Syväekumenia vai sivilisaatioiden törmäys

Profetointi on vanha toimiala. Kuin myös profeettojen kivittäminen. Vuonna 1992 Francis Fukuyama ennusti historian loppua kommunismin murennuttua. Vuonna 1993 Samuel Huntington julkaisi artikkelinsa The Clash of Civilizations. Fukuyaman profetia osoittautui epätarkaksi. Huntingtonin pahaenteinen visio on toden tuntuinen. Maailman uskontoblokkien välillä on uhkaavaa epäsopua, josta osoituksena konflikteja, sotia ja terrorina purkautuvaa vihanpitoa. Autoritaaristen hallintojen sortava vallankäyttö on – siltä tuntuu – yhtä yleistä kuin läpinäkyvien vaalien muodossa toteutuva kehitys. Surullista ja vastenmielistä on, miten uskonnolliset jännitteet luovat sotimisen aseita, joskus todellisia, usein tekosyitä poliittisyhteiskunnallisten kiistojen polttoaineeksi.  Maailma kaipaisi liennytystä, sovittelua ja keskinäistä ymmärrystä ja katsomuksien välistä suvaitsevaisuutta.

Uskontohistoria sisältää vaiheita, jolloin on yritetty rakentaa yhteyttä näkemysyhteisöjen välille sulauttamalla näitä toisiinsa. Ilmiötä sanotaan synkretismiksi. Historia kertoo, miten vaikutteita on siirtynyt uskontojen välillä. Yhteisymmärryksen syntyminen on harvinaista ja vaikeaa. Useammin tuloksena on sirpaloitumista, katkeruutta ja vihanpitoa.

Synkretismi ei toimi. Keinotekoinen tai pakotettu yhteensulautuminen on toivotonta. Katsomusyhteisöjen sovinnon etsintä tulisi tapahtua toista kautta, lisäämällä ryhmittymien välistä ymmärtämystä, toistensa erityispiirteiden kunnioitusta, omista poikkeavien näkemysten sietoa ja hyväksymistä. Dialogi, lukittumia avaava keskustelu ja vuorovaikutus olisi tärkeätä. Ihannetapauksessa uskontodialogi auttaisi näkemään myös oman ajatusrakennelman pinttyneet piirteet ja kyseenalaistamaan joitain kohtia, kuten sellaista perinteen painolastia, joka rasittaa tarpeettomasti uskonnon ryhmittymien rinnakkaiseloa. Kutsun tällaista uskontodialogin pyrkimystä syväekumeniaksi.

Yhteyden yrityksiä

Yksi esimerkki synkretismin ponnistelusta maailman historiassa on Intian sikhien uskonto, joka on yhdistelmä islamin ja hindulaisuuden oppeja. Vuonna 1879 koillis-USA:n alueella syntynyt erilaisten kristinuskon suuntausten ja modernin maailmankuvan sovitteluun pyrkivä Christian Science Church ilmensi synkretististä luonnetta. 1800 luvulla Persiassa syntynyt Bahai-usko pyrkii yhdistämään maailmanuskontojen aineksia ja korostamaan ihmiskunnan globaalia yhteenkuuluvuutta. Ajanlaskumme alun aikoihin oli uskontojen luomiskausi, josta versoi synkretistisiä kehitelmiä. Gnostilaisuus oli 100-luvulta alkanut liike, joka yhdisteli juutalaisuuden, hellenistisen filosofian ja varhaisen kristinuskon mausteita. 200-luvulla Persiassa syntyi manikealaisuus, maailmanuskonto, jonka perustaja profeetta Mani sai puolestaan vaikutteita gnostilaisuuden ja juutalais-kristillisen lahkon suunnalta. Valon ja pimeyden vastakkaisuutta korostava uskonto väistyi kristinuskon ja islamin tuomitsemana heresiana mutta vaikutti pitkään idässä Kiinaa myöten.

