Muammar Gaddafi, jonka Ronald Reagan aikanaan nimesi ”Lähi-idän hulluksi koiraksi” ja jonka väkivaltaisesta kuolemasta Hillary Clinton nauraen iloitsi, oli paljon muutakin kuin länsimainen media on muistanut toitottaa.
Kritiikittä Gaddafia kritisoinut länsi hieroo vaivaantuneena niskaansa puhuttaessa Libyan sekasortoisesta nykytilasta ja siitä kiinnostavasta tosiasiasta, että Gaddafia vastaan taistelleet lännen tukemat kapinalliset olivat ennen kaikkea ääri-islamistisia liikkeitä, jotka Naton tukemina pääsivät valtaan Gaddafin väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Tällä hetkellä itä-Libyaa hallitsee siis Isis ja länsi-Libyaa ei todellisuudessa juuri kukaan. Tulipahan kuitenkin musta kulta turvattua.
En ole väittämässä, että Gaddafi oli satumainen hyväntekijä, hellästi opastava esitaistelija imperialismia vastaan tai pyyteetön Afrikan puolustaja, mutta olen ollut viime vuosien aikana suorastaan järkyttynyt siitä yksipuolisuudesta ja ylenkatseesta, jota tuohon eksentriseen valtionpäämieheen on kohdistettu. Gaddafin uhrien päitä pursuavat jääkaapit ovat vailla kyseenalaistuksia päätyneet samaan propagandauutisten vuossataiseen galleriaan kuin Hitlerin yksikiveksisyys tai Lutherin sikiäminen Belsebubista.
Syy Gaddafin Libyan menestykseen ja perikatoon oli yksi ja sama; yhden miehen huikentelevaisen vision tinkimättömyys. Gaddafi päätti tehdä Libyan kansasta Afrikan koulutetuimman – ja hän teki. Gaddafi päätti tehdä miehestä ja naisesta lain edessä yhdenvertaiset – ja näin tapahtui. Gaddafi tahtoi rakentaa koko maan kattavan vesijärjestelmän – ja se onnistui. Vastaavasti ääri-islamistiset liikkeet olivat Gaddafin Libyassa jatkuvan vainon alla, ja ”tuontiuskontoihin” afrosentrinen Gaddafi suhtautui nuivaakin nuivemmin. Fundamentalistisia ajatuksia levittävät löysivätkin itsensä pian Abu-Salimin vankilasta, samoin kuin ”täydellistä” järjestelmää vastustaneetkin. Suomen jenkkivetoinen media on kuitenkin alusta asti unohtanut säännönmukaisesti kaiken muun kuin verenhimoiseen tyranninarratiiviin sopivat huomiot. Miksi kolikossa on vain yksi puoli ja siinä dollarin kuva?
Gaddafin demonisointi ja lännen narratiivi juontaa juurensa 1980-luvulle, Reaganin hallinnon aikaan. Eversti Gaddafin mielestä lännen riisto kolmannen maailman maissa ei ollut kadonnut mihinkään, ja hän otti elämäntehtäväkseen Libyan uudistamisen ohella erilaisten kansojen ja ryhmittymien tukemisen.
Herkästi innostuva, provokaatiohakuinen Gaddafi tuki itsenäisyysliikkeitä ja valtioita vuolain rahavirroin, ja tämä herätti luonnollisesti pelkoa länsimaissa. USA:n hallinto ottikin Gaddafin lempisyntipukikseen lähes kaikkiin 1980 – ja 1990-lukujen aikana tapahtuneisiin terrori-iskuihin, jotka herkästi nähtiin joko Gaddafin rahoittamina, järjestäminä tai vähintäänkin innoittamina. Sataprosenttisen varmasti ei tiedetä mihin Gaddafi oli sekaantunut ja mihin ei, mutta jos USA:lta kysytään, niin vastaus on kaikkeen. Reaganin hallinto teki oman näkemyksensä selväksi viimeistään 1986, jolloin se hetken mielijohteesta päätyi pommittamaan Tripolia vailla minkään sortin todisteita mistään. Epäilys siitä, että Gaddafin hallinto olisi ollut kouluttamassa Berliinin La Belle-diskoon iskun tehneitä miehiä, riitti ilmaiskusarjan oikeuttamiseksi. Gaddafi itse kiisti loppuun saakka yhteytensä iskuun, ja jopa CIA piti Gaddafin osallisuutta epätodennäköisenä. USA:n ”näpäytyksessä” kuoli kymmeniä ihmisiä, joista vähintään puolet oli siviilejä. Eräs heistä oli Gaddafin viisitoista kuukautta juuri täyttänyt ottotytär Hana.
