Myönnän heti alkuun, että valurautapannu on kestävin ja paras muutenkin, koska siinä ei ole myrkkyjä ja kemikaaleja, mutta siitä huolimatta halusin teflonpannun, kun se on helpompi ja siihen ei tarvitse paljoa rasvaa ruoanlaiton yhteydessä. Ne ovat useimmiten kuitenkin huonoja kestämään kulutusta, varsinkin jos niitä käyttää vähääkään väärin. Niinpä googletin, mikä teflonpannu kestää eikä ole liian kallis keposelle kukkarolleni. Vastaus oli Ikean pannu ja siispä nokka kohti Ikeaa, ja täytyy sanoa, että turhaan suuri ”googleyleisö” ei asiaa mainostanutkaan; pannu on ollut hyvä ja kestävä.
Pystyn olemaan tyytyväinen paistinpannuuni, koska minulla ei ollut sen suhteen muita kriteereitä kuin että se on kestävä ja edullinen teflonpannu, ja se on sitä. Asiasta olisi tullut hurjan paljon mutkikkaampi, jos sen olisi pitänyt olla tiettyä merkkiä, trendikäs, tietyssä maassa valmistettu ja jotain ihan käsittämätöntä huippumateriaalia. Paitsi että saattaahan se ollakin tietämättäni kaikkea tuota. Mene ja tiedä, en ole ottanut asiasta selvää.
Usein kuitenkin tieto lisää tuskaa, joten jätän pohdinnat paistinpannuihin tähän, enkä toivo kenenkään rikkovan maailmankuvaani siltä osin, jotta osaan olla osaani Ikean paistinpannun omistajana tyytyväinen.
Monissa asioissa, jos lähtee hakemaan sitä kaikkein täydellisintä vaihtoehtoa, hukkaa samalla tyytyväisyytensä jonnekin matkan varrella: aina löytyy jostain maailmakolkasta parempi ja täydellisempi vaihtoehto asialle kuin asialle, härpäkkeelle kuin härpäkkeelle.
Parinvalinta on myös asia, johon jokaisella on omat sääntönsä, kriteerinsä, määritelmänsä. Useimmat ajattelevat, että pitää löytää ”se oikea” koko maapallon väestön keskuudesta. Entisessä uskonyhteisössäni vanhoillislestadiolaisuudessa kerrottiin Jumalan johdattavan juuri sen oikean puolison itse kullekin silloin kuin näki sen tarpeelliseksi. Jotkut jäivät kokonaan ilman ja sekin oli Jumalan johdatusta ja tahto.
No tapahtuiko omassa ja ex-uskonyhteisöni ystävieni avioliitoissa täydellisesti ”sen oikean” puolison löytyminen ja sitä myöten onni ja kukoistus? Vastaan että ei ainakaan niillä määritelmillä, mitä usein hyvästä ja täydellisestä parisuhteesta saa lukea tuon tuostakin kirjoituksia.
Sen mitä minä tiedän sekä omasta että ystävieni parisuhteista, niin kaikilla meillä on ollut haasteita. Joillakin haasteet ovat olleet niin isoja, että ne ovat johtaneet jopa eroon, ja vielä useammalla olisi käynyt samoin, jos oma ja ympäristön käsitys ikuisesta avioliitosta ei olisi ollut niin vahva.
Näen tuon ikuisen avioliiton tai parisuhteen ajatusmallin tiettyyn pisteeseen asti hyvänä, koska siinä ei anneta liian helposti periksi haasteiden ilmaantuessa. Toisin kuin teflonpannu tuppaa ajan kanssa kulumaan ja huonontumaan, oman kokemukseni mukaan parisuhde pystyy kaiken aikaa alamäkien, kuoppien ja myrskyjen jälkeen jopa parantumaan ja lujittumaan entisestään, jopa siitä alkuajan intohimosta lähtien.
Mutta jotta niin voi tapahtua, ei saa sortua ajattelemaan, että jossakin maailmankolkassa on olemassa vielä se oikeampi ja täydellinen puoliso juuri minulle. Sellaista ei olekaan. Keskinkertainen on paras, koska täydellisyyteen kuuluu ihan oleellisena asiana epätäydellisyys. Ja niitä voi kyllä löytyä useampiakin, mutta miksi vaihtaa samanlaista toiseen?
Täydellinenhän on oma käsityksesi ja määritelmäsi siitä, mikä on sinulle juuri se hyvä ja oikea. Se on kuitenkin mitä täydellisintä bluffia; kukaan ei voi toimia täysin mielesi mukaan, ja sitä paitsi pidemmän päälle se olisi tylsääkin, sitä voisi kokeilla vaikka robotin kanssa, joka toimii ajatuksesi voimalla niin kuin haluat ja mitä ikinä keksitkään. Se tarkoittaisi myös alistussuhdetta; olet valtias ja alaisellasi ei saa olla yhtään eriävää mielipidettä ja toimintaa kanssasi. Ei hyvä parisuhde voi toimia niin.
