Hieman yli kuukausi sitten hyvä työtoverini ja monin tavoin mukava mies Reijo Liimatainen pohti Helsingin Sanomien Vieraskynässä mahdollisuutta siitä, että kirkko voisi alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia parisuhteita 2017 ilman kirkon lainsäädännön muutosta.
Ehdotus sai varsin rajun tyrmäyksen kirkkohallituksen virkamiesten puolelta, jotka katsoivat välttämättömäksi kirkolliskokouskäsittelyn. Pääpiirteissään olen samaa mieltä heidän kanssaan.
Sanomaton ydinajatus Reijon esittämässä mallissa on, että avioliitolla tarkoitetaan kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksellä aina avioliittoa yhteiskunnan merkityksessä. Tällöin siis ajatellaan myös, että kirkkojärjestyksessä tulee nimenomaan rajata avioliittoon vihkiminen vain miehen ja naisen väliseksi, sillä muutoin tällaista rajoitusta ei ole.
Edeltävästä ajattelusta seuraa pari yllättävää lopputulosta, jos sitä pidetään pätevänä.
Ensimmäiseksi sama pätee myös ortodoksiseen kirkkoon. Ortodoksisessa kirkkojärjestyksessä ei ole mitään mainintaa sukupuolista. Onko siis niin, että ortodoksipapisto voi siis alkaa myös vihkiä samaa sukupuolta olevia ilman erillistä kirkolliskokouksen päätöstä?
Toisekseen kyseisestä ajattelusta ei seuraa kirkolle mahdollisuutta vihkiä. Siitä seuraa juridinen pakko. Nykyisen kirkkojärjestyksen perusteella avioliittoon vihkiminen on jäsenen oikeus. Jos kirkon jäsen täyttää muotovaatimukset, on seurakunnan hoidettava vihkiminen. Avioliittoon vihittävillä on myös oikeus saada haluamansa oman seurakuntansa pappi vihkimään. Ei olisi siis mitään omantunnonvapautta kieltäytyä samaa sukupuolta olevista vihkimisistä.
Edeltävät pohdinnat on syytä ottaa vakavissaan, jos kirkossa ajatellaan ratkaistavan vihkikysymys juridisella kikkailulla. Itse näen, että lopulta viisaampaa on hoitaa asia perinteiseen tapaan kirkolliskokouksessa. Se on oikea tie, vaikka “tie se on tuskien”.
Artikkelikuvassa on kirkolliskokousedustajia kokoussalissa vuonna 2012. Kuva: Kirkkohallitus/Aarne Ormio.