Islam ja maailmaneetos

Oleellinen ja liian unohdettu asia on islamin synkretistinen historia. Islamin synnyn aikaan 600-luvulla Arabian niemimaalla oli vaikuttanut juutalaisuus jo muinaisista ajoista alkaen. Myös kristinusko oli tunnettu maanosassa jo satoja vuosia. Islam yhdistelee molempien maailmanuskontojen aineksia. Olisi tärkeätä paneutua syihin, miksi näiden rinnalle syntyi uusi kilpaileva uskonto ja vastakulttuuri. Juuri nyt maailmanrauhaan vaikuttava seikka. Lähi-idän ruutisäiliö on yksi seuraus.

Juutalaisuus on omaa perinnettä vartioiva systeemi, johon ei ole helppo tulla. Kristinuskon keitos oli islamin syntyä edeltävien vuosisatojen aikana kiehunut monissa kiistoissa. Näitä olivat 300-luvulta lähtien vaikuttanut areiolaiskysymys, kirkolliskokouksien mittelö dogmasta ja monet heresia-jakolinjat. Kristinuskon opillinen rakennelma oli riitaisa ja sekava. Tässä tilanteessa moderni tulokas, islamin usko näyttäytyi ehkä raikkaana Aabrahamin monoteistista perintöä kunnioittavana vaihtoehtona, josta puuttuivat esimerkiksi oudot kristologiakiistat.

Sovinnon ja yhteisymmärryksen rakentaminen ja uskontorauhan edistäminen on lähes toivoton ihanne. Tämän sai kokea tunnettu globaalin ekumenian lähettiläs Hans Küng, sveitsiläinen katolinen teologi, Saksassa pitkän yliopistouran tehnyt vaikuttaja. Hänestä tuli katolisen kirkon uudistamisen julistaja ja globaalin ekumenian puolestapuhuja. Kirjassaan Projekt Weltethos Küng hahmotteli ajatuskehystä, joka voisi olla sillanrakennuksena eri uskontojen ja myös ei-uskonnollisten ihmisten välillä. Küngin kohtalona oli oman kirkon konservatiivien hyljeksyntä. Näyttäisi, että hänen aloittamansa maailman eetoksen rakentaminen on vielä lähtökuopissa – kuin kytevä ja tuulta odottava ruohikkopalo.

Juutalaisuuden ja kristinuskon välejä on hiertänyt 2000 vuotta esoteeriset opin käsitykset Jeesus Nasaretilaisen persoonasta. Kasvava osa kristinuskon seuraajista tuntee epämukavuutta yliluonnollisten teesien kanssa ja näkee Jeesuksen tarinassa samat kysymysmerkit. Juutalaisille on vaikea taipua kristinuskon hankalien teesien kannalle, mutta toivoisin, että Nasaretin toisinajattelija saisi juutalaisuudessa opettajan/rabbin statuksen. Jeesus oli oman uskontonsa vakavasti sisäistänyt seuraaja. Hän nosti esiin Vanhan testamentin kirjoituksista ja eettisistä opetuksista kohtia, jotka voisivat olla maailman laajuisia aarteita tänäänkin.  Toinen totinen juutalainen Saulus Tarsolainen oli avainroolissa luomassa Jeesus-liikkeen brändiä, jolla oli tähtäimenä juutalaisen uskonnon reformoidun version jakelu Rooman valtakunnassa ja myös pakanakansoille. Dramaattinen irtiotto oli ympärileikkauksen tradition uhmaaminen sekä arkaluonteinen ruokasäännösten ja puhtaussäännösten revisio tavalla, joka johti vuosituhansien välirikkoon ja törmäykseen, myös Rooman voimapolitiikan, myöhemmin kirkon julman vallankäytön kanssa.

