Mielipideyhteisö, kirkko vai kultti?

Ylen Kulttuuriykkönen lähetti 12.11.2024 ohjelman mieltä pyörryttävästä aiheesta, salaliittoilmiöistä ja uushengellisyyden oudoista tiheiköistä. Rajua teemaa koskeva asiallinen keskustelu koski dokumenttielokuvaa Shadowland, joka käsittelee Ranskan Montsegurin alueella majailevia salatieteiden, fringe-uskonnollisten lahkojen leirejä, vaihtoehtoisten kuvioiden ja elämän tarkoituksen etsijöitä. Studiossa oli dokumentin käsikirjoittaja, ohjaaja ja kultteja tutkinut psykologian tohtori. Keskustelua juonsi taidolla Nicklas Wancke. Dokumentin alkuideoinnissa vuosia sitten oli ollut Perttu Häkkinen, jonka poismeno jätti maamme ja Euroopan kulttuurin kudokseen kipeän arven.

Dokumentti sisältää aihioita, joita voisi nostaa esiin nykyisen yhteiskunnan, uskonnollisen kulttuurin ja erityisesti kirkon hajaannuksen pohdinnoissa. Aiheiden merkitys ja tuoreus on ilmeinen nykypäivään siirrettynä. Keskustelu ja Shadowland-dokumenttielokuva on otos Languedocin alueen ja Montsegurin linnan seutuvilla toimivien yhteisöjen, satunnaisten asumusten ja leiritulien äärelle kokoontuvien kuppikuntien joukosta. Seutuun liittyy muinainen historia uskonnollisen vähemmistön kokemasta vainosta valtakirkon puristuksessa. Alueella arvellaan olevan kuin muistumina kataarien jälkeläisiä. Nämä olivat vuosien 1000–1300 paikkeilla vaikuttanut liike, jossa palvottiin askeettista puhtautta ja kiellettiin maallisia iloja. Tutun tuntuinen on tieto, jonka mukaan kataarien joukossa tunnettiin jako ”tavallisiin (credentes)” ja ”hyviin uskoviin (bons homs, bonas femnas)”.

Kataarit ja uuden ajan totuusheimot

Kirkko koetti hävittää kataareja mm albigenssiristiretken avulla 1209–1229. Vaino tunnetusti kohottaa vaihtoehtoliikehdinnän moraalia ja väkevöi kulttuurin ydinmehua vielä vuosisatoja myöhemmin. Viimeisen 200 vuoden aikana pohjoisen Euroopan alueella syntyneet pietistiset herätykset ja vapaakirkolliset yhteisöt ovat kokeneet lievemmässä muodossa vastaavaa, tosin lähinnä ilkkumista ja syrjimistä katurahvaan ja valtakulttuurin taholta. Sen sijaan yhteiskunnalliset ideologiat johtivat järkyttävään vainoon ja verenvuodatukseen 1918, jolloin valkoiset ja punaiset intohimokaaderit toteuttivat inkvisition kaltaista väärän ajattelun puhdistusta. Parlamentarismin, demokratian ja sääntöpohjaisen yhteiselämän peruskoulu oli kuin isänmaamme synnytyskipu. Aika oli osa maanosamme kriisiä, jossa matkalle on osunut useita traagisia vuosilukuja (mm 1848, 1917, 1990) ja välineistöä giljotiineista kivääreihin, miinoihin, kranaatteihin ja ohjuksiin.

Ilkkuminen ja syrjintä valtakulttuurin ja herätyshenkisten totuusyhteisöjen kesken ei jäänyt kataarien vainoihin tai Suomessa 1900-luvun jännitteisiin kansankirkon ja herätysliikkeiden välillä. Nyt kapinamielen rintamasuunta on vaihtunut ja tilalla on kirkollisen kulttuurin hajoamisilmiöt. Herätyshenkisten, mukaan lukien 1960-luvun viidesläisyyden perintöä kantavien yhteisöjen tyytymättömyys kirkon linjaan ja piispojen näkemyksiin on johtanut halkeamiin, jotka antavat syyn kysyä, onko syntynyt kultin kaltaisia sisäänpäin kääntyneitä oikeassa olijoiden ryhmiä.

