Torstai 17.9., Helsinki: Viisumi ja Valonsäde
Kuuban katolinen piispainkokous on kutsunut minut osallistumaan tarkkailijana paavi Franciscuksen vierailulle Kuubaan 19.–22.9. Kutsun juuret ovat kenttätyöjaksossani Kuubassa: väitöskirjatutkimukseni vuoksi olen asunut Kuubassa, työskentellyt katolisen kirkon arkistoissa ja tutustunut kirkon väkeen.
Matkan alkupäivänä en vielä tiedä, mitä tarkkaileminen käytännössä merkitsee, millaisessa roolissa osallistun ja mihin. Edelliset päivät olen jännittänyt, ehtiikö piispainkokouksen anoma viisumi saapua ajoissa Kuuban sisäministeriöstä – kerran olen jo joutunut siirtämään matkapäivää viisumin puuttumisen vuoksi. Viisumi saapuu lopulta viimeisenä yönä ennen matkaa.
Vielä muutamia tunteja ennen lähtöä saan sähköpostia Kuubasta. Piispa on pyytänyt välittämään tiedon, että minun toivotaan saapuvan paavillisiin jumalanpalvelus- ja hartaustilaisuuksiin luterilaisen papin virkapuvun kaikkein juhlavimmassa versiossa. Viimeiseksi ennen lähtöä pakkaan Valonsäde-puvun käsimatkatavaroihin.
Tervetuloa Kuubaan, Franciscus! Kuva: Petra Kuivala
Perjantai 18.9., Havanna: Jälleennäkemisiä ja kulkulupia
Havanna on ankara saapuvan matkustajan aisteille. Äänet, kuvat, värit ja tuoksut vyöryvät ylleni ensimmäisenä päivänä. Kaikkialla puhutaan Franciscuksesta: siitä, että jälleen kerran paavi saapuu kommunistiseen valtioon. Yritän tavoittaa puhelimitse piispainkokouksen virkailijoita, joilla on tieto akkreditaatiostani vierailulle. Ensimmäiset kuusi yritystä heijastavat kaikkea sitä, mitä puhelimella soittaminen voi Kuubassa olla: linja on varattu tai muutoin saavuttamaton, puhelu ohjautuu väärään numeroon, puhelu katkeaa kesken kaiken, linja on mykkä. Seitsemännellä yrityksellä saan lähes oikean henkilön langan päähän ja kuulen, että on tultava paikalle, mielellään heti.
Kun saavumme piispainkokouksen pihaan, näen tutun sinisen Ladan kaartamassa ulos. Juoksen auton perään. Kaipaamani virkailija kurkottaa kätensä autosta ja silittää käsivarttani. ”On pakko mennä nuntiatuuraan nyt heti! Odota minua, palaan ihan pian. Mene sisälle juttelemaan, siellä odotetaan sinua. Voit myös tavata vaimoni, olen värvännyt häneksi avuksi näihin hulluihin päiviin.”
Istun kaksi tuntia odottamassa virkailijaa. Ehdin tervehtiä kaikki tutut ja vaihtaa kuulumisia, tavata uuden kuubalaisen piispan ja tutustua miamilaiseen pappiin sekä juoda tervetulokahvit. Koko piispainkokous varmistaa, että minulla on virkapuku mukanani. Kertaamme paavin aikataulua ja sitä, kuka osallistuu millekin osuudelle. Yhteinen innostus alkaa vallata alaa; olemme yhteisen odotuksen äärellä ja hykertelemme tilanteen ainutkertaisuudelle. Aivan kirjaimellisesti hihkumme ja silitämme toistemme olkapäitä niin kuin vain Kuubassa tehdään. Minua koskettaa tajuta, ettei minua nähdä ulkopuolisena vierailijana vaan yhtenä tästä joukosta.
Odottamani virkailija palaa nuntiatuurasta yhtenä kappaleena. Selviää, että minut on akkreditoitu kutsuvieraaksi paavin Havannan-etapille. Saan kulkulupalappuja ja selvityksen oman kutsuvierasryhmäni aikatauluista. Konkreettisiksi muistoiksi saan paavijulisteen ja -tarran.
