Blogistin lapset eivät todellisuudessa joudu
kärsimään iltasatuinaan kirkon hallinnon eriskummallisuuksia. Kuva: Heikki Hämäläisen kotialbumi.
Poika: Isä, isä! Kerro minulla jälleen jokin opettavainen tarina!
Isä: No minäpä kerron siitä, montako pappia ja piispaa tarvitaan vaihtamaan hautausmaan aitaa.
Tapahtui kerran Mikä-Mikä-Maassa niihin aikoihin, kun avioliitto oli vielä miehen ja naisen välinen liitto, ja piispat nukkuivat tämän ansiosta yönsä hyvin.
Kuvitteellisen Hyvinkään seurakunnan fiktiivisen Puolimatkan hautausmaan lauta-aita oli tullut lahoksi kuin syntisen moraali. Oli siis tullut aika vaihtaa se.
Voisi siis kuvitella, että seurakuntalaiset olisivat laittaneet tuumasta toimeen ja vaihtaneet sen metalliseksi, sillä kyllähän nyt on synti ja häpeä antaa mokoman aidan rapistua.
Ei se kuitenkaan ollut näin helppoa, sillä Mikä-Mikä-Maassa oli säädetty, että seurakunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää kirkkovaltuusto. Tämän siis tuli tehdä asiasta päätös. Kirkkoherran johtama kirkkoneuvosto kävi tuumasta toimeen ja valmisteli huolella esityksen kirkkovaltuustolle siitä, että aita vaihdettaisiin metalliseksi.
Valtuusto tutki asian tarkkaan ja päätti tehdä näin. Kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä siitä, että aita-asia saataisiin näin kuntoon. Sitten joku muistikin kysyä, että ei kai tämä nyt ole näin helppoa? No ei se tietysti ollutkaan. Hautausmaan aitahan oli ihan kirkkolaissa määritetty kirkkorakennukseen verrattavaksi, joten päätös piti alistaa aivan korkeimmalle mahdolliselle tasolle kirkkohallitukseen saakka.
Kirkkoherra oli viisas ja oppinut henkilö. Kun pöytäkirja oli tarkastettu, sulki hän pöytäkirjanotteen kuoreen, laittoi postimerkin ja lähetti pöytäkirjanotteen liitteiden kera Espoon tuomiokapituliin, jonka tuli antaa vielä asiasta lausuntonsa. Ihmeellisellä nimellä varustetun valtion omistaman osakeyhtiön vielä irtisanomattomat postinkantajat kiikuttivat tämän sitten tuomiokapituliin.
Tuomiokapituli tutki asian tarkkaan. Pöydän ääressä oli piispan lisäksi pappeina tuomiorovasti, kaksi pappisasessoria ja hiippakuntadekaani. Kaikki uskossa ja tiedossa oppineita miehiä. Ja päätökseksi tuli puoltaa aidan vaihtamista.
Jälleen löytyi yhä postinkantaja, joka ei ollut potkuja vielä saanut. Hän kiikutti tuomiokapitulin lausunnon ja muut asiakirjat Katajanokalle. Nämä olivat vielä niitä aikoja, kun kirkon keskushallintoa hoidettiin ihmeellisessä palatsissa, jonka käytävät olivat sekavia kuin Minoksen labyrintti.
Viimein kirkkohallituksen täysistunto tutki asian tarkoin. Puhetta johti arkkipiispa. Päätöksen oikeaoppisuudesta ja kirkon yhteydestä piti huolta kaksi piispaa. Vieläpä kaksi pappia oli kirkolliskokous sinne valinnut, jotta episkopaalinen järjestelmä olisi täydellinen. Pitkän ja huolellisen valmistelun ja keskustelun jälkeen tuli aika päätöksen. Aita voitiin vaihtaa!
Lopulta päätös oli siis saatu tehtyä. Kun kaikki oli yhteen laskettu, oli päätöksentekoon osallistunut yhteensä neljä eri piispaa ja seitsemän pappia. Asia kulki neljän eri toimielimen kautta. Yhteensä papit mukaan lukien eri toimielimissä oli yhteensä 67 päätösvaltaista jäsentä.
Mikä on tarinan opetus?
Kas. Se on sitten joku toinen ilta, kun isäsi kertoo sinulle kirkollisen hallinnon alistamisen historiasta ja mielekkyydestä.
Heikki Hämäläinen
