Kesän kirkollinen herkku-uutinen oli kyläkauppias Keskisen avioliittoon astuminen, joka herätti keskustelua kirkollisen vihkimisen reunaehtojen merkityksistä. Lyhyesti kerrottuna pappi vahingossa vihki kirkkoon kuulumattoman pariskunnan ja tätä kautta rikkoi kirkkojärjestystä, joka edellyttää kihlakumppanien jäsenyyttä luterilaisessa tai muussa kirkossa.
Tästä heräsi kysymys kyseisen vihkimyksen pätevyydestä. Lyhyen mediajulkisuuden jälkeen maistraatti totesi jo aiemmin tiedossa olleen totuuden siitä, että vihkimyksen pätevyys on kiinni avioliittolaista – ei kirkon muotosäännöistä.
Tämä herättää sinänsä hauskan pohdinnan. Entäs jos olisikin toisinpäin? Voisiko kirkko esimerkiksi säätää vanhan juutalaiskristillisen perinteen mukaisesti kopulaation pätevän avioliiton vaatimukseksi? Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi (1. Moos. 1:24). Pitäisikö unohtuneen Isä meidän -rukouksen (pakollinen osa kaavaa) todellakin mitätöidä avioliitto?
Nopeasti voi todeta, että lopulta on varmasti ihan hyvä, että uskonnolliset yhdyskunnat eivät voi itse säätää avioliiton pätevyyttä, vaan tämän osalta noudatetaan puhtaasti avioliittolakia.
Pohjimmiltaan voidaan kuitenkin kysyä, onko nykykäytännössä vielä järkeä? Hyvä on muistaa, että kirkko edellyttää vihkimistä varten omilta jäseniltään myös rippikoulun käymistä. Ilman sitä tarjolla on niin sanottu b-luokan toimitus, eli avioliiton siunaaminen.
Edeltävän käytännön tausta on ajasta, jolloin oli vain yksi avioliiton vihkimisen tapa – eli kirkollinen sellainen. Tällöin vihkiminen edellytti rippikoulun käymistä, konfirmaatiota sekä Herran pyhän ehtoollisen nauttimista. Vasta tämän jälkeen puolisot olivat täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä ja kykeneviä muodostamaan yhteiskunnan perusyksikön – eli perheen. Nykyisin ei näin enää ole.
Jos kirkko haluaisi oikeasti päästä helpolla, niin olisiko syytä lähteä siihen, että vihittäisiin kaikki kelpoiset pariskunnat, jotka haluavat tehdä sen Jumalan edessä. Käsittääkseni ihan kaikki avioliitot ovat lopulta avioliittoja Coram Deo. Tämän myötä myös siunaus – jonka kai pitäisi olla ihan hyvä juttu – ei vaikuttaisi korvikkeelta, vaan olennaiselta osalta kristillistä avioliittokäsitystä.
Tällaista mallia ei meidän tarvitse edes etsiä kovin kaukaa. Esimerkiksi anglikaaninen kirkko, joka Porvoon sopimuksen perusteella on hyvin läheinen sisarkirkko, ei rajoita vihkikäytännössään vihkimistä vain jäseniinsä.
Toisekseen nykykäytännön jatkuminen on omien jäsenten koipeen ampumista. On selvää, että tulevaisuudessa tulevat lisääntymään tilanteet, joissa vain toinen puolisoista kuuluu kirkkoon. Minkä viestin me heille annamme nykykäytännön jatkamisella? Rippikoulupakon todellinen perustelu on rippikoulun itsensä puolustaminen. Voisiko kuitenkin lähteä siitä, että nuoret kävisivät rippikoulun myös muistakin syistä kuin naimaluvan saamisesta?
Artikkelikuva on Heikki Hämäläiseltä: Rippikoulun käynyt kirjoittaja on vihitty rippikoulussa oikean opin avioliitosta saaneen puolison kanssa.
