Uuden maailman kynnyksellä – Iain McGilchristin vastakulttuurinen projekti

Yhteiskunnat kulttuurisessa lännessä ovat olleet viime vuosina kiihtyvässä kriisissä. Maailmanpoliittisen tilanteen vaikutukset yhteiskuntiin ovat lisänneet omia ongelmiaan niin kutsuttuun metakriisiin, joka on kompleksinen vyyhti laajoja ongelmia. Peter Turchin kirjoitti sosiologisesta murroksesta yhteiskunnissa: eliitin ylituotannon ongelma selittää kasvanutta kurjistumista.

Suomessa aihetta on käsitellyt sosiaalipolitiikan professori Juho Saari. Hän huomauttaa, että aikamme metakriisille tyypillinen mielenterveyden laajamittainen kriisiytyminen selittyy osittain sosiologisesti: kokemus sosiaalisesta alemmuudesta tuottaa mielenterveyssairastavuutta ja toivottomuutta.

Aika kysyy moninaisia ratkaisuja kompleksiseen ongelmavyyhteen. Yksi ratkaisuyritys on sisäinen käänne, jossa huomio kohdistetaan ihmisen sisäisen muutoksen ja henkisen kehittymisen kautta kanavoituvaan muutokseen. Yhtenä merkkinä tällaisesta käänteestä voidaan pitää viime vuosina kasvanutta kiinnostusta uskontoja kohtaan.

Sisäinen käänne on käsitettävissä vaihtoehtoiseksi suunnaksi kiihtyneen teknologisoituneeseen aikaan. Markkinaehtoinen teknologiayhteiskunta kysyy tasapainottavia näkökulmia, joissa etsitään uutta voimaa ihmisen mahdollisuuksista. Tällainen humanistinen katsantokanta vertautuu myös romantiikkaan, jossa ihmiselle ominaisista piirteistä mielikuvituksesta ja tunteesta etsittiin aikanaan ratkaisuja teollistuvan yhteiskunnan haasteisiin.

Merkittäväksi uuden suunnan edustajaksi on noussut Iain McGilchrist. Kirjallisuudentutkijana ja kliinisenä psykiatrina uransa tehnyt McGilchrist on tullut tunnetuksi neurokognitiivisesta teoriasta, jolla hän selittää yhteiskunnallista murrosta. McGilchristin mukaan ihmiskunnan teknologinen ja rationalisoiva ote ylikäyttää vasemman aivopuoliskon tiedonkäsittelytapoja tavalla, joka on evolutiivisesti katsoen epäadaptiivinen.

McGilchristin argumentin mukaan ihmisten olisi keskityttävä harjoittamaan oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelytapoja tukevia toimintoja: luontoelämykset, kehollisuus, musiikki ja kirjallisuus sekä avaran ja läsnäolevan tietoisuuden harjoittaminen arjessa tasapainottavat yltiörationalistista sekä itsekkyyteen ja kilpailuun taipuvaista vasemman aivopuoliskon tiedonkäsittelyä.

Tulkinta on, että aatehistoriallisia merkkejä lukien ihmiskunta on voinut parhaiten aikoina, jolloin oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelytapa on ollut verrattain vallitsevalla sijalla. Tällaisiksi ajoiksi McGilchrist tunnistaa juuri murroskaudet romantiikan ja renessanssin. Molempien kulttuurisena tuntomerkkinä esiintyi ihmisen sisäisyyden arvostaminen, eräänlainen mystinen ja henkinen ihmiskäsitys, joka perustui välittömään tuntoisuuteen pyhästä.

Oxfordissa järjestetyssä konferenssissa McGilchrist kutsumiensa puhujien kanssa keskittyi henkisen ihmiskuvan hahmottelemiseen vaihtoehtona teknologiselle suunnalle. Perusta McGilchristin liikkeelle valettiin Platonin ajatteluun.

Keskeisiä käsitteitä, joista McGilchrist ammentaa, ovat platonilainen ykseyden ja moneuden keskinäissuhteisuus sekä teologinen ihmiskäsitys ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei). Nämä vastaavat vallitsevan kulttuurin haasteeseen, jonka se esittää todellisuuden syvyysulottuvuuden arvostamiselle.