Hyvässä parisuhteessa kaksi omanlaistansa – keskenään kovasti, keskinkertaisesti tai vähän erilaista ihmistä elää tasavertaisesti, iloiten, surren, törmäillen, erimielisyyksiä ratkoen, yhteisistä asioista riemuiten, rosoisesti, silkinpehmeästi, välillä etääntyen ja taas lähentyen ja ennen kaikkea toinen toistaan alati ikävöiden ja rakastaen päivästä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Hyvään parisuhteeseen kuuluu myös se, että toisesta voi ottaa oppia. Oma käsitys ja tapa eivät aina ole välttämättä se paras ja oikea ja asioita voi katsoa myös toisenlaisesta näkövinkkelistä. Minä ainakin olen oppinut paljon puolisoltani, esimerkiksi hellyyden osoittamisessa, tosin on siinä edelleen oppimista, jotta pääsisin hänen tasollensa.
Puolison, kumppanin erilaisuus voi olla parhaimmillaan mitä suurinta rikkautta, eikä niinkään erottava tekijä, kuten usein surukseen kuulee tapahtuvan. Tunsin kerran pariskunnan, joilla oli sisustustyylistä aivan täydellisen erilainen näkemys keskenään. Miten hienoa olisi ollut, jos he olisivat kyenneet molemmat hyväksymään toisensa erilaisuuden asiassa ja voineet sisustaa iloisen sekamelskaisesti kämppänsä kahdella eri tyylillä. Mutta usein tällaisissa asioissa vahvemman sana saa hallita ja heikompi saa haudata haaveensa jorpakkoon.
En usko siihen, että erilaisuus, samankaltaisuus tai sopivasti molempia asioita, ovat se avainsana toimivaan parisuhteeseen. Jos kaksi ihmistä kykenee hurmaantumaan toisistaan, ihastumaan ja rakastumaan ja vieläpä lähemmin tutustuttuaan elämään yhdessä, kaikki sen jälkeen ilmaantuva on molemminpuolista asennetta, käsitysten joustavuutta ja keskustelutaitoa.
Rakastuminen ei ole liioin järkeen tai laskelmointiin ja määritelmiin perustuvaa, vaan usein jopa just päinvastaista. Tätä eivät osaa esimerkiksi Ensitreffit alttarilla – parinvalitsijat helposti ennustaa ja siksi epäonnistuvat valitessaan sopivia pareja. Rakastuminen on enempi kemiaa ja tunnetta, kuin sopivaisuuden laskelmointia. Jos tuossa kemioiden tunnistamisessa on taitava, homma voi onnistuakin.
Alkujaan kovasti rakastuneiden ei kannata luovuttaa liian helposti ensimmäisten ongelmien, ristiriitojen tai kriisin ilmaannuttua. Niitä on luvassa seuraavassakin mahdollisessa parisuhteessa ja jos niiltä haluaa välttyä kokonaan, kannattaa heittäytyä sinkuksi.
Sinkkuutta kannattaa miettiä muutenkin vakavasti ainoaksi mahdolliseksi elämänmuodoksi ainakin silloin, jos sellaiset asiat, kuten että vessanpöntön kansi pitää aina muistaa laittaa kiinni tai jokaisella tavaralla on tarkka oma paikkansa, ovat niitä tärkeimpiä asioita elämässä. Tällaiset nippeliasioissa väkertävät ihmiset ahdistavat usein läheisensä niin ahtaalle, ettei heillä ole kohta tilaa hengittääkään omaan tahtiin.
Eli parisuhteessa pitää kyetä joustamaan asioista ja tekemään kompromisseja ja jos siihen ei pysty, ei ole valmis elämään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Paras parisuhde on ihastumisen ja lumoutumisen lisäksi sietämistä ja kompromisseja.
Joskus kuulee pariskunnista, joiden ongelmana on liiallinen samankaltaisuus, ja suhde pläsähtää. Yhdessä asetellaan kirjahyllyn härpäkkeitä ojennukseen ja uskollisesti laitetaan koskaan unohtamatta vessanpöntön rengas alas ja kansi kiinni, yhtään astiaa ei näy tiskipöydällä, elämä on tasaista, vailla vastuksia ja rosoisuutta ja sitten erotaan. Mitä heidän olisi pitänyt tehdä, jotta olisivat niin halutessaan voineet jatkaa yhteiseloaan?