Kiintoisa yksityiskohta on se, että päävastuksenaan Gaddafi piti islamistisia liikkeitä, joita hän inhosi. Se sai hänet riitaantumaan myös muiden arabijohtajien kanssa, sillä Gaddafi ei voinut sietää jihadin tukemista missään muodossa. Muun muuassa Guardianista tuttu brittitoimittaja Lindsey Hilsum on todennutkin, että ”Gaddafin voimakkaimpia vihollisia Libyan sisällä olivat al-Qaidan kanssa liittoutuneet jihadistit”. En voi kyllin alleviivata hämmennystäni siitä, että nuo viholliset saavuttivat Gaddafista voittonsa lopulta Naton tuella. Monet heistä olivat samoja libyalaisia jihadisteja, jotka taistelivat Irakissa vapaaehtoisina USA:ta vastaan sekä suunnittelivat iskuja myös moniin länsikohteisiin. Vain muutamaa vuotta myöhemmin ne päätyivät saman tahon aseistamaksi.
Ehdotus Isratinen lipuksi. Kuva: Wikipedia.
Ristiriidoista ja mielistelemättömyydestään huolimatta Gaddafi sai kuitenkin pikkuhiljaa tukevaa jalansijaa maailmanpoliittisessa keskustelussa. Vuonna 1982 Gaddafi perusti ”Imperialismin, sionismin, rasismin, taantumuksen ja fasismin vastaisen maailmankeskuksen”, ”Mathaban”. Libyaksi ”keskusta” tarkoittava Mathaba onnistui saamaan jäsenikseen yli seitsemänsataa järjestöä, liikettä ja puoluetta, ennen kaikkea kolmannen maailman maista kuten Kolumbia tai Kuuba.
Afrikan sisällä Gaddafista tuli ikoni myös apartheidia vastaan taisteleville. Alusta asti hän rahoitti Afrikan kansalliskongressia (ANC) suurilla ja summilla ja tarjosi heille lisäksi koulutusta, aseistusta ja verkostoitumisapua. Yksi Gaddafin vankkumattomista ihailijoista oli Nelson Mandela, joka piti Gaddafia vähintään itsensä kaltaisena vapaustaistelijana. Ensimmäisenä tekonaan vankilasta vapautumisensa jälkeen Mandela lensikin tapaamaan ”veljeänsä Gaddafia”.
Isännöidessään Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU:n huippukokousta vuonna 1999 Gaddafi kertoi uusista suurista suunnitelmistaan. Hän aloitti puheensa kertomalla, kuinka ”Minulla on visio Afrikan Yhdysvalloista, samanlaisesta kuin Amerikan Yhdysvallat.” Gaddafi rummutti koko valtakautensa ajan kiihkeästi yleisafrikkalaisen parlamentin, afrikkalaisen rahaliiton ja afrikkalaisen tuomioistuimen perustamisen puolesta. Perustettuaan Afrikan unionin sekä Afrikan ”perinteisten johtajien” foorumin, hän sai muilta johtajilta kunnianimen ”Afrikan kuninkaiden kuningas”. Gaddafi kylvi rahaa joka puolelle; milloin hän rahoitti rakennusprojekteja Ugandassa, milloin köyhäinapua Malissa. Gaddafin ulkoministeriön virkamies Razia Sholeh on kertonut, kuinka ”Libyassa ihmisiä suututti usein se, miten paljon rahaa Gaddafi antoi muulle Afrikalle, mutta sikäläiset olivat köyhiä ja minusta oli hienoa, että hän teki niin.”
Ennen muita oli kuitenkin kaksi maata, joista Gaddafi oli erityisen kiinnostunut. Libya tuli luonnollisesti aina ensimmäisenä, mutta toiseksi kehittämiskohteekseen Gaddafi laati valtion, jota eivät kartat tunteneet – Isratinen.
Miljardeilla palestiinalaisia tukenut Gaddafi piti itseään heidän suurimpana puolestapuhujanaan ja haukkui muita arabijohtajia tyhjänpuhujiksi, jotka eivät todellisuudessa edes yritä auttaa! Vuosikymmenien aikana hänen suunnitelmansa Israel–Palestiina-ongelman ratkaisemiseksi jalostui Isratineksi, valtioksi, jossa juutalaiset ja arabit eläisivät yhdessä. Gaddafin mielestä alueiden jakaminen ei palvelisi kummankaan leirin tarkoitusta, mutta yksi yhteinen valtio olisi ratkaisu kaikkeen.
