Näkemys-palstalla Vartijan valitsemat blogikirjoittajat herättävät keskustelua ja mielipiteitä. Tutustu ja osallistu keskusteluun!
Luin Kirkonkellarista Mikko Malkavaaran ja Sakari Häkkisen kirjoitukset, joissa pohdittiin seurakuntarakenteen uudistamista hiippakuntamallin kautta. Tällöin siis nykyisten seurakuntayhtymien sijasta jokainen seurakunta kuuluisi hiippakuntiin. Piispojen määrää lisättäisiin niin, että heitä voisi olla esimerkiksi 30. Jäin pohtimaan, mitä tämä tarkoittaisi kokonaiskirkon näkökulmasta.
Olen kirjoittanut ystäväni Aila Ruohon kanssa kirjan Usko, toivo ja raskaus – vanhoillislestadiolaista perhe-elämää, ja saanut sillä osaltani suuren kohun aikaiseksi. Asiasta puhutaan ja puhistaan kuulemani mukaan ”ihan joka paikassa”. Monen vanhoillislestadiolaisen mielestä en olisi saanut kirjoittaa aiheesta kirjaa.
Tutkimuksella on itsessään on arvo. Mutta se arvo ei siirry, jos kukaan ei tiedä siitä. Miten siis kerron ihmisille tutkimuksestani? Asian perille menemiseksi on hyvä tiedostaa toisen ihmisen tilanne ja tausta. Kerron teologikollegalle tai sukulaiselle tutkimuksestani eri tavalla. Kerron itse asiassa jokaiselle ihmiselle aina erilaisen version, koska jokainen tulee omista kokemusmaailmoistaan.
Silloin tällöin joku kysyy edelleen mitä teen työkseni. Konsultin työtä on vaikea selittää tyhjentävästi, joten olen tyytynyt vastaamaan, että työkseni käyn tavoitteellisia keskusteluita ihmisten kanssa. Tämä kiteyttää melko hyvin nykyisen työni tiiminvetäjäroolin, asiakastyön (lue: myyntityön), niin sanotun headhuntingin, johtajien valmentamisen sekä johtajien soveltuvuuden arvioinnin.
Tuomiokapituliin tuli taannoin esoteerinen kantelu katekismuksesta. Kantelija esitti erinäisistä syistä nykyisen katekismuksemme olevan harhaoppinen. Asiaa hetken pohdittuamme muistimme, että tuomiokapituli ei kuitenkaan hyväksy katekismusta käyttöön.
Poika: Isä, isä! Kerro minulla jälleen jokin opettavainen tarina! Isä: No minäpä kerron siitä, montako pappia ja piispaa tarvitaan vaihtamaan hautausmaan aitaa.