Jos mediassa uutisoidaan raiskauksesta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai muusta vahingonteosta, kuka tahansa lukija ei tunnu olevan oikeutettu sanomaan asiasta mielipidettä, tai ainakin hänen sanojaan ja reaktioitaan yritetään jotenkin hallita tai kahlita. Usein homman takana on vahingonteon uhrin rinnalla olijat, joskus ihan ammattiauttajat. Selitykseksi puhumisenvapauden rajoittamiselle sanotaan uhrin suojelu.
Raiskauksen uhrin ja hänen suojelijoidensa mielestä kukaan ei saisi sanoa esimerkiksi sellaista, että nyt on uhrin elämä kokonaan pilalla eikä se ikinä palaa enää entiselleen. Eikä tekoa saa heidän mielestään mitenkään paisutella eikä pitää ihan hirvittävän kammottavana kokemuksena, ettei uhri ala ajatella, ettei asiasta olisi saanut edes puhua, kun siitä tuli niin paha mieli kaikille.
Oikeasti kukaan sivullinen ei voi tietää, milloin kenenkin elämä on pilalla, joten on väärin mennä sellaista väittämäänkään. Jokainen voi puhua vain omasta kohdastaan tai korkeintaan tietämästään tapauksesta, jossa tietää näin käyneen; raiskausuhrin elämä on mennyt raiskauksesta johtuen tyystin pilalle.
Varmaan asia onkin pohjimmiltaan näin: ihmiset puhuvat omista lähtökohdistaan, uhri on vain antanut kasvot asialle, joka on varmasti jokaisen naisen ikuinen pelonaihe; tulla raiskatuksi. Eli raiskausuutisen uhrin asemaan samaistutaan. Ajatellaan, että jos minulle olisi tapahtunut noin, elämäni olisi täysin pilalla, ja puretaan kiukkua ja inhoa raiskaajaa kohtaan monin eri sanakääntein. Omia pahimpia pelkoja puretaan toiselle tapahtuneen asian ja sen uutisoinnin kautta ja yhteydessä.
Näin ei saa kuitenkaan tehdä. Alkukantaiset istumalihaksesta nousevat reaktiot asiassa ovat kiellettyjä: inho, kauhistus, järkytys, pelko, niitä ei saa ilmaista. Tämä pitää muistaa myös silloin, jos raiskauksen uhri kertoo kokemuksistaan ihan kasvotusten. Eräs tällainen henkilö neuvoi minua olemaan kuuntelevana olkapäänä tällaisessa tilanteessa.
Toinen ääripää raiskausuutisen kohdalla on asian mitätöinti, vähättely ja välinpitämättömyys. Sekin loukkaa raiskauksen uhria. Se myös antaa tavallaan hyväksynnän raiskaukselle. Ehkä tämän asian välttääkseen, moni nostaa liiankin kovan metelin lukiessaan tai kuullessaan asiasta. Pitäisi olla äärimmäisen taitava, hillitty ja hallittu raiskausuutista kommentoidessa.
Sama asia koskee muitakin tragedioita: lapsen tai läheisen menettäminen, sairastuminen, avioero, konkurssi, taloudelliset ongelmat, lista on pitkä. Mutta oleellista asiassa kuin asiassa on se, että tietämättömät nulliskat pahentavat ja kuormittavat asioita ja asianosaisen elämää junttimaisella ja tietämättömällä asenteellaan ja puheillaan.
Me kaikki teemme jossakin vaiheessa elämäämme niin, suurelta osin täysin tietämättämme. Emme kukaan voida tietää, miltä mikäkin lausahdus tuntuu tragedian kohdanneesta ihmisestä. Siksi jotkut valitsevat sanattomuuden, väistelyn ja vaikenemisen tien; heillä ei ole sanoja tilanteeseen. Mutta sekään ei ole hyvä. Asianosainen, uhri, vaistoaa sen ja ihmettelee sitä syvällä sydämessään.
Näitä ihmettelyjä, ylireagointeja, kouhkaamisia, asiattomia möläytyksiä, kömpelöjä sanavalintoja ja väistämisiä olen kuullut monien eri tragedioiden yhteyksissä ihmeteltävän asianosaisten taholta. Mietin aina näissä tilanteissa, että eivät ihmiset voi tietää miltä heidän sanansa tuntuvat asianosaisilta ja että he tarkoittavat hyvää ja yrittävät parhaansa.
Saako elämä olla näin rosoista ja epätäydellistä tragedioiden ympärillä? Pitäisikö koko kansa kouluttaa kohtaamaan tragedioita? Näin kyökkipsykologina vastaan että ei. Tietty näistä asioista on hyvä keskustella, jotta tragedioiden keskellä kamppailevat ihmiset eivät kuormittuisi ympäristöstä entisestään, mutta täydellisiä ihmisten kohtaajia meistä kenestäkään tuskin tulee ihan joka lähtöön. Homma menee pahimmillaan huopatossuhiippailuksi ja pissi sukassa uiveltamiseksi. Jonkinlainen rentous, ymmärtäväisyys ja armahtavaisuus puolin ja toisin on paikallaan tässäkin asiassa.
Useimmilla on kuitenkin hyvä tahto asiassa ja se kannattaa jokaisen muistaa elämän eri kohtaloissa ja vaiheissa.
Minä. Juntti. Amatööri. Puoskari. Kehtasin kirjoittaa asiasta, joka ei minua koske vaikka koskettaakin naiseuttani sydänjuuriani myöten. Olenpas pöllö (anteeksi oikeat pöllöt) ja aasi (anteeksi oikeat aasit), kuinka kehtaan olla edes olemassa enkä haihdu silkasta häpeästä savuna ilmaan…?
Ja tulinko yleistäneeksi: ei kaikkia naisia raiskata, eikä varsinkaan Iisalmessa tai Itä-Kiinassa?! Miehiäkin raiskataan, muistinko sanoa? Sekin unohtui, että paljon pahaa tapahtuu muuallakin maailmassa ja muissa asioissa kuin raiskaamisessa. Mitä kaikkea unohdinkaan mainita?
En kestä, kun en ole täydellinen ajattelija, puhuja ja kirjoittaja. Antakaa anteeksi!
Lopuksi pähkinä kaikille purtavaksi: voiko olla niin, että epätäydelliset lohdunsanat ja ylireagoinnit auttavat loppu viimeksi tragedian käsittelyssä?
Artikkelikuvassa olevan, kättään torjuvasti huiskuttavan henkilön on kuvannut Vernon Chen/Flickr.