Paavilta ei voinut välttyä. Kuva: Petra Kuivala
Lauantai 19.9., Havanna: Kadonnut linja-auto ja kuorolaulua
Seison tienpenkalla ja laulan espanjankielisiä virsiä salsarytmeissä. Aurinko porottaa ja ilma enteilee rankkasadetta. Franciscus-viuhkat ja seurakunnassa valmistetut tervehdyskyltit heiluvat villisti.
Minut rekrytoitiin piispainkokouksessa Havannan katoliseen nuorisokuoroon, joka toivottaa Franciscuksen tervetulleeksi tienpenkalla. Kirkon piirit ovat Havannassa pienet: tapaan kuorossa oman vanhan kotiseurakuntani aktiiveja, tutun sääntökunnan väkeä ja käyttämieni arkistojen virkailijoita. Laulamme neljättä tuntia. Juuri saapunut tekstiviesti on vahvistanut, että paavi on lähtenyt lentokentältä meitä kohti.
Olemme päässeet asemapaikkaamme nuntiatuuran tuntumaan tulisen tarpomisen ja turhautumisen jälkeen. ”Tätä se on – täydellistä kunnioituksen puutetta”, puuskahtaa anonyymi seurakuntalainen kommentoidessaan kohtaamiamme haasteita. Valtion järjestämä linja-autokuljetus ei ole saapunut, sen lähtöpaikkaa on muutettu ja olemme kävelleet kymmenisen kilometriä etsimässä linja-autoa. Valtion jakamia Kuuban ja Vatikaanin lippuja ei ole toimitettu seurakuntiin – niitä jakaa tien varrella kommunistinen nuorisojärjestö. ”Tätä se on arjessa: tietoista ylenkatsomista ja välinpitämättömyyttä. Niin kuin sovitusta ei tarvitsisi pitää kiinni, kuin emme olisi vakavasti otettavia ihmisiä.”
Kuoron tunnelma kohoaa, kun Franciscus alkaa lähestyä. Kansainvälinen media pyörii ympärillämme, päädymme jokainen vuorollamme haastateltaviksi ja kuvattaviksi. Laulaminen unohtuu, kun paavi vilahtaa ohitsemme kupuautossaan – kuoro keskittyy mylvimään ja hurraamaan. Paavia seuraavat kuubalaiset piispat pysähtyvät luoksemme pitkäksi aikaa, selvästi vaikuttuneina kuoron vahvasta preesensistä. Laulamme piispoille ja lähdemme sitten kotikirkkoa kohti. Kävelemme hieman lisää etsiessämme paluubussia, jonka lähtöpaikkaa on jälleen muutettu.
Sunnuntai 20.9., Havanna: Vallankumousaukio ja katedraali
Valonsäde herätti kiinnostusta. Kuva: Petra Kuivala
Herään 03.15. Asetan paljon puhutun Valonsäde-virkapuvun ylleni ja kolistelen rähjäisellä amerikanraudalla hotelliin, jossa majoittuvat kuubalaiset piispat ja ulkomaalaiset kutsuvieraspiispat. Juomme aamukahveja ja kannamme kasukoita bussiin. Seurueemme kyyditään Havannan vallankumousaukiolla järjestettävään messuun. Olemme aikataulusta myöhässä mutta innostus on käsin kosketeltavaa. Kun lopulta pääsemme liikkeelle, vietän matkan Espanjan katolisen piispainkokouksen edustajien kanssa. Juttelemme kirkosta, yliopistosta ja pappeudesta. Meitä ulkopuolisia on tässä seurueessa neljä: kahden eurooppalaisen kirkkoapujärjestön edustajat, eräs espajanlaistoimittaja ja minä.
Perillä vallankumousaukiolla meidät johdatetaan ulkoilmasakastiin. Siellä kulkevat paavin seurueeseen kuuluvat kardinaalit, kuubalaiset ja ulkomaalaiset piispat sekä messua toimittavat papit riemukkaassa valmistautumistunnelmassa. Kun kuubalainen kirkon väki näkee minut ensimmäistä kertaa virkapuvussa, he vyöryvät halailemaan ja pusuttelemaan. Heidän mielestään on ”upeaa, ihastuttavaa, fantastista”, että olen mukana juhlinnassa pappina. Muuan kardinaali tarkastelee pukuani ja nyökkää sitten hyväksyvästi. Tuttu kuubalaispiispa viittilöi villisti ja huutaa sakastin toiselta laidalta: ”Onpa mahtava puku!” Kaikki tämä innostus tarttuu: en osaa kuin virnistellä ja tempautua mukaan loputtomaan tervehdysten ja halausten kierteeseen.
