Ajatuksia kivusta

Neurologi Markku T. Hyyppä julkaisi jo vuosia sitten erinomaisen kirjan Kivun kasvot (1982). Teoksessaan pitkään kipua hoitanut Hyyppä tarkastelee kivun tulkintoja eri kulttuureissa antiikista ja eri uskonnoista alkaen nykyaikaisiin terapiasuuntauksiin. Hän kiinnittää huomiota kivun sosiologiseen asemaan ja sen anatomisen tulkinnan ja psyykkis-sosiologisen tulkinnan väliseen ristiriitaan. Kirjan luettuaan toteaa kivun anomalian ja vaikeasti selitettävyyden, jota tosin Hyypän esitys valaisee.

Nykyisten tilastojen mukaan 20 % suomalaisista kokee päivittäistä kipua ja viikottaista noin 60 %. Pitkittynyttä, yli kolme kuukautta kestänyttä kipua kokee 25 % kansalaisista. 7 % kansalaisista syö päivittäin kipulääkkeitä.

Kiinnitin Hyypän kirjaan ja tilastoihin huomiota sairastuessani kipuun joulukuussa 2025 ja sen jatkuessa tähän päivään.

Pohdiskelen aihetta seuraavassa hieman.

Erään kontingentin kivun kuvaus

Kipuni alkoi jalasta, terveestä, polven voimakkaana vihlontana ja leviämisenä suonenvedon tapaisena tunteena reiteen. Paikka oli outo, sillä alun perin toinen jalkani on vaurioitunut. Luistin jäi kiinni jäähän ollessani 17-vuotias. Polvi meni säpäleiksi ja reiteen muodostui noin vuoden kestävä unohdushalvaannus. Kuljin lonkkaa nostamalla tökköjalkaa. Kuntoutumisen jälkeen juoksin vuosikymmeniä, paljolti asfaltilla, liiallisesti terveeseen jalkaa nojautuen. Pari vuotta sitten kaaduin suihkussa ja reväytin sairaan jalan, joka aiheutti painetta terveeseen. Ehkä tämä selittää terveessä jalassa syntyneet kivut.

Joulukuun ajan jalkaan koski. En saanut nukuttua. Pahimmillaan yöunet vähenivät puolentoista tuntiin.

Yllättäen tammikuussa kipu siirtyi selkään. Se alkoi särkynä ja paikallistui sitten muutamaksi nappimaiseksi painallukseksi, jotka tuntuivat naulan iskuilta. Kävin kiropraktikolla. Hän naputteli vasaralla väärässä asennossa tulkitsemaansa selkääni oikeaan. Kivut eivät lakanneet. Juttelin lääkärin kanssa, joka arveli kyseessä olevan hermosäryn. Neuvoi fysioterapiaan.

Selkäkivuista sanotaan, että ne ovat pääosin vaarattomia, mutta niiden pitkään jatkuessa on syytä hakeutua lääkäriin. Analyysin jälkeen ensisijainen hoito on fysioterapia. Lääkkeenä käytetään parasetamolia. Joissakin tapauksissa selkäkivut voivat johtua sisäelinsairauksista ja jopa syövästä. Ne edustavat kuitenkin melko heikosti tunnettua lääketieteen aluetta, kuten vaikkapa migreeni. Itse en toistaiseksi ole löytänyt selitystä.

Kivun kanssa elämisestä

Kivut jatkuvat päivittäin. Ne rampauttavat ja estävät monia arkisia toimintoja. Työhuoneessani on taittuva lukutuoli, jossa pystyn hoitamaan tehtäviäni, jotka onnekseni ovat oppilaitoksen johtajan: kerro vitsi ja anna Jumalan toimia.

Toisin on niiden kohtalotovereiden, jotka tekevät oikeita töitä. Keskuudessamme elää syvistä kivuista kärsiviä lähimmäisiä, jotka niiden parissa toteuttavat fyysisiä toimenpiteitä. Nykyaikainen sosiaalijärjestelmä on armoton. Sairauseläkkeestä voi haaveilla vähintään vuoden työkyvyttömyyden jälkeen. Sellaisessakin tapauksessa Kelan lääkäri usein kumoaa hoitavan lääkärin arvion ja toteaa henkilön työkykyiseksi.

Oma ilmiönsä on se reaktio, jonka tuskaisella ilmeellään aiheuttaa kohtaamilleen ihmisille. Yleisin repliikki on sanoa: mene lääkäriin. Paljon on tietäväistä porukkaa liikenteessä. Moni myös toteaa: minullakin oli (mutta hieronta auttoi).

Tällaiset reaktiot ovat yhtäältä sympaattisia, mutta esiintyykö niissä myös torjunta? Parhaimpia kuulijoita ovat ne, jotka eivät kerro, mitä pitäisi tehdä.  Neuvojen antajat vaikuttajat ajoittain kivun kokijan näkemisestä hätääntyneiltä olennoilta, joille kivun torjuminen on tärkeintä. He elävät jonkinlaisessa elämän hallinnan uskomuksessa. Kipu kyseenalaistaa sen.

Kun heidän päivittäinen joukkonsa kasvaa, mieleen tulee lukea Jobin kirjaa. Siellähän kerrotaan Jobin ystävistä. Heidän mielestään Jobin oma kokemus ja tulkinta sairastumisesta on kapea. Jobin tulisi ymmärtää, että kyseessä on hänen elämänmuotonsa vääristymä, johon Jumala on puuttunut. Sairastuneen (joka itsekin on yökaudet googlannut erilaisia terveyskirjastojen ohjeita) kärsimys on hänen harjoittamanaan väärän suuntaista ja lääkäriin kyllä pitäisi mennä, terveystieto on apu sille, joka tyhmyyksissään ei luota siihen. Ikään kuin sairastunut ei olisi tutustunut yhteenkään niistä neuvoista, joita hänelle tarjotaan.