Provokaatioita rakastanut Gaddafi ei kuitenkaan hoitanut asian läpiajamista ilman tyylilleen ominaista teatraalisuutta. Eräs hänen puheensa arabijohtajien kokouksessa huipentui hykerryttävään julistukseen, kun perinteiseen beduiiniasuun ja mustaan päähineeseen pukeutunut toveri Gaddafi kohotti kätensä ja esitteli ongelman ytimen: ”Ennen kaikkea – israelilaiset ja palestiinalaiset ovat ääliöitä! Ensinnäkin: Israel ei ollut kiinnostunut Länsirannasta ja Gazasta kahteenkymmeneen vuoteen. Heidän valtionsa rajat määriteltiin ja sovittiin vuonna 1948 ja se sijoitettiin näiden alueiden vierelle. Jos näitä alueita ei silloin nähty välttämättöminä ja tärkeinä, niin miksi he nyt riitelevät niistä koko ajan? Tämä on silkkaa typeryyttä! Tuhansia juutalaisia on jo kuollut tämän turhan väännön takia. Mikäli Länsiranta ja Gaza ovat niin tärkeitä, miksei niitä vaadittu liitettäväksi alueeseen jo alun perinkin? Palestiinalaiset puolestaan ovat typeriä siksi, että nuo alueet ovat olleet heidän jo kauan. Länsiranta ja Gaza kuuluivat kaikessa rauhassa ja ongelmitta heille kahdenkymmenen vuoden ajan. Miksi he eivät heti silloin perustaneet valtiota? Länsiranta ja Gaza olivat jo teidän! Ne kuuluivat Egyptille vain vuoteen 1948 asti, mutta sen jälkeen te olisitte voineet toimia!”
Vastaavien puheenvuorojen johdosta tämä moderni ”Isratine”-suunnitelma jäi Gaddafin omaksi unelmaksi. Israelin juutalaiset inhosivat Gaddafia palestiinalaisten tukijana ja muut arabijohtajat puolestaan vierastivat Gaddafia juutalaisten suosijana. Kuvaavaa on, että Libyan vallankumouksen aikaan kapinalliset levittivät salaliittoteoriaa siitä, että Gaddafi oli todellisuudessa juutalainen…
Isratine-suunnitelmia variaatioineen olivat ennen Gaddafia luonnostelleet jo monet muutkin, mutta harva omistautui asialle yhtä tulisesti. Vuonna 2003 ilmestyneessä Valkoisessa kirjassaan Gaddafi esittelee ajatuksiaan siitä, miten asiassa tulisi edetä. ”Ratkaisu on Isratine – rehellinen demokratia ilman uskonnollista fanaattisuutta!” Turhauduttuaan vastakaiuttomuuteen hän lopulta sälytti Isratine-operaation poikansa Saif al-Islamin edistettäväksi ja keskittyi päätoimisesti muihin projekteihinsa.
Kokonaan Gaddafi ei kuitenkaan Isratine-unelmaansa hylännyt. Vielä yhdessä viimeisimmistä haastatteluistaan hän palasi haaveensa äärelle:
”Se on minun ehdotukseni. Jos he haluavat lopettaa sotimisen ja elää rauhassa, heidän tulisi hyväksyä tämä ehdotus. Isratine olisi yksi demokraattinen maa ilman joukkotuhoaseita. Palestiinalaisten pakolaisten on saatava palata kotiin. Uskon, että he voivat elää rauhassa, Hyvän Jumalan johdattamina.”
Tässä kohdin toimittaja tarttui ilkikurisesti Gaddafin sanoihin ja kysyi, miten ne Jumalaan liittyvät uskonnolliset erimielisyydet sitten hoidetaan? Gaddafi pysähtyi ja näytti hämmentyneeltä. Lopulta hän vastasi:
”Uskonnolliset erimielisyydet? Ehdotukseni ei liity uskontoihin mitenkään. Minun ehdotukseni liittyy tähän todellisuuteen. Neljän miljoonan palestiinalaisen on päästävä kotiin! Ja se maa tulee olemaan heidän kaikkien, juutalaisten ja palestiinalaisten yhteinen koti.”
KIRJALLISUUS
Blum, William: Roistovaltio. Turku: Sammakko, 2002
Blum, William: Kuoleman imperiumi. Turku: Sammakko, 2005
Hilsum, Lindsey: Hiekkamyrsky – Libyan vallankumous ja Gaddafin tuho. Helsinki: Tammi, 2012
Leppänen, Harri: Gaddafin kunnailla. Helsinki: Into, 2011
Vihervuori, Marita: Gaddafin vihreät kunnaat. Keuruu: Otava, 1987
Lukuisat lehtiartikkelit ja videotallenteet Gaddafin haastatteluista, mm. al-Jazeera, CNN, RT)
Lue myös: Jukka Hautala, Tehdasasetuksina Israel–Palestiina?; Matti Myllykoski, Israel ja Palestiina Edward Saidin silmin; Hannu Juusola, Israel ja kolonialismi; Juhani Huttunen, Kuinka sionismista tuli ”imperialismin ase”. Neuvostoliitto antisionistisen propagandan levittäjänä.
Artikkelikuvassa Nelson Mandela ja Muammar Gaddafi.