McGilchrist on aiemminkin puhunut henkisen maailmankäsityksen puolesta. Panpsykistiksi julistautunut tutkija katsoo, että todellisuus on perustaltaan henkinen aineen ollessa henkisen erityistapaus. Maailma on McGilchristin katsannossa elävä, mikä tulee ilmeiseksi siihen asennoiduttaessa oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelypiirteiden pohjalta.

Maailman käsittäminen materiaaliseksi on seurausta vasemman aivopuoliskon korostuneesta soveltamisesta: kyse on eräänlaisesta kohteellistavasta katseesta, jolla maailma otetaan haltuun välineellistävin tarkoitusperin.

Henkinen maailma on elävä ja jatkuvasti luovassa tilassa. Se tunnistetaan McGilchristin mukaan osallistumalla siihen ja kohtaamalla se. Kohtaamalla todellisuus se tunnistetaan arvokkaaksi: McGilchristin toistama teesi on, että arvot, platonilaisessa muodossaan, ovat ontologinen perustodellisuus.

Ei olekaan yllättävää, että platonilaisesti sävyttyneestä arvo-ontologiasta siirrytään estetiikkaan. Konferenssissa käsiteltiin runsaasti estetiikan kysymyksiä vastauksena arvojen ja todellisuuden tunnistamisen ongelmaan. Kauneuden pelkistämistä käyttöarvoksi kritisoitiin näkökulmasta, joka liitettiin välineellistävään tiedonkäsittelyyn.

McGilchristille kauneus on luonnollista kauneutta. Käyttäen esimerkkinä japanilaisen kulttuurin kitsugi-perinnettä ja wabi-sabi -estetiikkaa hän perustelee kauneutta orgaanisena periaatteena. McGilchrist haastaa tiedekäsitystä, jossa todellisuus käsitetään epätarkoituksenmukaiseksi: todellisuudella voi olla kauneuden houkuttelevuudessa ilmenevä telos, jossa se etsii mahdollisen toteutumista.

Tästä on vaikea olla vetämättä yhteyttä romantikko Schillerin estetiikanteoriaan, jossa vapaan tahdon ja moraalin ristiriita sovitettiin kauneuden elämyksellä. McGilchrist kuitenkin käsittää kauneuden esitiedollisena havainnointina, jossa pysyttely on tärkeää ilmiöiden kokonaisuuksien (Gestalt) ymmärtämiseksi – mikä ei välttämättä ole mitenkään ristiriidassa Schillerin kanssa.

Tiedon perusrakenteena McGilchrist käsittää platonilaisittain värittyvän vastavuoroisen aiheutumisen: moninaisuuden taustalla oleva ykseys perustaa ilmiöiden havaitsemisen tärkeyden niiden todellisuudelle. Kritiikki koskee vallitsevaksi käsitettyä yksisuuntaista kausaalivuota, jota teknologinen käsitystapa vahvistaa. McGilchrist heijastelee platonilaista epistemologiaa Henri Bortoftin tyyliin huomioiden sen erään ilmaisun myös taolaisessa perinteessä.

Taolaisuuden lisäksi McGilchrist on puhunut viime aikoina aiempaa avoimemmin ja suoremmin kristinuskon puolesta. Argumentti on, että oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelyn tukemiseksi tarvitaan säännöllisiä toimintapoja ja rutiineja, jotka juurruttavat niitä arkeen muutosta tukien.

McGilchrist on puhunut ylipäänsä myönteisesti uskontoperinteistä, painottaen kristillisen mythoksenvaikutusvoimaisuutta. Hän käsittääkin uskonnon nimenomaisesti metaforisen kielenkäytön alana: yhteiskunnissa heikentynyt vertauskuvallisuuden ymmärtäminen on köyhdyttänyt kielentajua oireellisena ilmiönä vasemmalle aivopuoliskolle ominaisesta ylikorostuneesta käsitteellisestä ehdottomuudesta, sulkien uskonnon kokijoidensa ulottumattomiin.

Vakiintuneiden uskontoperinteiden ohella konferenssissa mainittiin sellaisia esoteriaan sijoitettavia nimiä kuin Steiner ja Beinsa Douno. Ihmisen sisäistä kokemusulottuvuutta hahmotelleilla ajattelijoilla on tilausta McGilchristin sisäisen muutoksen kautta kanavoituvassa projektissa.

