Luterilaisen kirkon suhde diakonianvirkaan on yksi monin tavoin eniten kirkon hallintokoneistoa työllistäneistä asioista viime vuosikymmeninä. Asiaan on koitettu saada ratkaisua useilla eri esityksillä lukuisissa eri kirkolliskokouksissa.
Luin Helsingin Sanomista jutun uusperheiden avioitumisinnon lisääntymisestä. Juttu lämmitti mieltäni, sillä ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Jutussa oli yksi hauska detalji, joka osoittaa, kuinka vaikeaa ulkopuolelta on ymmärtää kirkolliskokouksen käsittelyjä.
Ihmisten tunne kuulumisesta jonkin uskonnollisen tradition piiriin on usein epäyhtenevä sen kanssa, kuinka moni heistä on valmis maksamaan jäsenmaksun tai verojen muodossa kuulumisestaan. Sosiologi Grace Davien fraasia ”believing without belonging” soveltaen voisi puhua ilmiöstä ”belonging without paying”.
Kirkolliskokous päätti suuressa viisaudessaan marraskuussa turhaa hätiköintiä välttääkseen lähettää varsin kauan vireillä olleen diakonaattiuudistuksen takaisin kirkkohallituksen hyvään valmisteluun.
Hieman yli kuukausi sitten hyvä työtoverini ja monin tavoin mukava mies Reijo Liimatainen pohti Helsingin Sanomien Vieraskynässä mahdollisuutta siitä, että kirkko voisi alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia parisuhteita 2017 ilman kirkon lainsäädännön muutosta.