Lopulta minut kuljetetaan paikalleni messussa. Tuijotan hölmistyneenä osallistumisestani vastaavaa virkailijaa, kun hän johdattaa minut toiseksi etummaiseen penkkiriviin, osoittaa mustaa nahkaista nojatuolia ja käskee minun asettua siihen. ”Tässä on sinun paikkasi. Katsele ympärillesi ja nauti kaikesta.”
Odottaessani messun alkamista kahden tunnin ajan ehdin tutustua ympärilläni istuviin. Valonsäde-puku kerää valtavasti huomiota. Perikuubalaiseen tapaan yhteystiedot vaihtuvat tiheään tahtiin ja käsilaukuista kaivetaan eväitä ja pastilleja. Omassa istumalohkossamme ovat nuntiatuuran ja eurooppalaisten piispainkokousten edustajat sekä muiden kirkkojen ja uskontojen kuubalaiset edustajat. Vieressämme ovat Kuuban hallituksen ja kommunistisen puolueen edustajat. Presidentti Raúl Castro ja Argentiinan presidentti Cristina Fernández keräävät paljon huomiota saapuessaan kunnioitusta herättävien turvajoukkojensa kanssa.
Messun alkaessa koko vallankumousaukio tuntuu pidättävän hengitystään. Taju tilanteen merkityksestä leijuu ilmassa. Che Gueveran seinänkokoisten kasvojen vierellä Franciscus kertaa kristillisen etiikan peruspiirteitä ja rakkauden viestiä – kohdennettuna juuri tälle sekalaiselle seurakunnalle, joka koostuu kristityistä, kommunisteista, epätietoisista, uteliaista ja kaikesta siltä väliltä. Hän kutsuu kuubalaisia välittämään eteenpäin armoa ja palvelemisen henkeä. Messun jälkeen Franciscus kävelee hämmästyttävän vapaasti ulkoilma-alttarin kuoriosassa tervehtimässä messun osallistujia. Hyväntuulisesti huiskutteleva Raúl Castro liittyy paavin seuraan.
Sunnuntai-iltapäivänä järjestetään Havannan katedraalissa rukoushetki. Paavin johtamaan hetkeen osallistuvat kuubalaiset piispat sekä valikoima pappeja, sääntökuntalaisia ja pappisseminaarilaisia. Liityn tutuiksi tulleiden pappien seurueeseen ja suuntaamme määrätietoisesti tuulettimen läheisyyteen. Ohjelmassa seuraa lisää kollegiaalisia selfieitä ja kirkkojen elämän vertailua. Kansainvälinen media saa olla paikalla paavin puheen loppuun saakka.
Franciscus saa isän vastaanoton kirkon väen keskuudessa. Täällä hän ei ole valtavan ja kirjavan kuubalaisväestön edessä viestintuojana tai kirkon puolustajana; täällä hän on omiensa keskellä ja kaitsijana. Myös Franciscuksen kuuluisa spontaanius taitaa pilkahtaa esiin katedraalissa. Vapautuneen tuntuinen, kaikkiin paikalla oleviin ihmisryhmiin liittyvä saarna venyttää rukoushetken kestoa reilusti. Katedraalin ulkopuolella katolinen nuoriso laulaa ja huutaa iskulauseita odottaessaan Franciscusta tervehtimään heitä. Tökin vieressäni helteen uuvuttamana torkkuvaa padrea hereille rukoushetken merkittävissä kohdissa – aina kun on aika aplodeerata. Kaikki me penkkirivissä istuvat pidätämme naurua, kun padre tuhisee vienosti Franciscuksen puhuessa pappeuden haasteista.
Rukoushetken jälkeen kaahaan takaisin hotellille ja heittelen välttämättömät tavarat reppuun. Iltayhdeksältä tapaan Giovannin, joka lähtee kyyditsemään minut Holguínin kaupunkiin. Matka saaren itälaidalle kestää kymmenisen tuntia. Vääntelehdin yön takapenkillä reppu pääni alla ja yritän sulkea autossa rytkyvän kuubalaisen reggaetonin tajunnastani. Näen koko matkan ajan unta, jossa paavi kantaa matkalaukkua.