On melko kaukaa haettu analogia yhdistää katolinen antimodernistinen kapinaseura SPXX, Jonestownin joukkoitsemurha, Texasin Wacossa tulipaloon päätynyt seurakunta ja Pennsylvanian Amish-yhteisö. Kaiken uhalla aion näin tehdä ja huomauttaa, että kaikissa on pontimena karismaattisen yksilön tai pienen ryhmän toteuttama raamatunjakeiden fanaattinen seuraaminen. Katson näitä esimerkkeinä, joissa Raamatun teksti tai traditio nousee epäjumalan asemaan ja kansa saadaan kuuliaiseksi vahvatahtoisen tulkitsijan auktoriteetille. Mielipideyhteisö on saanut kultin piirteet. Jos tässä kultin määritelmä tulee venytetyksi, otan vastaan moitteen siitä.

Kuparikettu

Oireellista on myös tämän ajan kansanuskonnollisuuden oireilu uushengellisyyden, uuspakanuuden, noitaleirien ja hurmoskulttien muodossa. YleAreenasta löytyvä sarja ”Spirituaaliset” kertoo ilmiöstä. Nykynoidaksi tunnustautuvan viehättävän nuoren naisen someroolia kuvataan: ”Noituudella hän tarkoittaa elämänkatsomusta, jossa hän poimii asioita uskonnoista, uskomuksista ja kansanperinteestä yhdistäen niitä nykyaikaiseen tieteelliseen maailmankuvaan. Kupariketulle noituus ei siis ole taikasauvan heiluttelua ja loitsuja, vaan itsetutkiskelua, ja tapa tarkastella maailmaa avoimin silmin.” Viimeisen osion voisin allekirjoittaa suosituksena: itsetutkistelua, maailman tarkastelua avoimin silmin. Julistautuminen synkretistisen gurun rooliin arveluttaa.

 Yhteisön taipumus ulos sulkevaan heimoutumiseen on ihmiskunnan pysyvä taipumus. Samanmielisten kesken syntyvä koheesio ja turvallisuuden tunne luo sosiaalisen mukavuusalueen. Tämä on luonnollista. Kotoisa heimotunne on monessa mielessä positiivinen asia – niin kauan kuin suhde naapuruston heimoihin on sovinnollinen. Yhteiskuntarauhaa ylläpitävä sivistys on kallisarvoinen ylellisyys, joka rikkoutuu herkästi vahvojen kellokkaiden ja oikeassa olemisen hybriksen vaikutuksesta. Herätän kysymyksen – samalla itselleni – voisiko erimielisten vähemmistöjen omintakeisia ajatustapoja katsoa heimo- tai kulttikäsitteen näkökulmasta ja lisätä näin suvaitsevaa suhtautumista erilaisia opillisia ja ortopraksian yhteisöjä kohtaan. Ajatuksen koetinkivi on kysymys naispappeudesta. Suomen kirkon hajaannuksen historia ja huomattava osa viime vuosikymmenten kuluttavaa riitelyä juontuu tästä käänteestä vuonna 1986.

Sukupuolen pahennus

On selvää, että osalle maamme kirkkojen jäsenistä, viranhaltijoista, työntekijöistä ja järjestöjohtajista naispappeus on osoittautunut mahdottomaksi yhteiselon esteeksi, teologisten, kulttuuristen tai perinnesyiden vuoksi. Tämä vastarinta on useissa tapauksissa niin syvää – melkein biologista laatua, että torjunta muistuttaa eräiden yhteisöjen torjuntaa tiettyjä ruokia, tapavalintoja ja pitämyksiä kohtaan. Tunnemme joidenkin ryhmien kiellot syödä sianlihaa, teuraseläimen verestä valmistettua ruokaa tai juoda viiniä. Nämä kiellot nousevat syvältä; niiden yli kävely voi synnyttää pahoinvointia.

