Kristillisen elämän ohjelma aikakauden muutosta varten: Leon historianteologinen visio

Jos lähestymme paavi Leo XIV:n ensimmäistä ensyklikaa Magnifica humanitas (”Suurenmoinen ihmisyys”, lyh. MH) häpeämättömästi hengellisen teologian näkökulmasta, huomio ei kiinnity niinkään sen muutamiin suoraan tekoälyä käsitteleviin kohtiin, vaan sen yleiseen suhtautumiseen inhimilliseen historiaan ja kirkon rooliin siinä. Voisi jopa sanoa, että kiertokirje on tähän asti merkittävin paavillinen historian todellisuuden tunnustus, ja sellaisenaan se on hyvin tärkeä, jopa käänteentekevä, kirkollinen asiakirja pitkässä Rooman (”katolisen”) kirkon traditiossa. Perustelen tätä näkökulmaa seuraavassa avaamalla hieman sitä Leon historianteologista visiota, joka kauttaaltaan kiertokirjeen lävitse loistaa. Erityishuomio kohdistuu tällöin siihen ”kristillisen elämän ohjelmaan”, jonka Leo tarjoaa kiertokirjeen päätösluvussa.

Historian vaikeus

Taustaksi on kuitenkin todettava, että historia on ollut hyvin vaikea pala Rooman kirkon johdolle oikeastaan aina historiallisen tietoisuuden kehittymisen alkuvaiheista alkaen. Koko eurooppalaisen moderniteetin alkuahan voidaan aatehistoriallisesti tarkastella kristillisen eskatologian sekularisaationa eli taivaallisen toivon siirtämisenä tähän maailmaan (vrt. klassinen Löwith–Blumenberg-debatti, sittemmin Reinhart Koselleckin terävät analyysit ja nyt Hartmut Rosan social acceleration -teoria). Tätä seurasi valtava henkisen energian purkaus ”uuden ajan” Euroopassa, tieteellis-teknologinen vallankumous ja yhä kiihtyvä yhteiskunnallinen muutos, joka on yksi inhimillisen kulttuurievoluution syvimpiä ja joka vielä pitkään tulee ajamaan planetaarisen sivilisaation muotoutumista (”lännen” heikentymisestä huolimatta).

Nyt muutaman vuosisadan perspektiivistä on kiintoisaa todeta, että Rooman kirkko ei aluksi astunut ollenkaan mukaan eurooppalaisen moderniteetin kehitykseen, jopa päinvastoin, se asettui virallisesti vastustamaan oikeastaan kaikkia sen keskeisimpiä osatekijöitä (empiirinen tiede, yksilön- ja uskonnonvapaus, neutraali valtio, vapaa talous jne.). Tähän vaikutti varmasti osaltaan protestantismin trauma. Toki käytännössä, maallisessa katsannossa, Rooman kirkko hyötyi valtavasti eurooppalaisesta moderniteetista, esimerkiksi leviämällä romaanisten valloittajien mukana lähes kaikkialle ”uuteen maailmaan”. Mutta tietoisesti roomalainen hierarkia asettui vastahankaan modernin maailmankuvan kanssa, erityisesti siihen oleellisesti kuuluvan historiallisuuden tunnustamisen kanssa. Niin suuri oli konstantinolaisen käänteen vaikutus ja kirkkovaltion (/valtiokirkon) lumo, että kirkon johto oli valmis irtisanoutumaan siitä vasta, kun se jo käytännössä oli hävinnyt historian hämyiseen virtaan (tämä näkyy tosin olevan historiallinen vakio oikeastaan kaikissa maalliseen valta-asemaan päässeissä kirkoissa).

