Luterilaisen kirkon suhde diakonianvirkaan on yksi monin tavoin eniten kirkon hallintokoneistoa työllistäneistä asioista viime vuosikymmeninä. Asiaan on koitettu saada ratkaisua useilla eri esityksillä lukuisissa eri kirkolliskokouksissa.
Hyvin tiivistetysti kysymys on siitä, onko diakonian virka pappeuteen verrattava kirkon virka? Pappeus on luterilaisessa kirkossa tehtävä, joka edellyttää henkilön vihkimistä papiksi. Pappisvihkimys taas edellyttää työtä – ketään ei vihitä papiksi ilman, että on olemassa tehtävä, jossa papillisia tehtäviä aletaan hoitaa. Säädösteknisesti asiasta on säädetty kirkkolaissa, kirkkojärjestyksessä ja kirkon säädöskokoelmassa.
Historian oikusta tai sielunvihollisen juonesta johtuen diakonian virka on säädösteknisesti varsin erikoisessa tilanteessa. Missään kohdin kirkollista lainsäädäntöä ei mainita, että diakonian virkaan voidaan vihkiä henkilö. Kuitenkin kirkolliskokous on hyväksynyt kirkollisten toimitusten kirjaan erillisen diakonian virkaan vihkimisen kaavan, joka on rakenteeltaan hyvin samanlainen kuin papiksi vihkimisen kaava.
Koska säädökset eivät kyseistä vihkimystä tunne, voi kirkossa diakonina toimia sekä vihittyjä että vihkimättömiä henkilöitä. Erityisen hupaisaksi on muodostunut, millä perusteilla kirkossa vihitään diakoneja. Kuten voi arvata, niin säädösten puuttuessa käytännöt ovat valtavan erilaisia.
Osassa hiippakuntia edellytetään diakoniksi vihittävältä vokaatiota seurakunnasta – eli vastaavaa menettelyä kuin papeilla. Joissakin riittää aikomus hakeutumisesta seurakunnan virkaan. Helsingissä olemme vihkineet diakoniksi myös sellaisiin tehtäviin, jotka ovat luonteeltaan yhteiskunnallisia. Käytännöt ovat niin eroavia, että diakoniaan vihittävien oikeusturvan suhteen voi herättää oikeutettuja kysymyksiä.
Nyt kuitenkin piispainkokous varmaan omaksi hämmästyksekseen onnistui hyväksymään yhteisen suosituksen diakonian virkaan vihkimisestä. Toki sisäinen hekottajani hivenen jaksaa nauraa sille, että piispat hyväksyivät itsellensä suosituksen, mutta ei anneta sen häiritä.
Pragmatisti sisälläni iloitsee suuresti siitä, että kirkolliskokouksen kärsiessä päätösimpotenssista onnistutaan pitkälliset paineet purkamaan muilla tavoin. Vihkimykseen hakeutuvien kohtelu on nyt jatkossa selkeästi yhdenmukaisempi eikä kiinni paikallisen piispan mielihaluista.
Legalisti sisälläni ei voi olla vertaamatta hyväksyttyä käytäntöä pappisviran vastaaviin: vokaatio, päätösmenettely, ordinaatiokoulutus, rekisteri, diakonikirja ja niin edelleen. Jostain syystä pappien kohdalla on katsottu olevan välttämätöntä se, että näistä säädetään kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä. Onko tässä siis sovittu sellaisista asioista, jotka luonteensa takia tulisi väistämättä olla kirkolliskokouksen päättämiä?
Pragmatisti huomauttaa toki, että jos asiaa ei ole erikseen kielletty, on se sallittu.
Legalisti kuittaa siihen, että eikös sen tulisi olla tällaisissa asioissa juuri toisinpäin. Lopulta molemmat nauravat itsensä uneen huomatessaan koko menettelyn varmasti tahattoman koomisuuden.
