Vanhemmat varottelevat lapsiaan vaaroista koska he eivät halua lapselleen tapahtuvan mitään pahaa. Se on hyvä asia ja niin kuulu tehdäkin. Esimerkiksi kuuma uuni tai tulenliekki, ovat asioita, joista lasta on varoitettava, ettei tule vakavia palovammoja tai syty tulipaloa. Itse opetin esimerkiksi tulen polttavuutta viemällä lapsen sormea niin lähelle kynttilänliekkiä, että se pikkasen tuntui ja sen jälkeen ei asiasta tarvinnut kummemmin varoitellakaan.
Lapselle on hyvä opettaa myös syy-seuraussuhteet, jotta lapsi oppii ymmärtämään tekojensa seuraamuksia, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta näissä asioissa vanhemmat sortuvat liiankin usein väärille poluille, kun he käyttävät syy-seuraussuhdetta vääriin tarkoitusperiin. Esimerkiksi jos lapsi on raahattu mukaan kauppareissulle eikä hän ei enää jaksa olla siellä nätisti, niin häntä aletaan uhkailla, että hän ei pääse ikinä enää mukaan kauppareissulle kun ei osaa olla siellä kunnolla. Kyllä vanhemman täytyisi ymmärtää, miten rankkaa lapselle on ravata kaupoissa ja että on ihan ymmärrettävää lapselle saada siellä kiukkukohtauksia. Itsekin vanhempana olen usein sortunut tuollaiseen toimintaan, mutta aina siitä on jäänyt paha mieli jälkeenpäin.
On olemassa ihmisiä, joilla ei ole aina hyvät mielessä ja heistä varoitellaan lapsia ja nuoria. Joskus koulujen liepeillä on nähty joku mies autolla pörräämässä ja pyytelemässä lapsia kyytiinsä ja asiasta on varoiteltu niin koulussa kuin kotonakin. Meidän perheessä tällainen varoittelu ajoi tyttäremme kovaan paniikkiin. Siinä sitä olikin selittämistä asiassa, että saatiin tytär rauhoittumaan. Sellaista lupausta kun ei voi antaa, että kukaan ei kaappaa ketään autoonsa. Ei siinä osannut muuta kuin antaa neuvoja sellaisen mahdollisen tilanteen varalta; kenenkään kyytiin tai mukaan ei saa lähteä ilman vanhempien lupaa ja että jos joku ottaa väkisin, kamala huuto päälle.
Omat pelkoni lapsena ja nuorena olivat maailmanloppu, tulimeri, helvetti, synti ja epäusko, niitä piti pelätä, välttää ja torjua. Sen lisäksi pelkäsin kaikkea muutakin yliluonnollista, kuten pirun tai enkelin kohtaamista tai kummituksia, jotka saattoivat ilmestyä jossakin hahmossa pimeän tullen tai autiotalon liepeillä. Näistä asioista sai usein kuulla juttuja vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteisössä, johon siis ennen kuuluin. Nyt ajattelen, että nuo pelottelut olivat osa liikkeen valtaa ja hallintamekanismia, jotta liikkeen jäsenet eivät uskaltaisi olla tottelemattomia ja tehdä esimerkiksi sellaista ratkaisua, että lähtisivät liikkeestä pois.
Erään tarinan mukaan joku vanhoillislestadiolaisia vihannut ihminen huusi kuoleman kynnyksellä: ”näen taivaan ja se on täynnä lestadiolaisia!”. Jotkut kuolevat vanhoillislestadiolaiset näkivät taas kuoleman hetkellänsä noutajat ja jotkut enkelin kauniina hohtavassa olemuksessaan. Näillä tarinoilla perusteltiin liikkeen oikeaa uskoa ja varoteltiin jättämästä sitä. Ja kyllähän niillä kieltämättä sellainen vaikutus olikin.
Eräästä vanhoillislestadiolaisesta papista liikkui usein sellainen tarina, että hän oli nähnyt useamman kerran pirun ihan kasvoista kasvoihin. Piru oli tullut yöllä nykimään tuon papin peittoa ja pappi oli häätänyt hänet matkoihinsa sanomalla: ”Jeesuksen Kristuksen nimeen häivy!” Kuulemma piru pelkää eniten maailmassa Jeesuksen nimeä ja häipyy oitis kuullessaan tuon taikasanan.
Olin tyytyväinen kun tiesin nuo taikasanat, joskin pelkäsin enempi kuin mitään, että joutuisin joskus tilanteeseen, jossa joutuisin käyttämään niitä. Niitä, jotka pelkäsivät mahdollista pirun kohtaamista, lohduteltiin, ettei piru näyttäydy pelkääville. Pappia pidettiin erityisen rohkeana tästä syystä ja ajateltiin myös, että sielunvihollinen piti pappia erityisen vaarallisena itselleen, kun yritti häntä pelotella; se vaanii eniten niitä, jotka saarnaavat puhdasta evankeliumin oppia.
Eli loppu viimeksi pirun ilmestyminen papille oli epäilemättä merkki siitä, että pappi oli Jumalan oikea palvelija ja vieläpä rohkea sellainen. Itse pelkäsin ja kunnioitin pappia pirukohtaamisen takia; kukapa nyt uskaltaisi vastustaa henkilöä, jolla on noin suora yhteys henkimaailmaan ja yliluonnolliseen ja osaa vielä ”pelata” henkiolentojen kanssa pelkäämättä ollenkaan…?