Historian todellisuuden tunnustamiseen liittyy Leon kiertokirjeessään esiin nostama orjuuskysymys (MH 176). Ihailtavalla itsekriittisyydellä hän toteaa, että vielä vuonna 1866 Rooman keskusjohto piti orjuutta tietyin ehdoin hyväksyttävänä. Ehdoton orjuuden tuomitseminen tuli vasta vuonna 1888, paavina silloin edellinen Leo. Nykyisen Leon sanoin tämä on hyvä esimerkki siitä, miten kirkko kasvaa sille uskottujen ikuisten totuuksien ymmärtämisessä, tässä tapauksessa sen totuuden, että jokainen ihminen on äärettömän arvokas Jumalan kuva, eikä häntä koskaan saa käsitellä vain välineenä. Paavi siis tunnustaa avoimesti, että kirkolla (tarkoittaen Rooman keskusjohtoa) meni 1800 vuotta tämän kristillisen totuuden sisäistämiseen. Johdonmukaisesti hän pyytää kirkon nimissä anteeksi tätä kirkollisen tietoisuuden skandaalimaista jälkijättöisyyttä (joka ikävä kyllä ei suinkaan ole ainoaa laatuaan).

Rooman kirkko astui vihdoin mukaan modernin maailman rakentamiseen kirkon yhteiskuntaopetuksen synnyn myötä, jonka juuri Leo XIII pani alulle 1800-luvun lopulla (ensyklika Rerum novarum, 1891). Nykyinen Leo tunnustaa, että hänen kaimaedeltäjänsä aikaiset historialliset olosuhteet ovat pitkälti muuttuneet, mutta kirkon yhteiskuntaopetuksen teologinen fokus pysyy samana: evankeliumin julistamisella ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamisella on välttämätön yhteys. Suoraan sanottuna: ”evankeliointi ei ole aitoa, jos se ei vaikuta inhimillisen yhteiskunnan rakenteisiin” (MH 30). Tämä metodologinen lähtökohta toistuu kautta kiertokirjeen ja liittää kristillisen sanoman erottamattomasti historialliseen todellisuuteen. Siitä nousee se dynaaminen historian teologia (MH 45: ”faith-based interpretation of history”), jonka Leo ensyklikassaan esittää.

Leonkin sanoin 1960-luvun Vatikaanin toinen kirkolliskokous on se ”käännekohta” (MH 34: ”turning point”), jolloin kirkon itseymmärrys suhteessa ympäröivään maailmaan ratkaisevasti muuttuu. Pastoraalikonstituutio Gaudium et spes esittää kuvan kirkosta, joka on lähellä ihmisiä ja joka tarkastelee historiallisten tilanteiden konkreettista todellisuutta pikemmin kuin abstrakteja käsitteitä. Maailmassa ihmisten rinnalla ja kanssa kulkeva kirkko haluaa tuoda evankeliumin pelastavan sanoman kaikille ihmisille punnitsemalla erilaisia tilanteita ja pyrkimällä niissä erottamaan Kristuksen läsnäolon (”method of discernment”). Kirkon yhteiskuntaopetuksen perinteessä, johon Leosta Leoon jokainen paavi on antanut oman panoksensa, ei oikeastaan ole kyse muusta kuin hengellisestä aikojen merkkien lukemisesta ja evankeliumin tuomisesta vuoropuheluun kunkin ajan ”uusien asioiden” kanssa, oli kyseessä sitten liukuhihna, atomiase tai tekoäly.

Franciscuksen jalanjäljissä: aikakauden muutos jatkuu

Leon aloitettua Pietarin istuimella toukokuussa 2025 suuri kysymys oli, tuleeko hän jatkamaan Franciscuksen uudistavalla linjalla vai haluaako hän ehkä palauttaa Vatikaania tutummille urille. Olihan toki Franciscus itse kutsunut Prevostin yhteen Vatikaanin keskeisimmistä viroista, joten ainakaan kovin radikaalia irtiottoa ei ollut odotettavissa. Silti on jopa yllättävää (ja itselleni ilahduttavaa), kuinka uskollisesti paavi Prevost seuraa edeltäjänsä visiota. Alkaen Franciscukselle ohjelmallisesta termistä ”aikakauden muutos” (MH 6, 229) hänen kaikki keskeisimmät painotuksensa löytyvät Leolta, kuten Magnifica humanitas todistaa. Vuoden 2013 Evangelii gaudium on edelleen se hengellinen visio, joka Rooman kirkon ylintä johtoa inspiroi. Amerikkalaissyntyinen paavi osaa vain liittää sen nyt vielä läheisemmin nykyiseen historialliseen murrokseen, jonka tunnussana on ”tekoäly” ja jota Leo laajemmin kuvailee ”neljänneksi teolliseksi vallankumoukseksi” (MH 151).

