Uskontojen historia on vainojen reunustama. Vanha Testamentti kirjaa kokonaisten kansojen hävityksiä, Rooman taantuvan imperiumin keisarit koettivat hävittää kristinuskoa vielä 300-luvun alussa. Ristiretket, reformaation villitsemät talonpoikaiskapinat, juutalaisten vainot kautta vuosisatojen. Suvaitseva uskontojen vuoropuhelu on harvinaista. Tarkastelen uskontomme historian kolmea kohtaa, jotka voisi nähdä niihin sisältyvän draaman ohella valistuksen ja maailmankuvan muotoutumisen etappeina.
Kristityt ovat olleet vainojen kohteina mutta myös itse pahuuden asialla. Hypatia Alexandrialaisen (355–415) tarina on osin legenda mutta myös historian lähteiden dokumentoima. Hypatia oli nainen, matemaatikko, uusplatoninen filosofi ja monipuolinen tiedenainen, jonka lahjakkuus teki hänestä tunnetun ja ihaillun. Leuat loksauttava kauneus lisäsi viehätysvoimaa. Hänet murhattiin raa’asti 60 vuoden iässä, kun hurjistunut kristittyjen joukko raahasi hänet kadulta ja pahoinpiteli kuoliaaksi kirkon tiloissa.
Alexandria oli 300-luvulla kulttuurin, tiedon, kansainvälisyyden ja aatteiden vuorovaikutuksen solmu, Välimeren rannikon helmi ja Rooman imperiumin metropoli. Siellä vaikuttivat edelleen Rooman jumalatarusto ja pakanakultit, elinvoimainen juutalaisyhteisö, helleenisen sivistyksen jäljet ja vahvistuva kristinusko. Alexandrian patriarkkana toiminut Kyrillos (412–444) oli kristologiakiistojen kiivas osapuoli ja mukana Kostantinopolin patriarkan Nestoriuksen potkuissa (431). Kaupungissa oli uskonnollista ja poliittista kiistaa, mm. pakanallisten palvontapaikkojen hävitys patriarkka Teofiluksen suljettua Museion-instituutin (muusien pyhäkön) 391.
Hypatian kerrotaan saavuttaneen ”kirjallisuudessa ja tieteessä sellaisia saavutuksia, että se ylitti kaikki oman aikansa filosofit”. Hän oli perehtynyt Platonin ja Plotinoksen oppeihin, tähtitieteeseen jne. Hän oli siis ilmeisesti oman aikansa epäilyttävä sekulaari intellektuelli, ja tätä on arveltu murhan syyksi. Alexandriassa oli vakavia levottomuuksia ja uskonnollista kiivailua patriarkka Kyrilloksen ja kaupunginjohtaja Oresteen kesken, vihanpitoa juutalaisten ja kristittyjen välillä, munkkien yritys murhata Orestes, kostona munkkien johtajan kidutusmurha, levottomuuksia juutalaiskorttelissa jne. Hypatian arvellaan yrittäneen välittää kiivailijoiden riitaa. Sen sijaan fanaattisten kristittyjen väkijoukko repi Hypatian vaunuistaan, raahasi kirkkoon ja yritti painostaa häntä kääntymään kristityksi. Kun tarjottu evankeliumi ei uponnut, hänet kivitettiin kuoliaaksi. Sitä ennen revittiin vaatteet tuon naishumanistin yltä. Bysanttilainen kirkkohistorioitsija Sokrates skolastikko jatkaa: ”Revittyään hänen ruumiinsa kappaleiksi, he veivät silvotut jäsenet paikkaan nimeltä Cinaron ja polttivat ne. Tämä tapaus ei synnyttänyt vähintäkään häpeää Kyrilloksessa eikä koko Aleksandrian kirkossa.” Kristillisen kirkon alkuvuosisadat sisälsivät siis myös ei-kristittyjä marttyyrejä. Agnostismi oli uhka terveydelle ja suvaitsevampaan uskontokeskusteluun oli matkaa.
