Kysymys henkilöseurakunnista on noussut muun muassa kirkolliskokouksen käsittelyyn muutamia kertoja viimeisen 20 vuoden aikana. Ydinhaaste on se, tuleeko kirkon jäsenellä olla oikeus valita seurakuntansa, vai tuleeko seurakunnan määräytyä iänkaikkisten periaatteiden mukaisesti postinumeron perusteella.
En ole erityisemmin kiinnostunut analysoimaan erilaisia perusteluita, joita on esitetty asian suhteen puolesta tai vastaan. Sillä ei nimittäin ole kauheasti merkitystä, kun suostuu hyväksymään sen, että kirkossa on jo henkilöseurakunnat.
Aloitetaan kuitenkin legalistin mieliksi säädöksistä. Kirkkolain ja kirkkojärjestyksen perusteella ihminen kuuluu aina yhteen seurakuntaan, joka määräytyy asuinpaikan mukaan. Tälle seurakunnalle hänen tulee myös maksaa veroa – seurakuntayhtymään kuuluvien seurakuntien tapauksessa vero toki menee yhtymälle.
Säädökset mahdollistavat kuitenkin yhden tapauksen vaihtaa seurakuntaa postinumerosta riippumatta – nimittäin kielellisen. Jos samalla alueella on ruotsinkielinen seurakunta, niin jäsen voi tyynesti ilmoittaa olevansa suomenruotsalainen identiteetiltään ja vaihtaa näin seurakuntaa. Sama toimii tietysti toisinpäinkin.
Periaatteessa kaikki näyttää siis olevan täysin selvää. Kuitenkin todellisuus näyttää varsin toisenlaiselta. Erityisesti isoissa kaupungeissa on pragmatistin hengessä vain alettu perustaa henkilöseurakuntia.
Helsingin alueella tulee muutamia suoraan mieleen. Yksi vakiintuneimmista on Tuomasmessu. Säädösteknisesti olisi melko helppoa väittää, että kyseinen messu on luvaton, sillä sen käyttämä kaava ei ole kirkolliskokouksen hyväksymä.
Toisaalta itse seurakunnat tietysti ovat perustaneet omia pikkujumalanpalvelusyhteisöjään. Tällaisiä tulee mieleen muun muassa Helsingin Agricola-messu ja Tampereen Uusi Verso. Lisäksi joitakin messuyhteisöjä toimii seurakuntien tiloissa, kuten Helsingissä toimiva erittäin aktiivinen Verkosto, jonka palvelukseen hiippakunta on mielellään vihkinyt uusi pappeja. Käytännössä seurakunnat myöskään eivät rajoita toimintaan osallistumista jäsenyyden mukaisesti. En usko yhdenkään Suomen seurakunnan rajaavan toimintaan osallistumista vain jäsenilleen kovin aktiivisesti.
Seurakuntien omien henkilöseurakuntien lisäksi on lukuisia järjestöpohjaisia henkilöseurakuntia kuten vaikkapa Kansanlähetyksen Fleim-messu Helsingissä. On päivänselvää, että luterilaista kristillisyyttä voi elää hyvin mielin ja kirkon hyväksymällä tavalla niin, että ainoa yhteys seurakuntaan on kirkollisvero. Ja tällä tarkoitan nimenomaan jumalanpalveluskeskeistä kristillisyyttä.
Pitäisikö tilanteeseen sitten olla säädösteknisesti tyytyväinen? Ehkä ei, sillä pari asiaa joutaisi ratkaista. Niin sanottu paperijäsenyys on välttämätön, jotta pystyy toimimaan luottamustehtävässä. Tämän suhteen ei oikein ole keinoa ohittaa kirkolliskokousta. Toinen haaste on rahoitus, sillä kirkollisvero on naimisissa postiluukun kanssa. Tämän suhteen toisaalta seurakunnat pystyvät halutessaan jopa yli kuntarajojen keksimään kyllä keinon siirtää euroja, jos tätä pidetään tarpeellisena.
Asian joutaa siis viedä takaisin kirkolliskokoukseen. Keskustelua ei toki kannata siellä käydä henkilöseurakuntien sallimisen suhteen, jollei sitten oikeasti aleta kieltämään jo nykyisiä. Keskustelu pitää käydä siitä, miten säädökset saadaan vastaamaan todellisuutta. Tosiasioiden hyväksyminen on hyvä aloituspiste. Tämä toisaalta auttaisi monessa muussakin asiassa.
