Helsingin Sanomissa oli vanhemman mielipidekirjoitus koulun puutteesta kasvattaa oppilaassa sinnikkyyttä, ja innostuipa aiheesta kirjoittamaan professori Hannu Simolakin. Hän oli pitkälti mielipidekirjoittajan kanssa samaa mieltä.
Tietty opettaja, joka vaatii oppilailtaan ahkeraa koulunkäyntiä, saa oppilaat keskimäärin paremmin tekemään töitä koulun eteen kuin opettaja, joka ei näin tee. Oppilaat haistavat hyvin äkkiä, kuka opettaja vaatii ja kuka ei, ja asian voi havaita just vaikka omien lasten puheiden kautta. Opettajissa on eroja.
Mutta tuossa olen eri mieltä verrattuna ainakin minun 70-luvun peruskouluihin, että esimerkiksi läksyjenteon suhteen oltaisiin oltu ennen tiukempia kuin nyt. Itse pystyin sitä lusmuilua harrastamaan koulussa aika vapaasti, kun taas omat lapseni ovat joutuneet tekemään paljon ahkerammin töitä. Ainakaan 70-luvulla ei otettu lusmuilun takia vanhempiin yhteyttä, ja niin ollen opettajien torumiset asian suhteen jäivät usein tehottomiksi.
Nykyään vanhempiin otetaan yhteyttä herkemmin ja asiaa yritetään saada kuntoon yhteisvoimin. Tämän voin sanoa 11 lasta koulutielle patistaneena ja läksyjentekoja vaatiessa ihan itse vanhempana. Oppilaan ja myös vanhempien välinpitämättömyys läksyjä kohtaan nähdään huolestuttavana ilmiönä, jota saatetaan opettajanhuoneessa miettiä, ja tämän olen havainnut työskennellessäni kouluissa. Näiden asioiden eteen tehdään kouluissa paljon töitä.
Nyt haluaisinkin miettiä sinnittömyyttä ja keskittymiskyvyttömyyttä toiselta näkökantilta. Jo 90-luvun lopulla tyttäreni iäkäs opettaja mietti todella huolestuneena ilmiötä. Hän oli silloin jäämässä eläkkeelle, ja arvelin hänelle, että hänen taitaa olla vaikea jättää työnsä, kun hän näytti nauttivan siitä niin täysin siemauksin. Se, mitä hän minulle vastasi silloin, mietityttää yhä minua. Hän sanoi, ettei jaksaisi todellakaan enää tehdä opettajan työtä, koska ”oppilasaines” on muuttunut niin huonoksi keskittymiseltään ja sinnikkyydeltään.
Kun kysyin häneltä miksi hänen mielestään näin on käynyt, hän sanoi syyksi kodin pirstaleisen elämänmenon: liikaa harrastuksia kaikilla perheenjäsenillä, jolloin ovesta mennään ja tullaan pitkin iltaa, ja perheen yhteistä aikaa ei ole enää juuri nimeksikään. Myös hän mainitsi tietokoneet ja videot. Niin, mietitäänpä tältä näkövinkkeliltä myös tätä asiaa.
Olen kysellyt myös muilta, varsinkin iäkkäämmiltä opettajilta mielipidettä tuohon ”oppilasaineksen” muuttumisen ilmiöön, ja poikkeuksetta he ovat allekirjoittaneet tyttäreni 90-luvun opettajan mielipiteen. Heidän mielestään ennen oppilaat olivat parempia keskittymään ja sinnikkäämpiä tekemään koulun eteen töitä.
Noh, 90-luvun tietotekniikasta on otettu tähän päivään hurja harppaus eteenpäin monella eri tavalla, eli jos syy sinnittömyyteen löytyy edes osin tältä suunnalta, sehän on niistä ajoista vain pahentunut. Mutta jostain syystä näitä syitä ei haluta useinkaan ottaa todesta, vaan ne ohitetaan ja etsitään syitä muualta. Opettaja ja koulu on tietty hyvä syntipukki ongelmaan kuin ongelmaan, koska silloin vanhemman ei tarvitse mennä itse peilin eteen ja etsiä syitä omista toimintatavoista eikä hän joudu kenties luopumaan itselle tärkeistä asioista ollenkaan.
Tietokoneet ja älykännykät kun ovat meille vanhemmillekin useimmiten mieluisia ajanvietehärpäkkeitä. Ja kun se on sitä samaa lapsillekin, niin kodeissa vallitsee rauha ja rakkaus, kun kaikki vaan somettavat pitkin iltaa vuodesta toiseen.
Myös lukuisat ihmistä jalostavat harrastukset ovat usein niin elintärkeitä, että vaikka lapsi ei edes millään haluaisi niihin mennä, niin on pakko, koska vanhemmat sitä haluavat.