Maanantai 21.9., Holguín: Hellemessu ja kiristynyt ilmapiiri
Yön läpi ajanut Giovanni herättää minut seuraavana aamuna Holguíniin saavuttaessa. Ryömin ulos autosta ja suuntaan seuraavaan messuun.
Messun aluksi seurakunta juoksee paavin perässä. Rouvat nostavat helmansa ja kirmaavat matkaan, lapset hyppivät lippuja heiluttaen. Miehet vislaavat ja nuoriso huutaa ”papa, papa!”. Messun aikana lämpötila kohoaa laakealla ruohokentällä 38 asteeseen. Piiloudumme sateenvarjojen, huivien ja sanomalehtien alle. Puiston takaosassa maataan puiden alla helteen uuvuttamina. Siellä ovat he, jotka ovat tulleet nähdäkseen paavin mutta jättäytyvät messun ulkopuolelle. Asetelma piirtää havainnollistavan kuvan kuubalaisen hengellisyyden nykytodellisuudesta.
Messun jälkeen lähden majapaikkaani yhtä matkaa ruohokentällä tapaamani kuubalaisperheen kanssa. Juttelemme matkalla siitä, miksi kuubalaiset ovat niin innoissaan paavista. ”Me emme ole edes katolilaisia”, nauraa perheen isä. ”Mutta kuka ei olisi innoissaan siitä, että joku sanoo suorat sanat siitä, mikä maailmassa on väärin ja puolustaa sitä, mikä on oikein, heikkoa tai vaarassa? Kuka ei tahtoisi tulla kuulemaan, että maailmassa on toivoa, rakkautta ja ihmisyyttä? Oli kristitty tai kommunisti tai sitoutumaton tai mikä tahansa.”
Pidän tilapäisen lepo- ja majoittumistauon erään Holguínin yliopiston professorin kodissa. Seuraamme televisiosta analyysia messusta. Perheen äiti siunaa itsensä samaan tahtiin paavin kanssa ja isä lausuu omat osansa vuororukouksista (kolme vuosikymmentä sitten hän olisi voinut menettää työnsä yliopistossa uskonnon harjoittamisen vuoksi). Juoksen perheen pojan kanssa vilkuttamaan paaville, kun tämä poistuu piispantalosta aivan kulman takana.
Kaikki kuubalaiset eivät voineet seurata paavia läheltä. Kuva: Petra Kuivala
Kodikkaan rauhan rikkoo onnekas sattuma, jonka kaltaisia voi ehkä tapahtua vain Kuubassa. Tapaan taloon kahvitauolle saapuvan Humberticon, taksikuskin, joka on viime päivät kuljettanut erään suuren yhdysvaltalaissanomalehden toimittajaa paavin kintereillä. Kolmessa minuutissa muutamme suunnitelmaani: lähden heidän matkaansa ja pääsen jo samana iltana Santiago de Cubaan, vierailun viimeiseen kohteeseen. Pakkaan reppuni, pusuttelen perheen ja toivotamme siunausta. Tapaan toimittajan ja hyppäämme autoon. Matkan ajan analysoimme antautumuksella paavin tähänastisia edesottamuksia.
Matkalla Santiago de Cubaan meidät yllättää rankkasade. Joudumme matelemaan maantiellä ja väistelemään kallistumiin kerääntyneitä vesimassoja. Kun pääsemme perille, santiagolaiset ovat kohottaneet kätensä taivaaseen, sillä kaupunkia viikkoja piinannut kuiva kausi on päättynyt. ”Franciscus toi sateen Santiagoon”, nauravat rouvat kadulla. ”Paavin siunaus saapui nopeasti.”
Illan aikana tunnelma Santiagossa alkaa kiristyä. Poliisit ja turvamiehet kerääntyvät keskustaan, katuja suljetaan ja kulkemista rajoitetaan. Kaduilla lähtee liikkeelle väärää tietoa ja outoja huhuja; että keskusta suljettaisiin yöllä klo 02.00, ettei kukaan saisi kulkea kaupungilla koko huomispäivän aikana, että jopa kaupunkiin johtavat maantiet suljetaan turvallisuuden takaamiseksi. Turvamiesten ja vartijoiden määrä näyttää moninkertaistuneen Havannaan ja Holguíniin verrattuna.