Onkin ylipäänsä huomionarvoista, että länsimaisessa ajattelussa esoteriaan sijoitettavat epistemologiat ja ihmiskäsitykset on pitkälti valistuksen rationalismin myötä sivuutettu. Tämä aika heijastelee valistusrationalismin ihanteita, joita McGilchrist kommentoi henkisistä ajattelutavoista ammentaen.

Konferenssin pääviesti tuntuu olevan, että tarvitaan uusi kehollinen, mystinen ja humanistinen käänne. Teknologinen ihmiskuva samastuu McGilchristillä moraaliin: konemainen ihminen on paha – ihmisen on oltava enkeli koneistossa. Mekanistisuus yhteiskunnassa infantilisoi ihmisiä, kaventaen toimijuuden kokemusta ja mahdollisuutta täyteen inhimilliseen elämään, kuten sosiologi Hartmut Rosa kommentoi.

Konferenssin moraalinen näkökulma liittyi myös vallalla olevaksi käsitettyyn yksilökulttuuriin. Tärkeä huomio onkin, että itsetunto ja itsekunnioitus ovat eri ilmiöitä: itsekunnioitus nousee tarpeelliseksi hyveeksi kulttuurissa, jonka puitteet haastavat inhimillisiä toimintatapoja.

McGilchrist rakentaa kategorian, johon hän sijoittaa tiedonkäsittelyn tavat, jotka tässä ajassa ovat ahtaalla. Hän esittää tämän kategorian oikeaa aivopuoliskoa painottavana, optimaalisena neurokognitiivisena toimintona, antaen kognitiivisen selityksen ja tulkintakehyksen kulttuuriselle ongelmalle.

Ratkaisuksi esitetään oikean aivopuoliskon tiedonkäsittelytavan kehittämistä luonnollisissa yhteisöissä, joista perheyksikön merkitys on ratkaiseva. Kulttuurikritiikki kohdistuu yhteiskunnanaloille, joissa mekanistinen maailmankuva tekee erityisen rumaa jälkeä: terveydenhoito ja koulutus. Suunnanmuutoksen olisi alettava yksiköistä, joissa merkitystä rakentavia tiedonkäsittelytapoja voidaan vahvistaa: avainasemassa ovat perheet sekä koulutuksen yhteisöt ja muodot.

Mcgilchristilainen projekti asemoituu luddiittiseksi vastaliikkeeksi markkinaliberaaleja teknologia-arvoja vastaan. Jää nähtäväksi, nouseeko sen parista merkittävää uushumanistista virikkeistöä uuden suunnan toteuttamiseksi. Kritiikki keskittyy erityisesti anglokulttuuriin, jossa ei tunnetusti ole tapahtunut mannermaan romantiikkaan liitettävää merkittävää murrosta. Angloamerikkalaisen kulttuurin sosiologisina ja aatteellisina perillisinä moderni globaali maailma pääsee osalliseksi siitä, mikä Ranskassa tapahtui 1700-luvulla ja Saksassa 1800-luvulla.

The Good, The Beautiful and The True. Dr Iain McGilchrist. Konferenssi Oxfordissa 2.-3.5.2026. Järj. Channel McGilchrist ja Scientific & Medical Network.

Kirjallisuus

Bortoft, Henri 1996. The Wholeness of Nature. Goethe’s Way toward a Science of Conscious Participation in Nature.Lindisfarne.

Rosa, Hartmut 2026. Situation und Konstellation: Vom Verschwinden des Spielraums. Suhrkamp.

Saari, Juho 2025. Ihmisiä yhteiskunnan portailla. Eriarvoisuus statusyhteiskunnassa. Gaudeamus.

Schiller, Friedrich 2016 (uud.) On the Aesthetic Education of Man. Penguin.

Turchin, Peter 2023. End Times. Elites, Counter-Elites and the Path of Political Disintegration. Penguin.

Artikkelikuvassa hetkeä aiemmin päättyneen konferenssin tunnelmaa Oxfordin Sheldonian-salissa. Kuva: Aleksi Sakkolan-Leppänen.