Kansikuva Edward Saidin teoksesta Orientalism.

Israel ja Palestiina Edward Saidin silmin

I and the public know,

What all schoolchildren learn,

Those to whom evil is done

Do evil in return.

  • – W. H. Auden, September 1, 1939

Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on koko olemassaolonsa ajan elänyt väkivallan ja epäluottamuksen kierteestä, jonka juuret ovat syvällä vuosikymmenten takaisessa asetelmassa. 

Israelin näkökulmasta oman valtion perustaminen oli laillinen teko, joka perustui ensimmäisen maailmansodan voittajavaltojen laatimaan San Remon kokouksen sopimukseen vuodelta 1920 sekä  YK:n hyväksymään Palestiinan jakosuunnitelmaan vuodelta 1947. Nämä dokumentit loivat holokaustista selvinneille juutalaisille oikeuden omaan, lähes 1900 vuotta sitten menetettyyn kotimaahan. Ympäröivät arabivaltiot ja paikalliset arabit sen sijaan halusivat tuhota Israelin ja sen asukkaat. Myöhemmin palestiinalaiset ovat pyrkineet samaan päämäärään ohjuksilla, itsemurhaiskuilla ja monenlaisilla muilla terroriteoilla. Israelin kannalta tässä on koko kriisin ydinkysymys. Niin kauan kuin tällainen jatkuu, israelilaiset eivät voi luottaa palestiinalaisten haluun tunnustaa juutalaisten oikeus asua maassaan.

Palestiinalaisten näkökulmasta Israelin valtion perustaminen puolestaan oli katastrofi, jonka yhteydessä sadat tuhannet palestiinalaiset, maan alkuperäiset asukkaat, ajettiin pois kodeistaan. Siksi palestiinalaiset näkevät aseellisen taistelunsa Israelia vastaan moraalisesti oikeutetuksi vapaussodaksi. Samalla palestiinalaiset katsovat myös, että maa kuuluu islaminuskoisten arabien eikä juutalaisten hallintaan. Näistä seikoista käsin he näkevät Israelin valtion miehittäjäksi ja sionismin rasismiksi sekä Israelin armeijan toimet palestiinalaisille kuuluvan maan väkivalloin haltuunsa ottaneen sortajan väkivallaksi sorrettua kohtaan.

Edward Said. Kuva lainattu warscapes.com-sivustolta.

Edward Said. Kuva lainattu warscapes.com-sivustolta.

 

Tähän hetkeen tultaessa vanha asetelma näyttäisi muuttuneen jonkin verran. Vuonna 2017 tehdyn gallupin mukaan 52% palestiinalaisista kannattaa kahden valtion mallia konfliktin ratkaisemiseksi, kun taas vastustavia on 47%. Jälkimmäiselle joukolle – johon kuuluu hieman enemmän väkeä Gazan kaistaleella kuin Länsirannalla – ei riittäisi vuoden 1967 sotaa edeltäneiden rajojen palauttaminen silläkään edellytyksellä, että alueet luovutetaan palestiinalaisille ja niihin perustetaan Palestiinan valtio. Koko Palestiinan tulee kuulua heille, ja israelilaisten tulee lähteä pois tai jäädä palestiinalaisvaltion asukkaiksi sen luomilla ehdoilla.

Israelin juutalaisten keskuudessa tehtyjen kyselyiden perusteella voi päätellä, että lähes 30 % heistä kannattaa kovaa linjaa palestiinalaisia vastaan. Joulukuussa 2017 tehdyn gallupin mukaan 18 % heistä pitää Länsirannan siirtolaisalueiden liittämistä Israeliin parhaana optiona konfliktissa, ja 11 % kannattaa koko Länsirannan liittämistä Israeliin. Tällaiset luvut ovat tietysti vain suuntaa antavia eivätkä ne paljasta kaikkea vastaajien asenteista. Joka tapauksessa ne kertovat pattitilanteesta, jossa kumpikaan osapuoli ei voi uskoa rauhaan eikä sotaan. 

Palestiinalainen älymystö on huolissaan asioiden kehittymisestä. Oslon sopimusten luoma rauhanprosessi sekä juutalaissiirtolaisten taukoamaton ja kasvava virta Länsirannalle näyttäisivät viittaavan siihen, että palestiinalaiset ovat pelanneet kortit kädestään ja että aika on Israelin puolella heitä vastaan. Samalla Israel vajoaa moraalisesti kestämättömään tilanteeseen miehityksen pitkittämisen ja siirtolaispolitiikkansa kanssa. Tällaisen vision esitti jo tuoreeltaan Oslon prosessin pohjalta ja useissa yhteyksissä sen jälkeen Edward Said, kansainvälisesti tunnustettu palestiinalainen humanisti ja kirjallisuustieteen professori, jota voi perustellusti pitää myös tähän asti parhaana palestiinalaisten asian ajajana kansainvälisillä foorumeilla. 