Sitä olen usein kysellyt itseltäni ja myös ihan ääneen, että miksi ihmeessä vanhemmat eivät useinkaan osaa arvostaa lapsensa ihan tavallisia leikkejä, jotka pitkäkestoisina ja häiriöttöminä plus keskeytyksettöminä ovat ihan omiaan lisäämään lapsen keskittymiskykyä, luovuutta ja levollisuutta? Ne ovat paljon syväluotaavampia ja kehittävämpiä kuin mitkään muut harrastukset ikinä. Niiden avulla käsitellään kipeitä asioita ja ongelmia ja valmistaudutaan elämän tuleviin koitoksiin, kaiken sen ihanan mielikuvitusmaailman ja luovuuden runsaudensarven tuottamisen lisäksi.
Toki harrastaminenkin on hyväksi, mutta jos sitä on useampana iltana viikossa, se kääntyy itseänsä vastaan. Ennen liikunta kävi yksiin pihaleikkien kanssa, mutta kun nykyään se alkaa olla enempi ja vähempi historian havinaa, on toki hyvä, että silloin lapsella on jokin liikunnallinen harrastus. Joo, jalkapallointoilijat: kyllä se on hyvä harrastus ja pelinäkin mitä mainioin.
Rakastan silti yli kaiken lasten omia leikkejä, vaikka paljon sotkua ne aiheuttavatkin ja sitä kautta korvasauhuamista ja suorastaan epätoivoa vanhemmille. Mutta siltikin se kannattaa, ehdottomasti. Niiden avulla lapsi pääsee myös ihan siihen elintärkeään flow-tilaan, jossa ajantaju ja ympäröivä maailma melkein häviävät ja pääsee etenemään tehtävässään melkoisen vapaasti.
Tämä tila opitaan näin kyökkikasvattajan mielestä lapsen leikeissä ja sitä voidaan hyödyntää myöhemmin myös muissa tilanteissa. Edelleen minun on helppo kuvitella, että lapsi, jonka leikit keskeytetään aina päiväkotiin menemisien ja harrastusten takia, kärsii myöhemmin keskittymiskyvyn puutteesta. Eihän hänen ole annettu koskaan keskittyä pitkäkestoisesti leikkeihinsä, vaan häntä on usein kiskottu kädestä suuntaan jos toiseenkin ja kerrottu, kuinka kiire milloin minnekin on.
Saapi siinä sitten ihmetellä, jos opettajat eivät saa lapsen takapuolta pysymään penkissä ja keskittymään tekemään oikein mitään kunnolla.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, eli siihen, että lapsi laiskottelee koulunkäynnissä ja että syy on koulussa ja opettajissa, jotka eivät vaadi oppilailtaan sinnikkyyttä koulutöiden eteen. Joo, onhan se totta, että jos opettaja ei vaadi ja opeta oppilaalle hyviä työskentelytaitoja, sitä ei voi tehdä silloin vanhempikaan.
Mutta asia menee myös niin päin, että jos vaikka ja kuinka opettaja vaatii oppilaalta ahkeruutta koulunkäynnin suhteen ja vanhemmat eivät ole samoilla linjoilla, lusmuiluun taipuvaisilla oppilailla läksyt jäävät tekemättä. Kyllä joidenkin oppilaiden kohdalla vaaditaan asian eteen työskentelyä niin siellä kodissa kuin koulussakin yhteisessä ymmärryksessä, että lusmuilu saadaan loppumaan.
Minulla on tästä ihan omaa kokemusta. Olen joutunut joskus laittamaan lastani tosi tiukille läksyjenteon suhteen. Ei ole auttanut mitään, kun opettaja on yrittänyt saada yksin asiaa kuntoon. Tuska, miten jyräkkänä sitä joidenkin lasten kohdalla on joutunut olemaankin! Se on sitä ikävää vanhemmuutta, jonka tyrkkäisi mielellään opettajan harteille.
Myös kotitöiden tekeminen kasvattaa lapsen sinnikkyyttä ja myös vastuuntuntoa omista tehtäväalueista. Niiden kautta opetellaan pärjäämään myöhemmin elämässä ja huolehtimaan jokaisen ihmisen elämän tärkeistä asioista. Pumpulista on paha ponnistaa myös kouluelämässä; jos ei ole joutunut koskaan tekemään mitään napansa eteen, vaan kaikki on tuotu tarjottimella eteen, vaikea sitä on koulussa sitten yhtäkkiä alkaa jotain tekemäänkään.
Kysymys siis kuuluu: kuka sitä sinnikkyyttä lapselle oikein opettaakaan? Eiköhän se mene etupäässä niin, että sen, minkä lapsi kotona oppii, sen se koulussakin taitaa?
Artikkelikuvan keskittyneesti leikkivän lapsen on kuvannut Dimos Kosto/Freeimages.