Chicagossa syntynyt mutta Perussa pitkälti aikaisemman elämäntyönsä tehnyt paavi Prevost jakaa täysin Franciscuksen vision ”köyhästä kirkosta köyhille”. Tämä tuli selväksi jo viime syksyn apostolisessa kehotuskirjeessä Dilexi te, jonka Franciscus oli pitkälti kirjoittanut mutta jonka Leo julkaisi ilolla omanaan. Aiheena oli ”rakkaus köyhiä kohtaan” ja teologisena ytimenä se, ettei ”etusijan antaminen köyhille” ole vain satunnainen kristillisen ilmoituksen seuraus, vaan se nousee orgaanisesti Jumalan omasta tyylistä, joka juuri köyhissä ja köyhien kautta ilmoittaa ihmeellisen ihmisrakkautensa. Kun kirkko haluaa olla uskollinen Raamatun Jumalalle, sen tulee oppia köyhiltä, antaa köyhien evankelioida itsensä (MH 42). Myös se ihmisyys, jota Leo kiertokirjeessään kutsuu kaikkia mukaan rakentamaan, ottaa ”hylätyt kivet” – köyhät, sairaat, siirtolaiset – kulmakivikseen (MH 16). Kristillinen ihmiskäsitys muodostuu siitä toiseudesta, jonka maailma luonnostaan on taipuvainen unohtamaan ja jopa torjumaan. En tiedä, onko tässä liioiteltua puhua vapautuksen teologian voitosta, mutta joka tapauksessa Vatikaani on muuttunut paljon sitten 1980-luvun, jolloin vapautuksen teologia vielä tuomittiin liian marksilaisena. Teologisesti 2000-luvun globaali Rooman kirkko vaikuttaa ammentavan jo huomattavasti enemmän Latinalaisen Amerikan henkisestä liikkeestä kuin jo vähän ummehtuneesta eurooppalaisesta traditiosta.

Eurooppalainen moderniteetti meni Rooman kirkolta pitkälti ohitse, koska se viimeiseen asti pyrki pitäytymään siihen kruunun ja kirkon synteesiin, johon se tuhatvuotisen eurooppalaisen keskiajan aikana oli tottunut. Vatikaani II tuli tässä suhteessa auttamatta liian myöhään, mutta toisaalta sen asiakirjat voivat edelleen innoittaa kirkkoa planetaarisen, vahvasti teknologian varaan rakentuvan sivilisaation aikakautena. Näin ainakin paavi Leo vaikuttaa ajattelevan, kun hän jälleen keskiviikkoaudiensseissaan käy konsiilin asiakirjoja seikkaperäisesti lävitse uskovien kanssa. Joka tapauksessa maallisten vallanpitäjien kanssa veljeilevää kirkkoa ei enää tarvita. Ainoa aidosti globaali uskonto, jollaiseksi Rooman kirkko kuin vahingossa kolonialismin vanavedessä muotoutui, voi tarjota sellaisen toiseuden äänen, jota mikään muu instituutio ei tarjoa. Monille ei-katolilaisillekin on toivoa antavaa, että edes jokin globaali ääni tarjoaa vaihtoehdon autoritaaristen, sotaa lietsovien valtionjohtajien paatokselle yhtään pelkäämättä tai liehittelemättä heitä.