Edward Said syntyi varakkaaseen kauppiasperheeseen Jerusalemissa vuonna 1935. Hän kävi koulunsa Jerusalemissa, Kairossa ja Yhdysvalloissa sekä opiskeli Princetonissa ja väitteli Harvardissa. Osoittamalla ennen kaikkea valistuksen ja kolonialismin välisen yhteyden hänen läpimurtoteoksensa Orientalism (1978) avasi uusia uria kirjallisuuden ja historian tutkimukseen. Hän toimi professorina Columbian yliopistossa New Yorkissa vuodesta 1990 lähtien. Said oli tuottelias tutkija, ahkera ja terävä Israelin ja palestiinalaisjohtajien politiikan kriitikko sekä erinomainen pianisti. Edes leukemiaan sairastuminen 1990-luvun alussa ei vaikuttanut merkittävästi hänen tuotteliaisuuteensa. Said kuoli vuonna 2003, mutta hänen selkeästi profiloitujen kirjoitustensa lukija voi melkoisella varmuudella sanoa, mitä hän sanoisi kuolemansa jälkeisestä poliittisesta kehityksestä sillä alueella, jota kutsutaan Israeliksi ja Palestiinaksi. 

Said oli perusvisiossaan selkeä. Hän katsoi, että Israelilla on holokaustin jälkeen oikeus kotimaahan Palestiinassa, mutta näki suuren vääryyden tavassa, jolla Israelin valtio syntyi. Hän näki Israelin pyrkineen sionistisella politiikallaan alusta alkaen koko Palestiinan haltuun ottamiseen. Said tuomitsi kaiken Israelin ja palestiinalaisten väkivallan, jota nämä ovat harjoittaneet sekä vastapuolta että oman osapuolen ihmisiä vastaan. Hän ei uskonut poliittiseen peliin eikä korkean tason diplomatiaan vaan samanlaiseen kansainvälisesti viestittävään kansalaisaktivismiin, joka Etelä-Afrikassa kaatoi rotusortohallinnon.

Said puhui halki 1980-luvun ja aina Oslon sopimukseen asti itsenäisen ja suvereenin Palestiinan ja siten kahden valtion mallin puolesta, vaikkakin hän suhtautui hyvin skeptisesti sen toteutumisen mahdollisuuteen. Hän vaati, että Israelin olisi sallittava eksiilissä eläville palestiinalaisille sama oikeus muuttaa Gazan alueelle tai Länsirannalle kuin minkä Israel on antanut kaikille juutalaisille ympäri maailmaa. Saidin tavoitteena oli demokratian ja sananvapauden sekä vastuullisen ja oikeudenmukaisen sosiaalipolitiikan varaan rakentuva sekulaari Palestiinan valtio. Said puhui ennen kaikkea tavallisten palestiinalaisten puolesta näiden korruptoituneita ja omaa etuaan ajavia johtajia vastaan. 

Tässä artikkelissa keskustelen Israelin ja Palestiinan kriisin keskeisistä ongelmakohdista Edward Saidin kirjoitusten kanssa. Syyt aiheeni valintaan ovat sekä poliittiset että henkilökohtaiset. Harvassa kysymyksessä akateemisesti koulutettujen ihmisten kannat saattavat olla niin jyrkkiä ja ymmärtämästä kieltäytyviä kuin tässä asiassa: keskustelija saatetaan leimata kannanottojensa mukaan hyvin kevyin perustein joko Israelin valtion ylläpitämän miehityksen ja sen harjoittaman sorron kannattajaksi tai sitten antisemiitiksi ja palestiinalaisterrorismin puolustajaksi. Antisemitismiä tutkineena olen tottunut hahmottamaan juutalaisten kokemaa pitkää vihaa kristittyjen, muslimien ja sekulaarien antisemiittien parissa. Olen monessa mielessä kokenut kahden valtion mallia kannattavien liberaalien israelilaisten kuten Amos Ozin näkemykset itselleni läheisiksi. Edward Saidin kirjoitukset merkitsevät minulle positiivista haastetta, koska hän edustaa palestiinalaisten ääntä parhaimmillaan. Riippumatta siitä, onko hänen kanssaan samaa mieltä tästä tai tuosta kysymyksestä, hänen kannanottonsa ovat mielestäni kaikessa intohimoisuudessaan kautta linjan inhimillisiä, kriittisiä ja dialogisia. Samalla on tietysti syytä muistaa, että hänellä kuten kaikilla muillakin on ideologinen sijaintinsa ja intressinsä käydyssä keskustelussa.