1970-luvulla Rauhanyhdistyksillä järjestetyissä tilaisuuksissa, niin hoitokokouksissa kuin seuroissa ja raamattuluokissakin, peloteltiin usein maailmanlopulla. Kaikkein eniten maailmassa piti pelätä sitä, että jos en ole uskomassa silloin kun maailmanloppu tai kuolema koittaa. Liikkeen miehille kirkastettiin uskomisen asioita suoraan Isä Jumalalta ja heitä tuli kuunnella, jotta pysyi uskomassa. Varsinkin ”pirupappia” piti totella kun hänellä oli suora yhteys henkiolentoihin.
Myös niitä ihmisiä piti pelätä tai vähintäänkin varoa, jotka olivat tottelemattomia ”Jumalan valtakunnan” neuvoille, kritisoivat liikettä ja sen jäseniä tai jotka ”kielsivät uskonsa” eli lähtivät liikkeestä pois. Sellainen ihminen, joka tietää missä on oikea usko ja silti toimii sen uskon ja opetuksen vastaisesti, on jotenkin pelottava ja saastainen ihminen. Hänen katsottiin tavallaan tietoisesti lähtevän sielunvihollisen talutusnuoran matkaan. Tällaiset ihmiset miellettiin jollakin tavalla epäihmisiksi eikä heillä ollut tilanteensa takia oikeastaan ihmisarvoakaan. En tiedä, miten moni vanhoillislestadiolainen nykyisellään allekirjoittaa nuo ajatukseni omikseen, tuskinpa ja toivottavasti ei kovinkaan moni.
En koskaan kyseenalaistanut tuota käsitystä, jonka mukaan liikkeestä lähtijät ajattelisivat oikean uskon olevan juuri entisessä uskonyhteisössään ja että jokin synti oli vain tullut heille ylipääsemättömäksi esteeksi ja rakkaaksi ja siksi ”kielsivät uskonsa”. Nyt kun olen itse jättänyt liikkeen ja jutellut monien entisten vanhoillislestadiolaisten kanssa, minulle on selvinnyt se, että nimenomaan se, ettei ole enää pystynyt uskomaan liikkeen opetuksiin, on ollut syynä lähtöön tai sitten jotkut muut syyt, kuten liikkeen ikävät toimintamallit tottelemattomille ja niin edespäin.
Tuollaisilla yliluonnollisilla ja ei-konkreettisilla asioilla pelottelu ja varoittelu on vähintäänkin kyseenalaista toimintaa. Varsinkin lasten kohdalla se on suorastaan väkivaltaista. Sama uskonyhteisö, joka pitää tosi pahana väkivaltaisia tv-ohjelmia, pelottelee henkihieveriin lapsia tulimerellä, kadotuksella ja sielunvihollisella. Kyllä moni tv-ohjelma on ihan puurovelliä tällaisen opetuksen rinnalla, vaikkakin kaikenlainen väkivalta nähtynä, kuultuna ja koettuna vahingoittaa pienen lapsen mieltä, myös pelottavat tv-ohjelmat ja ohjelmien mainokset, joita saattaa näkyä ihan päiväsaikaan.
Nyt on havaittu miettimään sitä, että saako lapsia pelotella uskonnollisissa yhteisöissä yliluonnollisilla asioilla? UUT, Uskonnon uhrien tuki ry on jättänyt lapsiasiavaltuutetulle Tuomas Kurttilalle asiasta selvityksen (pdf), jossa käsitellään muun muassa tätä pelotteluasiaa.
Itse kyllä oman kokemukseni kipeillä kantapäillä allekirjoitan ajatuksen, jonka mukaan pienen lapsen henkistä tasapainoa ja hyvinvointia järkyttää kaikenlainen yliluonnollinen ja siihen liittyvä hurmoksellinen toiminta. Lasta täytyy ehdottomasti suojella tällaiselta, tehkööt sitten aikuiset keskenään elämässään mitä lystäävätkin.
Sen verran mitä ehdin pikkasen asiasta käytäviä nettikeskusteluja seurata, tein havainnon, että se koira älähti, johon kalikka kalahti ja että uskonnollista pelottelua ei pidetä huonona vaan jopa ihan välttämättömänä toimintana niissä piireissä, missä pelottelua esiintyy.
Tiukat uskonnolliset yhteisöt eivät halua, että heidän väkivaltaisiin toimiinsa puututaan. Heidän pitää saada rauhassa uskonnonvapauden nimissä toimia parhaaksi ja oikeaksi katsomallaan tavalla, vaikka se aiheuttaisi kuinka paljon pahoinvointia. ”Jos on kuuliainen, ei tarvitse mitään pelätä.” Niinpä niin. Valtaa ja mielenhallintaa, sitä se on.
Kuitenkin lammas seuraa parhaiten leipäpalaa. Kokeile vaikka.
Artikkelikuvan pelottavana liekehtivän tulimeren on kuvannut nimimerkki nummie9988/Freeimages.
