Kirjoittaja toimii notaarina Helsingin piispan toimistossa. Leivän pöytään tuo kirkollinen hallinto, jonka kummallisuudet herättävät vuoronperään sekä hartautta että hilpeyttä.
Kysymys henkilöseurakunnista on noussut muun muassa kirkolliskokouksen käsittelyyn muutamia kertoja viimeisen 20 vuoden aikana. Ydinhaaste on se, tuleeko kirkon jäsenellä olla oikeus valita seurakuntansa, vai tuleeko seurakunnan määräytyä iänkaikkisten periaatteiden mukaisesti postinumeron perusteella.
Kirkolle ovat hyvin tyypillisiä hallinnolliset isien perinnäissäännöt. Nämä ovat asioita, joita noudatetaan siitä syystä, että asiasta on jossain päätetty jollakin perusteella. Monesti itse päätöspaikan selvittäminen sekä alkuperäinen perustelu on todella hankala selvittää.
Luterilaisen kirkon suhde diakonianvirkaan on yksi monin tavoin eniten kirkon hallintokoneistoa työllistäneistä asioista viime vuosikymmeninä. Asiaan on koitettu saada ratkaisua useilla eri esityksillä lukuisissa eri kirkolliskokouksissa.
Luin Helsingin Sanomista jutun uusperheiden avioitumisinnon lisääntymisestä. Juttu lämmitti mieltäni, sillä ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Jutussa oli yksi hauska detalji, joka osoittaa, kuinka vaikeaa ulkopuolelta on ymmärtää kirkolliskokouksen käsittelyjä.
Jouduin varsin yllättävästi tutustumaan julkisen terveydenhuollon päivystyksen toimintaan kahteen otteeseen sekä yöpäivystyksen että arkipäivän näkökulmasta. Kirkollisen byrokratian näkökulmasta kokemus herätti minussa pohdinnan tiedon asymmetriasta ja kuulluksi tulemisen kokemuksesta.
Kirkolliskokous päätti suuressa viisaudessaan marraskuussa turhaa hätiköintiä välttääkseen lähettää varsin kauan vireillä olleen diakonaattiuudistuksen takaisin kirkkohallituksen hyvään valmisteluun.