Vatikaanin aikaisempi asiakirja Antiqua et nova käsitteli analyyttisemmin itseään tekoälyä. Magnifica humanitaksen uutuus siihen keskusteluun on sen laaja historianteologinen visio. Inhimillisen älyn tekoälystä erottaa edelleenkin ruumiillisuus, mutta ruumiillisuus puolestaan on oleellisesti historiallisuutta eli sitä, että antaa elämän muokata itseään ja kasvaa ajan myötä valintojen, virheiden, anteeksiantamuksen ja uskollisuuden kautta (MH 99). Johdonmukaisesti paavi kehottaa tekoälyn kehittelijöitä pohtimaan sitä visiota ihmisyydestä, joka heitä itseään motivoi. Ihmisyys ei ole koskaan neutraalia, ylhäältä Jumalan antamaa tai alhaalta insinöörien suunnittelemaa. Leon visiossa ihmisyys on yhteinen rakennusprojekti, joka elää ajassa ja jossa kaikkia tarvitaan, erityisesti kaikkein hiljaisimpia ja näkymättömimpiä.

Kontingenssi eli näennäinen sattumanvaraisuus kuuluu erottamattomasti historiaan. Historiassa ei todellisuudessa ole voittajia, vaan kaikki vallat ja valtakunnat sortuvat ennemmin tai myöhemmin. Ihmiset ovat silti kautta aikojen pyrkineet pakenemaan kontingenssia luomalla erilaisia fantasiamaailmoja. Joidenkin teorioiden mukaan inhimillinen uskonnollisuus ylipäätään on kehittynyt elämän kontingenssin hallitsemiseksi (Gauchet filosofisesti, Inglehart–Norris sosiologisesti). Useimpien on mahdotonta kestää elämän rajuutta ilman jonkinlaista uskoa johonkin ”tuonpuoleiseen”. Näin ollen on vain ymmärrettävää, että tekoälyn kehittyminen ja ylipäänsä neljäs teollinen vallankumous herättävät monissa fantasian maailmasta, missä koneiden avulla hallitaan täysin elämän sattumanvaraisuutta. Paavi Leon mukaan kuitenkin juuri kontingenssista löytyy elämän syvempi, hengellinen, merkitys, se raja, jonka tuolta puolen toinen ja Toinen meitä lähestyy. Tämä T/toiseus ei vie meitä pois historiasta, kuten antiikin metafyysikot ennen ja Piilaakson insinöörit nyt meille uskottelevat, vaan se/Hän johdattaa meidät astumaan rohkeasti historialliseen todellisuuteen ja ottamaan paikkamme siinä (vrt. MH 119). Tämä ei ole absoluuttista, historiasta irrallaan olevaa transsendenssia, vaan historian sisältä ja sen kautta meihin suhteessa olevaa relationaalista transsendenssia.

Paavillinen kristillisen elämän ohjelma

Millainen on sitten se ”kristillisen elämän ohjelma”, jonka Leo kiertokirjeensä päätteeksi tarjoaa jokaiselle, joka haluaa seurata Kristusta nykyisen aikakauden muutoksen keskellä? Hyvin perinteiseen tapaan se rakentuu kolmen teologisen hyveen eli uskon, rakkauden ja toivon varaan, joiden kaikkien esikuva katolilaisille autuas Neitsyt Maria on. Paavilliset asiakirjat, kuten myös Rooman kirkon liturgia ylipäänsä, päättyvät usein Marian puoleen kääntymiseen. Leon kiertokirjeessä tämä ei ole vain paavillinen refleksi, vaan se liittyy läheisesti hänen historianteologiseen visioonsa. Magnificat-kiitosvirttänsä lausuvasta Mariasta tulee kuva siitä uudesta ihmisyydestä, joka on täysin avoin Jumalan pelastavalle todellisuudelle. Leon sanoin ilosanoman kuullut Maria näkee yhtäkkiä koko inhimillisen historian Jumalan pelastussuunnitelman valossa (MH 243). Faktuaalisesti mikään ei muutu Marian ympärillä, mutta hänen sisäinen ihmisensä näkee jo kaiken eskatologisesta täyttymyksestä käsin: ”Jumala on jo tehnyt mahtavia tekoja; hän on jo lyönyt hajalle ylpeät, syössyt istuimiltaan vallanpitäjät, korottanut alhaiset, ruokkinut nälkäiset runsain määrin ja lähettänyt rikkaat tyhjin käsin pois. Hän on jo pitänyt huolen palvelijastaan Israelista.” Jumala valitsee tämän maailman ylenkatsomat köyhät ja heikot ja alistetut, ja juuri heidän kauttaan vie salaisen suunnitelmansa päätökseensä, maailman silmissä ehkä hitaasti, mutta uskon valossa aivan varmasti.