Kun kyselen asiasta ohimennen, saan ylimalkaisia vastauksia kuten ”tämä on vallankumouksen henkinen päämaja”, ”eilen on kuulemma viuhahtaja päässyt ihan lähelle”, ”halutaan turvata kaikki loppuun saakka”. Seinien suojassa kerrotaan kuiskaten, millaista tietoa on saatu turvallisuusjoukoissa työskenteleviltä tutuilta. ”Mutta et koskaan, koskaan, saa sanoa kuulleesi tätä minulta. Voisin joutua kuulusteluihin tämän vuoksi.” Suorimmillaan kiristynyttä ilmapiiriä kommentoidaan sanomalla, että ”väärän tiedon tietoinen levittäminen on tapa hallita kaaosta” sekä ”eivät aivan kaikki ole innoissaan niistä muutoksista, joita paavi ajaa eteenpäin”.
Tiistai 22.9., Santiago de Cuba: Vallankumouksen viesti ja viimeinen siunaus
Ristiriitainen tiedonkulku jatkuu paavin viimeisenä aamuna Kuubassa. Välitämme Humberticon ja yhdysvaltalaistoimittajan kanssa tietoa toisillemme; mitä olemme kuulleet, miten tulkitsemme turvallisuusjärjestelyjä, miten tilanteet näyttävät kehittyvän.
Aamulla on ensimmäisenä vuorossa messu El Cobren kylässä sijaitsevassa kirkossa. Kirkko on Kuuban suojelupyhimyksen, Virgen de la Caridad del Cobren, pyhättö, jossa vierailee pyhiinvaelluksella arviolta puoli miljoonaa kuubalaista vuosittain. Lupauksensa mukaisesti Raúl Castro osallistuu kaikkiin paavin toimittamiin messuihin vierailun aikana. Juuri hänen läsnäolonsa vuoksi Franciscuksen sanavalinta El Cobren saarnassa on historiallinen. Hän julistaa kristittyjen olevan rakkauden ja laupeuden vallankumouksellisia – ja edistävän tätä vallankumousta jatkossakin. Jokainen kuulija tietää, että lauseet ohjaavat kirkkoa kohti uutta aikaa tässä hienovaraisessa tasapainossa, joka tätänykyä vallitsee valtion ja kirkon välillä.
Kuuba Kristukselle! Kuva: Petra Kuivala
Viimeisenä julkisena esiintymisenään Kuubassa paavi tapaa perheitä Santiago de Cuban katedraalissa. Sen jälkeen hän siunaa katedraaliaukiolle sulloutuneen kansan ja lähtee suoraan lentokentälle. Raúl Castro on Franciscuksen vierellä siihen saakka, kun paavi kiipeää lentokoneeseen. Kun Franciscus suuntaa kohti Washingtonia, Santiago de Cuban katedraaliaukiolla on jo pinottu tuolit rekan lavalle. ”The papa is no more”, julistaa tuoleja nostava herra sikari suussaan. ”The papa has left Cuba.”
Humbertico kyyditsee minut bussiasemalle, mistä aloitan 16-tuntisen matkan kohti Havannaa. Olemme kaksi päivää yhdessä paavia jahdatessamme käyneet läpi elämäntarinamme sekä hänen ajatuksiaan Kuuban nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Olemme uupuneita, sekaisin kaikesta viime päivinä eletystä ja jaetun kokemuksen yhdistämiä. Kun hyvästelemme asemalla, hän huokaa syvään. ”Nämä ovat olleet hulluja päiviä. En voi sanoa itseäni katolilaiseksi enkä missään nimessä kommunistiksikaan, mutta jotain kummaa tässä on. Jotain täällä on ollut meneillään, jotain mikä on saanut avautumaan ja näkemään uutta. En osaa sanoa, mitä tämä tulee muuttamaan, mutta kyllä tätä tulee kantamaan mukana lopun elämää.” Hän koskettaa rintakehäänsä. ”Jotain liikehtii täällä.”
Artikkelikuvassa suomalainen naispappi on paavin ja sääntökuntalaisen puristuksessa. Kuva: Petra Kuivala.
