Uusromantiikan aika? – Järki, tunne ja uskonto 2020-luvulla

Miten uskonto näyttäytyy jälkimodernilla 2020-luvulla? Viime vuosisadan sotienjälkeinen teknillistieteellinen maailmankuva on kaventanut uskontoisen alaa. Sekulaari kehitys juontaa valistuksen järkikeskeisyyden korostamisesta: naturalistinen, osin mekanistinen ja rationalistinen tiedekäsitys on antanut vaikutuksensa 1900-luvun kulttuurille ja tekniselle kehitykselle. Samalla se on muodostanut vallitsevan maailmanselitystavan siinä määrin, että tiede on ottanut uskonnon paikkaa tiedeuskona eli skientisminä.

Toisaalta on esitetty, että 2020-luvulla poliittisen ääriliikehdinnän ajalla länsimainen globaalikulttuuri on vajonnut eräänlaiseen uusromantiikkaan: populistiset näkemykset korostavat nostalgista suhdetta myyttiseen menneeseen, jota ihannoimalla romantisoidaan. Ajatustapaa on tulkittu tunnetta korostavana vastaliikkeenä ylijärkeistetylle kulttuurille.

Ajankuva onkin tällä hetkellä jännitteinen. Tekoälyn ja automatisaation äärimmilleen virittämä usko teknologian pelastusvoimaan ja sen taustallaan pitämään teknillistieteelliseen maailmanselitykseen peilautuu yhteiskunnan psykologisilla reunamilla esiin työntyviin tunteen korostamiseen ja mytologisoivaan nostalgiaan.

Olisi suoraviivaista esittää, että 2020-luvulla elettäisiin uutta romantiikkaa. Romantiikan ydinvirtauksena 1700–1800-lukujen taitteessa ei ollut tunteen korostaminen sinänsä, vaan pyrkimys tasapainoiseen maailmanjäsennykseen palauttamalla huomio valistusrationalismin edustaman järjen lisäksi myös muihin ihmisen kokemusulottuvuuksiin. On vaikea nähdä, että tämän vuosikymmenen populistinen retoriikka edustaisi romantiikalle ominaista pyrkimystä hengelliseen tasapainoon.

Järkevä uskonto?

Kulttuurin jäsennykset ilmenevät myös uskonnoissa. Länsimaista globaalikulttuuria on leimannut maailmansotien jälkeen voimakas maallistuminen, jolla tarkoitetaan maailmankuvan riisuutumista uskontoisista elementeistä. Mitä nämä elementit viime kädessä ovat, on tarpeellinen kysymys 2020-luvulla: järkiperäisestä kulttuurista käsin on vaikea nähdä uskonnossa muuta kuin järjen kautta määrittyviä piirteitä, jotka tunnistetaan rationaalisiksi tai sille vieraiksi. Tämä ei riitä tavoittamaan ilmiön syvyyttä ja vivahteikkuutta.

Yksi riski on, että uskonto mielletään moraalikoodina ja arvokokoelmana, joka sellaisenaan tuottaisi mielekkään vastavoiman jälkimodernille. Tällaista traditionalistista vivahdetta on löydettävissä arvokonservatiivisesti painottuvasta ajankohtaisesta kirkkokiinnostuksesta, vaikka ilmiö tuskin kauttaaltaan palautuu tähän.

On korostuneen rationalistinen – siten jälkimodernille ajalle ominainen näkemys – että uskonto palautuisi moraaliin. Näkemys uskonnosta arvojen kautta vaikuttavana sosiaalisen koheesion takaajana tavoittaa toki jotakin uskonnosta – lähinnä sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Kun uskontoisuutta halutaan tarkastella järkiperäisesti, löydetään siitä yhteisöä hyödyttäviä arvoja, joihin uskonnon herkästi katsotaan palautuvan – järkevä syy uskonnolle.

Empirian arvonpalautus

Valistusperinnäistä rationalismia tasapainottamaan pyrkinyt romantiikka vaikutti ennen maailmansotien jälkeistä kulttuurin teknillistymistä ja teknologistumista. Romantiikan ajattelijoilla, kuten Friedrich Schleiermacherilla (1768–1834) oli pyrkimys yhdistää rationaalinen ajattelu aistihavainnoin tavoitettavaan jättäen maailman lumovoimaisuuden koskemattomaksi sellaisena, kuin se itseisyydessään ilmenee.

Tällaiselle uusromantiikalle olisi tilausta. Arvoonsa nousevat maailmanjäsennykset, jotka kykenevät säilyttämään tajun olemassaolon merkityksellisyydestä teknologisen kehitysvirtauksen ja menneen nostalgisoinnin välillä. Tällainen maailmanjäsennys ei rakennu yksin järkilähtöisesti eikä pelkästään tunteen perustalta. Kyse on empirian arvonpalautuksesta: aistimisen kautta syntyvästä yhteydestä olevaiseen.

Uskontoisuuden kokemusydin on vallitsevaa rationalismia edeltäneessä muodossaan ollut tietynlaisessa tavassa aistein kokea ja ideoin hahmottaa maailma. Uskonnollinen kokeminen on maailman käsittämistä merkityksellisenä tapahtumisena, joka ei selity tyhjentävästi järjellä. Jos kokemus herättää kokijassaan tunteita – hyvä niin. Tunne ei kuitenkaan ole kokemisen itseisarvo.