Kertovat, että tämä vaikuttaa psyykeen. Tulee mieleen kysyä, että millaisia vaikutuksia on huomattu. Kuten Ernest Renan huomautti: Jumala, jos olet olemassa, pelasta sieluni, jos minulla sellaista on.

Parhaimpia lohduttajia ovat ne, jotka kertovat: se kesti kuukausia. Juoksin lääkäreissä ja terapeuteilla, söin pillereitä, mutta mitään apua ei ollut niistä. Lopulta se vain kuivui. Menihän siinä alta juuri aloittamani yritys. Ja parhaimpia lohduttajia ovat vierellä kulkijat, jotka eivät anna neuvoja vaan inhimillisen lämpönsä.

Älkää selittäkö!

Hyvää tarkoittaville Jobin ystäville, jotka Jobia paremmin hallitsevat hänen tilannettaan, tekee mieli karjaista kuin vanhan mallinen armeijan kapiainen: älkää selittäkö!

Mutta miten siten itse selittää tämä kipu?

Jukka Kemppinen kirjoittaa kirjassaan Elämän varjo (1996): ”Kova sairaus on Jumalan lähettämä eikä johdu mistään.”

Tämä on vastoin sitä hieman banaalia toteamusta, että nykyihminen ei selitä sairauksia demoneilla. Mutta entä, jos syntyy kokemus, että tämä on Saatanasta?

Kun kivun piikki vaihtuu jäytäväksi säryksi ja leviää selästä kylkiin ja vatsaan, herättää tasaisin väliajoin ja väsymys painaa, ja kun se hetkeksi poistuu ja toivo syttyy ja kipu palaa takaisin hetken kuluttua kaikkine discovaloineen kaikessa pirullisuudessaan tuhannen sylen voimin, on kokemus demoninen ja selitys sen mukainen. Varsinkaan kun suoraa fysiologista selitystä ei ole. Jumppaa, syö terveellisemmin, älä tupakoi ja juo viinaa, käy lääkärissä. Siinä vaihtoehtoiset selitykset kaikessa kumisevassa tyhjyydessään.

Miksi saatanallisten säkeiden kokemus sairastumisesta olisi sinänsä huonompi kuin lääketieteellinen selitys, varsinkin, jos edellinen ei ole tarkoitettu lääketieteelliseksi selitykseksi vaan psyykkisen kokemuksen ilmaisuksi?

Uskon, että kipu on rekisteröinti aivoissa, samalla tavalla kuin unettomuus on hermofysiologinen häiriö. Kivun kokija, siis minä, on aivovammainen.

Aivotilojen suhde henkiseen elämäämme on kuitenkin kartoittamaton. On selvä, että tämä suhde on. Mutta ne mielteet, jotka tästä rekisteröinnistä suoritamme, liittyvät kasvatukseemme, kokemuksiimme, opiskeluihimme ja elämänasenteisiimme. On kontingenttia, mihin kipu ruumiissa paikallistuu, sen matka on liikkuva ja säteilevä. Yläselän ongelma voi tuntua pikkuvarpaassa. Olennaista on se tulkinta, jonka suoritamme aivojen informaation ja henkisen elämämme välillä. Fysiologinen selitys on riittämätön.

Joskus tämän voi panna merkille hoitoa antavassakin. Muuan 60-vuotias selkähoitajani totesi toimenpiteen jälkeen, ettei enää toivoisi elävänsä pitkään. Maailma on muuttunut niin kamalaksi paikaksi. Kipua tämäkin, vaikka hoitaja oli vain poistamassa toisen kipua.

Kivun kasvot

Kipu ei palaudu anatomiseksi saati fysiologisen mekanismin kysymykseksi.

Kivun anomalia on psyykkinen, sosiologinen ja jopa metafyysinen.

Kipuun liittyvät elämänfilosofiset kysymykset edellyttävät merkittävää huomiota sen hoidossa tarpeellisen lääketieteellisen asiantuntemuksen ohella. Tästä syystä medikalisoiminen tai somatisoiminen on huolestuttava kehitys. Olisi tarve sellaiselle kriittiselle tutkimukselle, jota esimerkiksi Aarne Siirala harjoitti teoksessaan Sairauden sanottava (1962).

Kipu ulkoistetaan normaalin elämän ulkopuolelle kuten kuolemakin. Tilastojen perusteella kipu on kuitenkin osa niin sanottua tavallista elämää. Vaikka sitäkin, se ei eräässä mielessä ole häiriötila, vaan pikemminkin yhä useamman ihmisen jokapäiväinen elämänmuoto.

Syvällisemmän kivun yhteiskunnallisen ja psykologisen analyysin ohella voisi olla inhimillistävää, mikäli toisia kohdatessa niin sanottuna tehdasasetuksena olisi varautuminen siihen, että kohdattu kärsii kivusta. Tällaisen asennoitumisen seurauksena emme reagoisi ilmaisten, että mene pois, mene lääkäriin, vaan pikemminkin siten, että ollaan tässä yhdessä yhteisen elämän äärellä.

Artikkelikuvassa Markku T. Hyypän teos Kivun kasvot.