Mykkä Härkä
Pikakelaus seuraavien vuosisatojen läpi. Rooman imperiumi vajosi alennukseen vuosituhannen mittaan. Rooma valloitettiin 410. Arabian niemimaalla syntyi 600-luvulla uskonnollinen liike, joka risteytti ja yhdisteli juutalaisuuden ja kristinuskon piirteitä ja opinkäsityksiä. Islamin pohjana oli tuolloin jo vuosituhannen ikäinen juutalaisuuden traditio ja muutaman vuosisadan ikäinen kristinusko, jonka oppi oli kirkollisten jännitteiden muovaama. Myös juutalaisuudessa oli useita toisiaan haastavia ryhmittymiä ja Jerusalemin hävityksestä alkanut diasporan aika. Länsi-Rooma ja Itä-Rooma erkaantuivat hallinnollisesti, kristologia-kiistat riehuivat ja Länsi-Roomassa rakentui katolinen kirkko, nähtiin sarja kiihkeitä ja usein riitaisia kirkolliskokouksia ja lopulta kristikunnan katkera kahtiajako 1054.
Vuonna 1225 syntynyt Tommaso d’Aquino oli italialainen dominikaaniteologi, josta tuli huomattava uskonnonfilosofi, skolastiikan kulmapaalu. Hänestä tuli aikansa läntisen kirkon oppirakennelman arkkitehti, jonka ajattelu on edelleen katolisen kirkon keskeinen auktoriteetti. Tuomas Akvinolaisen uran hämmästyttävä vaihe on hänen elämänsä viimeinen vuosi 1273–74. Messun aikana Tuomas koki mystisen hengellisen tunnetilan, jota kuvataan ekstaattiseksi ja joka pakotti hänet yhtäkkiä vaikenemaan ja keskeyttämään toimituksen. Hän parahti luotetulle dominikaaniveljelle: ”Reginald, en pysty jatkamaan koska tunnen, että kaikki mitä olen kirjoittanut näyttää olevan [kuin] olkea” (1Kor3.12). Tämä Tuomas Akvinolaisen ehtoohetken pysäyttävä oivallus on uskontohistorian hetki, joka tulisi noteerata. Ei ole tavatonta, että suuri nimi elämän illassa reflektoi mennyttä nöyryyden valaistuksessa. Tuomaan mykkyyden hetki jää luonnollisesti lopulta vaille selitystä ja ehkä niin on hyvä. Vastaavan elämän illan itsekriittisen hiljentymisen ja vesper-hetken soisi kaikille, kuten Martti Lutherille, muille reformaattoreille ja useille paaveille.
Kolmas etappi, transsendenssin puhetapa
Immanuel Kantin 1724–1804 työ sivusi kristinuskon näkökohtia monin kohdin. Hänen epistemologian pohdintansa ovat uskonnonfilosofian tärkeitä elementtejä. Myös Kantin uralla kiinnostava piirre on hänen viimeinen kesken jäänyt työnsä Opus postumum, joka vaikuttaa olevan yritys koota aiempien töiden ajatuksista kriittinen kooste ja yhteenveto. Teos on herättänyt pohdintaa ja myös kummastusta. Katso erinomainen artikkeli Areiopagi-lehdestä. [Samasta aiheesta Mäenalanen myös Vartijassa. Toim. huom.]