Jälkimoderniin elämäntapaan kasvaneelta aistikeskitteinen kokeminen edellyttää harjaantumista. Länsimaisesta uskontotraditiosta löytyy kattava harjoittamisen menetelmäkokonaisuus rukousperinteineen, jumalanpalveluselämän käytäntöineen ja uskonnollisen spiritualiteetin perusteoksineen. Harjaantumisen välineet ovat löydettävissä viime vuosisadan rationalistisen ja teknologisen kulttuurikerroksen alta.

Uskonto käytäntönä

Uskonnollisen kokemisen mielekkyyttä on alleviivannut ja tulkinnut jo-modernille yleisölle uskontotieteilijä Rudolf Otto (1869–1937), joka hahmotti uskontoisuuden perusolemuksen pyhän kautta: Ottolle pyhä on ennen muuta ominaislaatuista kokemista, joka on historiassa saanut aikaan keskeiset uskonnolliset traditiot. Uskontoperinteiden kehyksissä on tullut edelleen mahdolliseksi kokea ja harjoittaa pyhää, siitä käsin maailmaan asennoituen. Pyhän äärelle voivat johdatella yhtä lailla uskonnonharjoittamiseen, luontoon tai spontaaniin ekstaasiin liittyvät elämykset.

Otton tapa käsittää pyhä ominaislaatuiseksi ilmiöksi on jälkimodernista näkökulmasta valitettavan helppo sivuuttaa epätieteellisenä. Ajallemme oireellista on kysyä, onko käsitys pyhän kokemuksesta mielekäs, jos se olettaa yliluonnollisen taustalleen. Tehtäisiinkö Otton työlle oikeutta käsittämällä pyhän olevan juutalaiskristillisen uskontotradition puitteissa historiallisesti muotoutunut hahmottamisen tapa kokemukselle, joka ihmisen tajunnassa potentiaalisesti on olemassa? Pyhä on tarkoituksenmukaista nähdä ihmisen tajunnallisen kapasiteetin mahdollisuutena. Tämä ei tarkoita pyhän alistumista mekanistisesti käsitetyn tieteellisen selitysvoiman alle.

Otton tavoin uskontopsykologi William James (1842–1910) osallistui uskontoisuuden pelastamiseen ylijärkeistetyltä maailmankuvalta. Jamesin tapa lähestyä uskontoa pragmaattisesti mahdollistaa uskontoisen peruskokemuksen esillä pitämisen ottamatta kantaa yliluonnollisen olemassaoloon kokemuksenulkoisena kategoriana.

Ei olisi haitaksi jatkaa 2020-luvulla siitä, mihin Schleiermacher, Otto ja James jättivät työnsä. Tällainen nostalgisointiin typistymätön uusromantiikka hyväksyisi tieteellisen maailmanselityksen. Sen lisäksi se ottaisi huomioon elämän käytännön, empirian, kieltäytymällä järkiperäisesti määrittelemästä tyhjentävästi olemassaolon kokemusta. Uusromanttinen projekti nostaisi arvoonsa uskonnollisen tradition käytäntöineen, tarkastellen sitä nimenomaisesti käytäntöjen, pragman, aarreaittana – vaihtoehtona anakronistiselle arvokokoelmalle ja kaikenkattavalle todellisuudenselitykselle.

Mainitsemisen arvoinen ajattelija tällä suunnalla on psykiatri ja neurotietelijä Iain McGilchrist. Läpimurtoteoksessaan The Master and his Emissary hän käsittelee uskonto- ja kulttuuritradition ilmiöitä ihmisen aivotoiminnan kirjon – tajunnallisuuden mahdollisuuksien käyttämisen ilmentyminä. McGilchrist etsii yhteyksiä tieteelliselle selittämiselle ja kulttuurissa ilmenevälle ihmisen toiminnalle. Hän viittaa kulttuuri- ja uskontotraditioissa ilmenevän paljon sellaista, mikä on tajunnallisuuden kannalta perustavaa, mutta mikä jää puhtaaksiviljellyn rationalistismekanistisen selityksen tavoittamattomiin.

Ajassa korostuvan tiedekäsityksen mukaan tiede tarkastelee ja selittää luonnollisia ilmiöitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei se, mikä jää varsin mekanistisesti käsitettävän luonnontieteellisen selittämisen ulkopuolelle, olisi merkityksellistä ja todellista. Kokemuslähtöisyydellä on arvo sitoa ihmistä ympäristöönsä ja siten lievittää vieraantumisenkokemusta.

Kirjallisuutta

James, William (1902). The Varieties of Religious Experience. Uud. Penguin Classics 1985.

James, William (2004) (uud.) Pragmatism. A New Name for Some Old Ways of Thinking. https://www.gutenberg.org/ebooks/5116. Katsottu 18.6.2025.

McGilchrist, Iain (2009). The Master and his Emissary. The Divided Brain and the Making of the Western World. Yale University Press.

Otto, Rudolf (1923).  The Idea of the Holy. An Inquiry into the Non-Rational Factor in the Idea of the Divine and its Relation to the Rational. Oxford University Press. Uud. Martino Publishing 2010.

Lisäksi suomeksi uskonnollisen kokemuksen tieteellisestä selittämisestä:

Tuomikoski, Paula (1985). Rukouksen selittämisestä. Valamon luostarin julkaisuja.

Artikkelikuvassa William James. Kuva: Houghton Library, Public domain, via Wikimedia Commons.