Tämän kristillisen uskon historiaa muokkaavan potentiaalin paavi Leo haluaa nyt aktivoida planetaarista sivilisaatiota varten. Sen ytimessä on usko siihen Jumalaan, joka Jeesuksessa Kristuksessa todella on astunut historialliseen tulemiseen tulemalla yhdeksi meistä. Paavi sanoo, ettei inkarnaation jälkeen enää mikään inhimillinen tilanne ole Jumalalle kelpaamaton, ja lainaa Bérulleä: ”Uskonoppimme mukaan meillä on ja me palvomme mysteereissämme Jumalaa, joka syntyy seimeen, Jumalaa, joka elää ja matkustaa Juudeassa, Jumalaa, joka kuolee ristillä, kuollutta Jumalaa, joka makaa haudassa” (MH 232). Kaiken uususkonnollisuuden ja ”mystiikan” herättämän kiinnostuksen keskellä kristityn nimeä kantavien on hyvä kysyä itseltään, olemmeko oikein vieläkään, kahden vuosituhannen aikana, sisäistäneet tätä kristillisen ilmoituksen ydintä, joka ei ohjaa meitä pois tästä todellisuudesta johonkin henkiseen ja näkymättömään toiseuteen, vaan joka johdattaa meidät astumaan rohkeasti ja vastuullisesti aineellisuuteen ja historialliseen tulemiseen, yhtään väheksymättä kaikkein arkipäiväisimpiä, tavallisimpia asioita ja kohtaamisia. Miksi? Siksi että Jumala itse on ensin tehnyt niin.

Katolisille kristityille inkarnaation salaisuus ei ole ensisijaisesti älyllinen käsite, vaan eukaristian kautta aina läsnä oleva hengellinen todellisuus. Se Jumalan rakkaus, joka ilmestyi maailmalle Kristuksessa, on kirkon opetuksen mukaan todellisesti läsnä pyhässä ehtoollisessa. Eukaristiseen hengellisyyteenkin Leo tuo kiinnostavan näkökulman painottamalla sen yhteisöllistä ulottuvuutta sentimentaalisen pietismin sijaan. Hengellistä isäänsä Hippon Augustinusta lainaten hän muistuttaa, että eukaristia on ennen kaikkea kristittyjen yhteisön eli kirkon sakramentti, kirkon, joka on Kristuksen ruumis: ”Jos te olette Kristuksen ruumis ja jäsenet, silloin se on teidän sakramenttinne, joka Herran pöydälle asetetaan, se on teidän sakramenttinne, jonka te otatte vastaan.” Jos Kristuksen kohtaamisesta eukaristiassa ei nouse aktiivinen ja vakaumuksellinen toiminta paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta, niin silloin voi kysyä, kuinka aidosti olemme hänelle aamenemme lausuneet.

Inkarnaatiousko ja eukaristinen rakkaus herättää Leon ohjelmassa meissä sen toivon, joka saa meidät pysymään uskollisina väärentämättömälle totuudelle, panostamaan kokonaisvaltaiseen koulutukseen ja aitoihin ihmissuhteisiin ja rakastamaan oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Tätä toivoa ylläpitää eskatologinen visio taivaallisesta Jerusalemista, joka uutena Edeninä on avoin kaikille kansoille. Avoimeksi jää, kuinka radikaaliksi paavi Leo eskatologisen toivon ymmärtää, mutta joka tapauksessa se on läheisesti yhteydessä siihen maalliseen Jerusalemiin, jota hän kiertokirjeessään kutsuu kaikkia hyvän tahdon ihmisiä mukaan rakentamaan. Paavi ei mene mukaan teknologiseen hypetykseen, vaan painottaa tavallista ihmisyyttä ja pieniä rakkauden ja välittämisen tekoja arkipäiväisessä elämässä. Tulevaisuuden ”rakkauden sivilisaatio” kasvaa maan hiljaisten kärsivällisen ja uskollisen työn kautta Jumalan ikuisen suunnitelman mukaan (MH 210).

