Aleksi Sakkolan-Leppänen luonnehti Vartijassa nykyisyyttä uusromantiikan ajaksi. Hän väitti, että ajan henki on hylkäämässä ylijärkeistetyn maailmankuvan ja suuntaamassa kohti avarampia näkymiä. Yhtenä uuden näkemyksen apostolina hän mainitsi Iain McGilchristin.
Juttu sai minut kiinnostumaan muun muassa siksi, että olin sattumoisin lukenut jotain samantapaista englantilaisessa aatekeskustelussa. Ted Gioia kirjoitti marraskuussa 2023 samanlaisen ajan hengen määrityksen kuin Sakkolan-Leppänenkin otsikolla ”Notes Toward a New Romanticism”. Jokunen kuukausi sitten Gioia palasi aiheeseen ja kehui, että kylläpäs nyt kirjoitetaan uusromantiikasta, mutta älkää unohtako, että minä sen keskustelun aloitin.
Gioian tekstin vauhdikkuus tuo mieleen kuuluisan maalauksen ”Vapaus johtaa kansaa”, jossa paljasrintainen nainen heiluttaa lippua kapinallisten kärjessä. Gioia: ”Romantiikan uusi paradigma järkytti Eurooppaa, kun se alkoi levitä. Kulttuurieliitti oli olettanut, että tiede ja järki hallitsevat kaikkea tulevaisuudessa. Mutta niin se ei mennyt.”
Sakkolan-Leppänen ei ilmaise itseään kovin helppotajuisesti (ei kyllä McGilchristkään). Itse ymmärsin häntä niin, että romantiikka nostaa esille ei vain uusia ajatuksia, vaan myös uusia tapoja kohdata todellisuus. Uskonnossa erityisen huomion kohteeksi nousevat rukousperinteet ja jumalanpalveluselämän käytännöt. Se, joka haluaa muuttaa käsityksensä todellisuudesta toisenlaiseksi, kuin mitä ahdistava ja manipuloiva teknokratia on hänelle vuosikymmenet tarjonnut, voi kokeilla kirkossakäyntiä.
Mikä saa minut uskomaan, että todella elämme uuden romantiikan aikaa? Vastaus: se esoteriaa esittelevä suomenkielinen kirjallisuus, jota kirjahyllyssäni on puolen metrin verran. Näissä uusissa tutkimuksissa esitellään esimerkiksi taiteilijoiden teosofisia ajatuksia 1800-luvun lopussa. Tai pohditaan ”arjen kummia kokemuksia” kuten mainiossa kirjassa Mielen rajoilla. On myös kirjoitettu alkemian historiaa ja otettu askeleita šamaanin polulla.
Jotkut ovat kyllästyneet järjen yksinvaltaan. Siitä se romantiikka alkaa.
Artikkelikuva: Eugène Delacroix’n maalaus Vapaus johtaa kansaa (1830). Kuva: Eugène Delacroix, Public domain, via Wikimedia Commons.
'Uusi paradigma' have 1 comment
12.8.2025 @ 0.05 Aleksi Sakkolan-Leppänen
Kiitos, Esko, puheenvuorostasi. Joudun tunnustamaan, etten tunne mainitun Ted Gioian ajattelua. Olisi kuitenkin erikoista, jos romantiikkaan liitettäviä piirteitä ei olisi käsitelty aatekeskustelussa muuallakin kuin kirjoituksessani.
Ymmärrän romantiikan ajatussuuntana, joka hakee merkityksellistä yhteyttä maailmaan. Novalista mukaillen, “maailman romantisointi” on kykyä haltioitua maailman selittämättömyydestä. Tässä on viisautensa. Reduktionistinen käsitys maailmasta jättää ihmisen merkityksenkokemisen kannalta tyhjän päälle. Mikä sitten on liikaa merkitystä köyhdyttävää kriittisyyttä tai käsitteellisen ajattelun reduktiivisuutta, on itse kunkin arvioitava omakohtaisesti – vaikkapa syventymällä kokemukseensa rukouselämän menetelmin.
Romantiikkaa ei kannata redusoida (!) ajattelun rappioilmiöksi, tunteen korostamiseksi tai naiviteetiksi. Korkeintaan on ehkä paikallaan sanoa, että kyseessä on kokonaisvaltainen havainnoinnin tapa, joka lainaa itsensä käytännönläheiseksi maailmankatsomukseksi – muodostamatta mitään tiettyä maailmankatsomusta. Tätä McGilchrist nähdäkseni tuo esiin oivaltavalla tavalla neurotieteellisestä aineistosta ammentamalla.