Kirjoittaja toimii notaarina Helsingin piispan toimistossa. Leivän pöytään tuo kirkollinen hallinto, jonka kummallisuudet herättävät vuoronperään sekä hartautta että hilpeyttä.
Hieman yli kuukausi sitten hyvä työtoverini ja monin tavoin mukava mies Reijo Liimatainen pohti Helsingin Sanomien Vieraskynässä mahdollisuutta siitä, että kirkko voisi alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia parisuhteita 2017 ilman kirkon lainsäädännön muutosta.
Kesän kirkollinen herkku-uutinen oli kyläkauppias Keskisen avioliittoon astuminen, joka herätti keskustelua kirkollisen vihkimisen reunaehtojen merkityksistä. Lyhyesti kerrottuna pappi vahingossa vihki kirkkoon kuulumattoman pariskunnan ja tätä kautta rikkoi kirkkojärjestystä, joka edellyttää kihlakumppanien jäsenyyttä luterilaisessa tai muussa kirkossa.
Nyt kun avioliittoasia on ainakin valtion osalta saatu päätökseen, voi hetken muistella, miksi kirkko ei halunnut lakia rekisteröidyistä parisuhteista. Tässä asiassa valaiseva dokumentti on kirkkohallituksen lausunto vuodelta 1999.
Luin Kirkonkellarista Mikko Malkavaaran ja Sakari Häkkisen kirjoitukset, joissa pohdittiin seurakuntarakenteen uudistamista hiippakuntamallin kautta. Tällöin siis nykyisten seurakuntayhtymien sijasta jokainen seurakunta kuuluisi hiippakuntiin. Piispojen määrää lisättäisiin niin, että heitä voisi olla esimerkiksi 30. Jäin pohtimaan, mitä tämä tarkoittaisi kokonaiskirkon näkökulmasta.
Tuomiokapituliin tuli taannoin esoteerinen kantelu katekismuksesta. Kantelija esitti erinäisistä syistä nykyisen katekismuksemme olevan harhaoppinen. Asiaa hetken pohdittuamme muistimme, että tuomiokapituli ei kuitenkaan hyväksy katekismusta käyttöön.
Poika: Isä, isä! Kerro minulla jälleen jokin opettavainen tarina! Isä: No minäpä kerron siitä, montako pappia ja piispaa tarvitaan vaihtamaan hautausmaan aitaa.