Olemme taipuvaisia hyväksymään näiden asenteiden kulttuuriset ja joskus vuosisataiseen perinteeseen kuuluvat syyt ja kunnioittamaan näiden vähemmistöjen oikeutta oman traditionsa sääntöihin. Protestanttisen uskontokulttuurin enemmistön piirissä emme ajattele, että mainittuihin kieltoihin pätee jokin Jumalan asetus. Aihetta koskevat kirjoitusten jakeet eivät kirkoissamme päde sitovina pykälinä. Kenties dramaattisin esimerkki on juutalaisten lähimmäistemme noudattama ympärileikkauksen riitti. Kristinuskon piirissä tästä tavasta luovuttiin 2000 vuotta sitten. Siis hylkäsimme käsityksen, että tämä käytäntö olisi Jumalan vaatima. Kunnioitamme silti juutalaisen kulttuurin historiaa ja ymmärrämme tämän käytännön aabrahamisen historian ja juutalaisuuden rituaalisen perinteen osana.

Näemme, miten kristillinen kirkko on perusteellisen harkinnan jälkeen luopunut ajatustavoista, jotka vallitsivat alkukirkon vuosina. Orjuus-instituutio on myös tällainen esimerkki samoin kuin muutamat ruokasäännöt. Protestanttinen kirkko rohkeni niin ikään luopua eräistä vuosisatoja jatkuneista käsityksistä 500 vuotta sitten, sellaisista kuin kiirastulioppi, Marian palvonta ja pappien selibaatti.  Katolinen kirkko tarkisti – tosin varovasti – muutamia syvään vakiintuneita ajatustapoja viime vuosisadalla. Sellaisia kuten oppi paavin erehtymättömyydestä ja käytäntö ehtoollisen nauttimisesta leivän ja viinin muodossa.

Traditio, allergia ja kudosmuisti

Tätä taustaa vastaan voi pohtia kysymystä naissukupuolesta ja papin tehtävästä. Naispappeutta vastustavan vähemmistön ajatustapa on niin syvällä – kuin kudosmuistiin syöpynyt allergiaa muistuttava torjunta – että olisi aihetta tunnistaa kultin kaltaiset piirteet. Ajatus käy ymmärrettäväksi, jos tekee vertailua Taliban-kulttuuriin ja sukupuolten erotteluun monissa muslimimaissa. Naisen sukupuoli herättää vaistoperäisen torjunnan, jolle näin ajattelevat eivät ilmeisesti voi mitään.

Kristinuskon perinteestä ja teksteistä löytyvät tavat rationaaliseen todisteluun, jonka yli ei haluta, uskalleta tai voida hypätä. Uskon hyppy on tässä kohtaa liian uhkarohkea. Mieleen tulee ehdottaa, että tämä syvä sosiologinen tunnelukko katsotaan tosiasiaksi osapuolten kesken, ja naispappeuden torjunta tunnustetaan kultiksi. Sama esto koskee ilmeisesti samansukupuolisia parisuhteita. Homoseksuaalisuuden kieltävät ja naispappeuden torjuvat ovat usein – toki eivät aina – samoja henkilöitä. Niin kauan kuin kunnioitamme juutalaisen kulttuurin ympärileikkauskäytäntöä kulttuurisena oikeutena, voimme katsoa naisen jakaman ehtoollisen torjunnan kristillisen kirkon sisäiseksi vähemmistöksi – jonka kultin kaltainen luonne tunnustetaan. Keskinäisen hyväksynnän hengessä jaon stigmatisoiva vaikutus voisi lieventyä.

Rautalangasta vääntäen kuvaan tilannetta toisen allergiavertauksen avulla. Jotkut lähimmäisemme ovat hajusteiden suhteen erityisherkkiä siinä määrin, että voivat pahoin huoneessa, jossa on voimakasta tuoksua käyttäviä yksilöitä. Yleisötilaisuuden (vaikkapa hartaushetki tai ehtoollinen) järjestelyssä voisi tällöin inhimillisen tahdikkuuden hengessä tarjota huolellisesti järjestettyä hajustevapaata vaihtoehtoa. Voitaisiinko kirkossa harkita naispappeusallergian vähemmistölle all male -ehtoollisia sovitun järjestelyn avulla. Jos asia tunnustetaan osapuolten välillä avoimesti allergiaan vertautuvana inhimillisenä rajoitteena, voisi kirkon halkaisua siirtää tuonnemmaksi. Yhden kuukausittaisen erityismiehitetyn ehtoollisen järjestäminen vaatisi toki työvuorosuunnittelua ja johtamista.

Artikkelikuva: Kataarien karkotus. Workshop of Master of Boucicaut, Public domain, via Wikimedia Commons.