Oikealta nimeltäni olen Vuokko Ilola. Monet tuntevat minut entuudestaan Kotimaan blogistina. Olen 11 lapsen äiti Kirkkonummelta ja työni on Masalan koulussa koulunkäyntiavustajana ja iltapäiväkerhon ohjaajana.
Näin kyökkikasvattajana epäilen vahvasti, että sekä kiusaajat että kiusattavat ”syntyvät” samoista lähtökohdista: pelosta ja häpeästä. Yhteiskuntamme suosii vahvaa pärjääjää, hyvää tyyppiä, menestyjää, taitavaa sanan käyttäjää ja hyvää läpänheittäjää.
Helsingin Sanomissa oli vanhemman mielipidekirjoitus koulun puutteesta kasvattaa oppilaassa sinnikkyyttä, ja innostuipa aiheesta kirjoittamaan professori Hannu Simolakin. Hän oli pitkälti mielipidekirjoittajan kanssa samaa mieltä.
Myönnän heti alkuun, että valurautapannu on kestävin ja paras muutenkin, koska siinä ei ole myrkkyjä ja kemikaaleja, mutta siitä huolimatta halusin teflonpannun, kun se on helpompi ja siihen ei tarvitse paljoa rasvaa ruoanlaiton yhteydessä.
Kaikista ei tule varkaita otollisen tilaisuuden tullen, mutta voiko kenestä tahansa tulla vaikkapa viharikollinen jossakin tilanteessa? Minun ainakin olisi vaikea, jopa mahdoton kuvitella itseni polttopulloja vastaanottokeskuksiin heitteleväksi viharikolliseksi. En muutoinkaan tunne vihaa oikein ketään kohtaan, ei tule ainakaan mieleeni ketään ihmistä, jota vihaisin.
Vastikään angiinan kourissa kuumeillessani näin monena perättäisenä yönä samanlaista unta. Siinä oli aina joku ihminen sanomalehdestä revittyjen pienten palasten kanssa täyttämässä pientä lattialla olevaa aluetta yhtenäiseksi alaksi. Kun kuvio oli lähes valmis, kohta tuli aina joku joka lennätti palaset huiskin haiskin ihan sekaisin. Katselin hommaa vierestä tuskaisen ahdistuneena.
Sain vihdoin luettua (yleisestä huonosta lukuinnostani huolimatta) Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu ja kävin katsomassa myös siitä tehdyn teatteriesityksen. Matka romaanin sokkeloihin kirjan ja esityksen kautta oli minulle raskas ja ahdistava.