Oman esseensä voisi kirjoittaa pohdiskeluksi siitä, kuinka puhuttelevia Leon maalailemat historianteologinen visio ja kristillisen elämän ohjelma loppupeleissä ovat. Keskeiseksi kysymykseksi siinä muotoutuisi juuri mainittu avoin kysymys siitä, miten Leo kristillisen eskatologisen toivon ymmärtää. Tällaisenaan kiertokirjeestä välittyy lopultakin varsin tasapaksu vaikutelma historian luonteesta ja tekoälyn mukanaan tuomasta murroksesta siihen. Itse ajattelen, että jo tunnetussa historiassa on niin syviä henkisiä murroksia, ettemme niitä mitenkään pysty älyllisesti ymmärtämään. Kun ajatellaan vaikka sitä, kuinka yleisesti hyväksyttyä nimenomaan orjuus oli lähes koko ihmiskunnan kirjallisen historian ajan ja kuinka yleisesti tuomittua se nykyään on, voimme saada häivähdyksen siitä, kuinka radikaaleja murroksia inhimillisen tietoisuuden evoluutiossa voi olla ja on. (Toki Leo itsekin käsittelee kiertokirjeessään orjuuden uusia, nykyaikaisia muotoja, mutta ne ovat oleellisesti erilaisia kuin ennen, koska ne nimenomaan eivät ole yleisesti hyväksyttyjä, mikä ei toki tee niistä yhtään sen vähemmän vaarallisia, ehkä juuri päinvastoin.) Siksi kristillisen eskatologisen toivon valossa voisi ehkä odottaa suurempaakin avoimuutta tekoälyn hyvälle potentiaalille. Transhumanismia ja posthumanismia ei välttämättä kannattaisi tuomita niin ykskantaan kuin Leo kiertokirjeessään tekee (MH 115–117). Tässä suhteessa esimerkiksi Teilhard de Chardinin evolutiivinen visio antaisi aivan erilaisia välineitä vuoropuheluun planetaaris-teknologisen sivilisaation kanssa (kiintoisasti Leo ei edes viittaa häneen kiertokirjeessään).

Tietenkään paavillisilta tai ylipäänsä kirkollisilta asiakirjoilta ei sovi odottaakaan kovin radikaaleja tai innovatiivisia näkökulmia. Rooman keskusjohto on väistämättä konservatiivinen, enemmän tai vähemmän ajallisesti jälkijättöinen instanssi. Ja ehkä hyvä niin, pitäähän sen tasapainotella varsin eri tahtia liikkuvien paikalliskirkkojen planetaarisessa verkostossa. Kirkon ei varmastikaan kannata rynniä historian etujoukoissa, mutta aivan perällekään sen ei kannattaisi jäädä, jos ja kun halutaan, että sen välittämä pelastussanoma voisi tavoittaa mahdollisimman monet. Paavi Leo kulkee kiertokirjeessään mielestäni hyvin viisasta keskitahtia. Teologien ja muiden tehtäväksi jää Leon vision analysointi, kritisointi ja edelleen kehittely. Todella ilahduttavaa on joka tapauksessa, että paavi itse on ensyklikallaan avannut hedelmällisen tilan sellaiselle keskustelulle ja kutsunut siihen mukaan kaikki hyvän tahdon ihmiset.

Artikkelikuvassa paavi Leo XIV Espanjan-vierailullaan kesäkuussa 2026. Kuva: PPMadrid, CC BY 4.0, via Wikimedia Commons.

Lue myös:

Mikko Ketola: Magisterium AI – katolinen tekoäly. Vartija 1.6.2026.

Lari Lohikoski: Tekoälystä ei saa tulla uutta Baabelin tornia. Vartija 2.6.2026

Jyri Komulainen: Mitä suomalainen luterilainen voisi oppia Leo XIV:n ensimmäisestä kiertokirjeestä? Vartija 8.6.2026.