Ehdottomasti heidän olisi pitänyt pistää kaikki ranttaliksi: esimerkiksi myydä kaikki tavarat ja lähteä maailmanympärysmatkalle tai vapaaehtoistyöhön jonnekin kehitysmaahan.
Hyvään parisuhteeseen liittyy se, että on haasteita. Jos niitä ei löydy kumppanista tai yhteisistä asioista, kuten vaikkapa lapsista, niitä on hyvä haalia muualta. Elämässä pitää olla elämisen makua ja vähän ”kynsimistäkin”. Maailmassa on paljon esimerkkejä ulkonaiset täydellisen onnellisen elämän merkit täyttävistä pariskunnista, joiden elämä on lopulta ollut tuskallisen onnetonta. Onni ei löydy elämän helppoudesta, rikkauksista, kauneudesta, täydellisestä ammatista, asuinpaikasta ja puolisosta, se on varmaa kuin pläkki.
Eli älä säikähdä haasteita, vaan ota ne vastaan elämään kuuluvana asiana, mene niitä kohti ja selvitä ne. Joskus haaste koskee toista osapuolta ja joskus molempia, mutta yhdessä toinen toistansa tukien haasteesta selviäminen useimmiten vain lujittaa suhdetta.
Tietenkin on olemassa asioita, joiden ylitse on tosi vaikea päästä parisuhteessa. Yksi on kaikenlainen väkivalta, fyysinen, henkinen, hengellinen ja seksuaalinen. Niitä on lähes mahdotonta kokonaan korjata. Toisen tietoinen jatkuva satuttaminen ja ilkeily ovat sellaisia asioita, joita ei tarvitse sietää eikä kestää, vaan tehdä hommalla mahdollisimman nopeasti loppu. Jos siinä kuitenkin onnistutaan saamaan sopu aikaiseksi, niin hyvä niin eikä kenelläkään ole asiaan nokan koputtamista.
Nyt pääsen myös lempiaiheeseeni: pönöttämiseen. Liiallinen tärkeily, pönöttäminen, aikuisen järkevä ajattelu ja toiminta aiheuttavat myös pläsähtämistä elämään. Jos ei osata muulloin kuin humalassa irrotella, hullutella, nauraa ja pöljäillä, niin silloin on paha ikenessä.
Varmasti meistä jokainen muistelee jälkeenpäin kommelluksiaan ja huvittavia tilanteitaan yhä uudestaan ja uudestaan elämän piristävinä ja vapauttavina hetkinään ja niitä muistellaan myös yhdessä asianosaisten kesken sydämenpohjista asti nauraen.
Nauru vapauttaa ja yhdistää ja jos se katoaa, elämästä puuttuu yksi ihan oleellisen tärkeä asia. Liiallinen vakavuus, pönötys ja ”tärkeät asiat” jäykistävät ja ankeuttavat elämää ja saa siinä sitten ihmetellä, jos auringonpaiste valoineen ja lämpöineen häviää näköpiiristä.
Hullutelkaa! Pöljäilkää! Löytäkää lapsi ja nuori itsestänne ja opetelkaa taas nauramaan niille kaikkein tyhmimmille jutuille kuin ennen muinoin, jota onnentilaa ette meinaa ilman alkoholia enää saavuttaa. Se on mahdollista, kun uskallatte altistua sille ”vaaralle”, että ette ehkä vaikutakaan kovin järkeviltä, vaan peräti junteilta ja naurunalaisilta.
Onni ei löydy täydellisyyttä etsimällä, vaan elämään rohkeasti heittäytymällä!
Keskinkertainen onni, puolet makeaa ja puolet karvaista, on täydellisintä kaikessa epätäydellisyydessään: etukäteen ei osaa haaveillakaan kuin makeasta ja jälkeenpäin ei muuta edes muista: aina on ollut makeaa mahan täydeltä.
Pidä siis siitä kiinni, jos sinulla on se! Jos ei ole, anna sen tulla elämääsi jos tai sitten kun se on tullakseen. Älä haaveile täydellisen täydellisestä, sillä se on bluffia ja harhakuvitelmaa. Sitä se on myös paistinpannuasioissa: kuitenkin on jossain vitsin Kiinassa tai Amerikassa vielä parempi pannu kuin Hackmanilla, joten ihan hyvin voit siis tyytyä Ikean pannuunkin, vaikka epäiletkin sen hyviä ominaisuuksia oikean etuliitteen puuttumisen ja halvan hinnan takia ja et voikaan sillä pönöttää kavereillesi.
Tyydy keskinkertaiseen ja omista aarre!
Artikkelikuvassa laadukkaita valurautapannuja – kuva: Julia Velkova/Flickr (CC).