Katumuksen ja parannuksen kutsu

Kristinuskon kaikilla suuntauksilla olisi omat parannuksen ja katumuksen aiheensa. Hans Küng puhui kriittisestä lojaalisuudesta. Tämä olisi kaikille yhteinen kotiläksy ja opin paikka. Kaikkien uskonnon instituutioiden tulisi olla jatkuvan itsekriittisyyden, uudistavan ajattelun, totuuksia kyseenalaistavan reformi-ilmapiirin läpäisemää.

Reformaation kuohun ja myrskyn tuloksena oli kristinuskon pirstoutuminen lukemattomien toisiaan vierastavien ja oikeassa oloaan vannovien sirpaleiden kudelmaksi.  Näiden väkinäinen yhteen liimaaminen on mahdotonta ja turhaa. Sen sijaan radikaali itsetutkistelu, omien ajatuksen jäykkyyksien tunnistaminen ja jatkuvan reformaation ihanne olisi hyvä säilyttää. Protestantismin sekainen hajanaisuus on – ihan syystäkin – arvostelun aihe, mutta se sisältää dialogin ja jatkuvan uudistuksen mahdollisuuden, kun kontrollin päämaja, yksilöiden ajatuksia sitova uskonopin kanslia puuttuu. Protestantismin eri leirien suuntaan sanoisin. Pysykää oman kirkkonne katon alla, sinnikkäinä kyselijöinä kriittisen lojaalisuuden linjalla. Oma kirkkoni on pohjoiseurooppalainen protestantismi. Olen Aabrahamin tradition historiaan kotoutunut mutta jatkuva epäilijä. Näen sielun ystäviä useissa haaroissa.

Katolisen kirkon veljille ja sisarille haluaisin antaa ajattelemisen aiheeksi pari Youtube-pätkää, joiden toivoisin herättävän ajatuksia ja jopa huolta ja närkästystä. Taylor Marshall on USA:n tunnetuimpia katolisen apologian aktivisteja, joka tuli tunnetuksi paavi Franciscuksen ärhäkkäänä moittijana ja Donald Trumpin tukijana. Tässä hän sauhuaa kysymyksestä, voisivatko katoliset ja luterilaiset rukoilla yhdessä, olla esimerkiksi toistensa perheissä kummeja..

Toivon kaverin silmien avautuvan näkemään miten kaukana hänen mielensä vakaumus on Nasaretilaisen opetuksista. Toinen esimerkki on Youtube-kanava ”Tuoppi Akvinolaisen seurassa”, jossa hieman sovinnollisempi katolinen Matt Fradd pohtii kirkkonsa aiheita, tällä kertaa pappisveljen John A. Perriconen kanssa. On häkellyttävää, miten paljon 60-luvulla tapahtunut katolisen kirkon avautumisen vaihe nähdään nyt katastrofina, josta pitäisi selvitä eteenpäin..

On todellinen kirkkohistorian oppitunti kuulla, millainen kuohu USA:n katolisessa kirkossa näytti veli Perriconen mukaan vallitsevan Vatikaani II:n vanavedessä syntyneen doctrineless catholicism -vaiheen tuloksena. Termi voisi kai tulla käännetyksi muotoon ”hälläväliä-katolisuus”. Veli John Perricone tilittää perinteen kuuliaisuuteen ankkuroituneen pappisseminaarilaisen ahdistusta oppilaitoksen ilmapiirin keskellä, joka hänelle näyttäytyi lähes rappiona ja luopumuksena.

Historiatärpeistä kiinnostuneelle voisi suositella pätkää, joka kertoo Jan Husin kyseenalaisesta tapauksesta 1415. Gavin Ortlund on reformoitu baptisti, joka pyrkii edistämään kristinuskon suuntien dialogia mm apologiafooruminsa Truth Unites avulla. Kiihkoilua välttävä paneutuminen historiatietoon olisi syvälle pyrkivän ekumenian ravintoaine. Meillä kaikilla riittäisi oppimista, sietokyvyn ja alentuneen allergian kehittämistä.

Artikkelikuvassa Hans Küng. Kuva: Muesse, CC BY 3.0, via Wikimedia Commons.