Petäjäveden kirkko. Kuva: Paula Soler-Moya/Flickr.

Luterilaisuus ja suomalaisuus

Ihmisten tunne kuulumisesta jonkin uskonnollisen tradition piiriin on usein epäyhtenevä sen kanssa, kuinka moni heistä on valmis maksamaan jäsenmaksun tai verojen muodossa kuulumisestaan. Sosiologi Grace Davien fraasia ”believing without belonging” soveltaen voisi puhua ilmiöstä  ”belonging without paying”.Esimerkiksi Virossa eräät kyselyt ovat antaneet ymmärtää, että puolet virolaisista olisi luterilaisia, kun kuitenkin virallinen maksavien jäsenten määrä on ollut 1990-luvulta lähtien 10–15 prosenttia. Suomessakin tilanne on luultavasti samankaltainen: luterilaiseksi itsensä kokevia on enemmän kuin kirkollisveroa maksavia. Ihminen voi erota kirkosta, mutta kirkko ei niin vain eroakaan ihmisestä.

Arkkipiispa Kari Mäkinen piti kevään kirkolliskokouksen avaukseksi puheen, jossa hän käsitteli luterilaisuuden ja suomalaisuuden suhdetta reformaation näkökulmasta. Julkisuudessa enimmän huomion keräsi puheen tietynlainen kapinallinen näkökulma. Mäkinen korosti kristinuskon universalistista, rajat ylittävää, ei niitä sulkevaa luonnetta. Hänen näkemyksensä ei sovi yhteen Euroopassa kovassa nousussa olevan etnonationalismin tai uuskansallismielisyyden kanssa, jossa kukin kansa määrittyy yhteisen kielen, uskonnon ja kansallisen syntyperän muodostaman kolmiyhteisyyden kautta. Kunnon puolalainen puhuu puolaa, on katolilainen, ja hänen juurensa ovat vuosisatojen takana esimerkiksi Lublinin seuduilla. Kunnon suomalainen puhuu suomea, on luterilainen (nykyään myös ortodoksisuus hyväksytään!),  ja esi-isät ovat lähtöisin vaikkapa Kainuun erämaista. Siihen määritelmään eivät ulkomailta tulleet eriväriset ja eri uskontoa tunnustavat ihmiset sovi.

Mäkinen on ennenkin sanonut, että kirkko ei aja itsekkäästi vain suomalaisten tai Suomen valtion etuja. Nytkin hän totesi, että luterilaisuus ei ole vain suomalaisuutta eikä suomalaisuus vain luterilaisuutta. Samoin hän totesi, että valtiojohto ei johda kirkkoa ja että kirkolla on ”vapaa, tarvittaessa kriittinenkin toiminnan ja puheen tila yhteiskunnassa”. Vaikka kirkko Suomessa toimiikin yhteiskunnan pelisääntöjen ja julkishallinnon hyvien periaatteiden mukaan, Suomessa ei kuitenkaan ole valtionkirkkoa, mikä tosiasia ei millään ole mennäkseen yleiseen tietoisuuteen. Kirkolla on oma päätöksentekojärjestelmä ja hallinto. Ja näkeehän erillisyyden valtiosta siinäkin, että jos toisin olisi, olisi kirkonkin rahoitusta leikattu niin, että vähiten tuottoisat piispat olisi tänä keväänä irtisanottu.

Mäkisen ajatuksista eivät kaikki ole pitäneet. Monien pelokkaiden ja pienisieluisten ”maahanmuuttokriittisten” mielestä luterilaisen kirkon pitäisi nimenomaan antaa oma panoksensa Suomen rajojen puolustamiseen uhkaavaa pakolaistulvaa vastaan. Miten sekin sitten tapahtuisi? Kuvitelmissa lienee kiihkeä saarnaaminen ”vääräuskoisia” vastaan, jonkinlaisen ristiretkimentaliteetin luominen. Tosin jo vuodesta 2010 lähtien on ollut nähtävissä, että Mäkisen uskonnollisille kriitikoille ei yleensäkään kelpaa mikään, mitä hän sanoo. Hän on heille kuin Yhdysvalloissa Obama republikaaneille: vastustus on systemaattista ja irrationaalista.

Joissakin Suomen uskonnollisissa piireissä tuntuu yhä elävän vahvana kuvitelma siitä, että Suomi olisi suorastaan valittu kansa. TV7:n ohjelmista voi helposti sattua korvaan hengellinen musiikkiesitys, jossa pyydetään Jumalaa siunaamaan ”tätä kansakuntaa”. Silloin ei voi olla ajattelematta, että lauluntekijän mielessä on kangastellut kuva juuri edellä mainitun kaltaisesta ”puhtaasta” ja yhtenäisestä kristillisestä yhteisöstä. Se on Mäkisen sanoin ”romantisoivaa taaksepäin katsomista”.

Ei se sentään ole niin mielipuolista kansan jumalallistamista kuin mitä ruotsalaiset historioitsijat reformaation tapahduttua harjoittivat. He keksivät todisteita sille, että ruotsalaiset olivat muinaisten israelilaisten suoria jälkeläisiä ja ruotsin kieli selvää sukua heprealle. Viipurin piispa Petrus Bång kirjoitti 1600-luvulla, että itse luomiskertomuksen Aatami oli asunut Ruotsissa ja tehnyt piispantarkastuksen (!) Ruotsin alkukirkkoon. Siitä on paha panna paremmaksi.

Mikko Ketola
Matti Myllykoski
Vartijan 2/2016 pääkirjoitus.
Artikkelikuvassa on luterilainen Petäjäveden kirkko varsin suomalaisessa maisemassa. Kuva: Paula Soler-Moya/Flicker (CC).


Avatar photo

Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.