Kantin vuosisadan aikana jumalausko oli osa keskivertosivistystä. Vasta 1800-luvulla valistuksen ruokkima materialismi nosti uskontokritiikin näkyvämmin esiin. Ranskan vallankumouksen (1789-1799) yhtenä juonteena oli ajatuksen ja uskonnon vapaus ja kirkon kulttuurisen hegemonian kritiikki. Ajan tematiikkaan sopii, että Kantin pohdinnat koskivat epistemologiaa ja siten uskonnon käsitteistöä. Muiden kysymysten ohessa Jumalan olemassaolo oli filosofin pähkäilyn keskiössä. Kantin tietoteoreettiset päätyöt olivat Puhtaan järjen kritiikki 1781 ja Käytännöllisen järjen kritiikki 1788. Ensin mainitussa Kant alleviivaa agnostismin oikeutusta eli kieltää mahdollisuuden väitellä Jumalan olemassaolosta ja toisessa pääteoksessaan Kant luonnehtii Jumalan olemassaolon moraalista seuraavaksi mahdollisuudeksi ja hän nimittää tätä käytännöllisen järjen postulaatiksi.
Kiinnostavaa on, että Kant määrittelee/sanoittaa kaiken tiedon ulkopuolen ts. sen, mitä ihmisen ei ole mahdollista tietää. Kantin huikea ajatus on näin positivistisen tietoteorian kritiikki, jonka hän muotoilee huomauttamalla, että kaikki kokemuksemme ja ymmärryksemme nojaavat havainnoista tajuntaan muodostuvista kuvista/hahmoista eli mielteistä. Ihmisellä ei ole mahdollisuutta saavuttaa absoluuttista tietoa peritodellisuudesta eli olioista sinänsä (das Ding an sich).
Kantin kehitelmä tajuisuutemme jakautumisesta kahdenlaiseen tiedonkäsittelyn tapaan (reinen/praktischen Vernunft ) vaikuttaa kömpelöltä mutta kiinnostavalta. Se on ehkä yritys luoda puhetapa transsendenssin ongelmasta. Erityisesti päätelmä, jossa Jumalalle toivotaan saatavan näyttö moraalifilosofisen päätelmän tuloksena. Lauri Mäenalasen artikkelista löytyvät seuraavat valaisevat Kant-sitaatit.
”Jumala on olemassa moraalis-käytännöllisessä järjessä, eli ideassa ihmisen suhteesta oikeuteen ja velvollisuuteen, mutta ei ihmisen ulkopuolella olevana olentona.
…..koska tämä korkein hyvä on mahdollinen vain, mikäli oletetaan Jumalan olemassaolo, niin Jumalan olemassaolon oletus liittyy erottamattomasti velvollisuuteen, toisin sanoen on moraalisesti välttämätöntä olettaa Jumalan olemassaolo.”
Tämän kaltainen ajatus on nykyisin käytössä ajatustavassa, jonka mukaan Jumalaksi nimetyn olennon kieltäminen tarkoittaisi etiikan ja moraalin rappiota suunnilleen näin: ”Jos Jumalaa ei ole, mikään ei ole kiellettyä”. Jopa agnostismi avaa oven raolleen moraaliselle nihilismille. Ajatustapa näkyy tunnetun uskonnonfilosofin William Lane Craigin ajattelussa, jossa jumalaolento oikean ja väärän määrittelevän koodin asettajana on uskonnon kulmakivi. Craig pitää tätä todisteena Jumalan olemassaolon puolesta: “God is the best explanation of the existence of objective moral values and duties”. Ajatuksen kulku jatkuu suurin piirtein siihen malliin, että jos teistinen jumalaoletus hylätään, seurauksena on mielivaltainen relativismi. Mielestäni ajatus on absurdi. Onko tämä Kantin ajatuksen mukaista vai sen liioittelua, jätän pohdittavaksi. Kantin ajatuksissa riittää tutkittavaa. Transsendenssin ongelma ja positivistisen tietokäsityksen kritiikki on huomattava uskonnollisen mietiskelyn oivallus. Ihmisen tajuisuuden vaatimaton paikka kaikkeuden keinussa; Tuomas Akvinolaisen vaikenemisen hetki on melkein kuin Kantin mietteen etiäinen.
Artikkelikuvassa Hypatia. Kuva: Wikipedia.