Keskustelun lähteinä ovat Saidin esseet, joita julkaistiin lukuisissa lehdissä etenkin Lähi-idässä, Euroopassa ja Yhdysvalloissa tihentyvästi vuosina 1979-2003; vuosilta 1967-77 on peräisin viisi kirjoitusta. Esseet on koottu teoksiin The Politics of Dispossession: The Struggle for Palestinian Self-Determination 1969-1994 (London: Chatto & Windus 1994), End of the Peace Process: Oslo and After (2nd ed., London: Granta Books 2002) sekä From Oslo to Iraq and the Roadmap (London: Bloomsbury 2004). Näissä teoksissa on perusteelliset aiheenmukaiset rekisterit, ja Said esittää keskeiset näkemyksensä useissa esseissä. Siksi viittaan näiden teosten erillisiin kohtiin vain joissakin yhteyksissä.

Lähestyn Saidin käsittelemiä kysymyksiä historiallisessa järjestyksessä. Saidille Israel/Palestiina-kysymyksen historiallinen ulottuvuus oli tärkeä. Hän näki, että palestiinalaisten tulisi tuntea ja tunnistaa perusteellisesti, objektiivisesti ja rehellisesti asiaan liittyvä historia voidakseen argumentoida ja toimia realistisesti kulloinkin käsillä olevassa hetkessä. Minusta Said näyttää olevan erityisen huolissaan siitä, että aika kulkee nopeasti ohi, ja huomattavasti taitavampina poliitikkoina Israelin johtajat vetävät aina pidemmän korren. 

Holokaustista Israelin valtioon

Vuoden 1922 väestölaskennan mukaan koko Palestiinassa asui selvästi yli 700.000 arabia (joista 650.000 muslimia ja 73.000 kristittyä) sekä 87.000 juutalaista. Vuoteen 1939 tultaessa juutalaisten määrä oli etenkin natsi-Saksan antisemiittisen politiikan myötä vilkastuneen siirtolaisuuden avulla kasvanut 29 prosenttiin maan väestöstä (450.000). Noihin aikoihin arabien lukumäärä oli myös huomattavasti kasvanut ja ylitti jo miljoonan rajan. Vuonna 1948, kun Israelin valtio syntyi, Palestiinassa asui noin 1,3 miljoonaa arabia ja 650.000 juutalaista. Nämä luvut kätkevät taakseen palestiinalaisten arabien pitkän kokemuksen maan kuulumisesta heille yksin sekä omaa katastrofiaan Euroopasta paenneiden juutalaisten toivon uudesta, omasta kotimaasta Raamatun maassa, jossa heidän kaukaiset historialliset juurensa ovat.

Kun Israelin valtio julistautui itsenäiseksi 14.5.1948, yli puolet palestiinalaisista – noin 700.000 henkeä – joutui jättämään kotinsa. Egypti ja Jordania, jotka ottivat haltuunsa Gazan alueen ja Länsirannan, eivät halunneet antaa palestiinalaisille omaa valtiota. Niinpä palestiinalaiset näyttäytyivät tämän jälkeen kahden seuraavan vuosikymmenen ajan pakolaisina sekä Israelin ja arabimaiden poliittisen pelin nappuloina. On oma kysymyksensä, luetaanko pakolaisiin myös palestiinalaisten maanpakolaisuudessa syntyneet jälkeläiset.

Sotatilanne Palestiinassa kesäkuussa 1948. Kuva: Wikipedia.

Sotatilanne Palestiinassa kesäkuussa 1948. Kuva: Wikipedia.

Näiden tosiasioiden ja tapahtumien muodostamasta kokonaisuudesta sekä niihin liittyneistä väkivaltaisuuksista on vaikea esittää kritiikin kestävää arviota. Olisi väärin väittää, että juutalaiset yksinkertaisesti tunkeutuivat maahan, johon heillä ei ole minkäänlaista oikeutta, mutta väärin olisi sanoa, että heidän haltuun ottamansa maa olisi kuulunut muitta mutkitta heille. On edelleen väärin esittää vuoden 1948 tapahtumat yksinomaan sionistien väkivallaksi palestiinalaisia vastaan tai palestiinalaisten väkivallaksi sionisteja vastaan. On turhauttavaa tutustua kirjoituksiin, nettisivuihin ja jopa tieteelliseen tutkimukseen, joissa luetellaan toisen osapuolen ideologisesti motivoituja veritekoja ikään kuin kirjoittajan edustama tai kannattama osapuoli ei olisi syyllistynyt niihin lainkaan.

Said toteaa, että ennen vuotta 1948 sionisteilla oli hallussaan vain 7 % maasta, eikä siten tule ihmetellä, että Palestiinan arabit eivät halunneet luovuttaa tuolloisessa jakosuunnitelmassa kaavailtua 55 % koko maa-alueesta – ja vieläpä sen parasta osaa – näille uusille tulokkaille. Saidin mielestä on jälkiviisautta sanoa, että palestiinalaisten olisi pitänyt hyväksyä suunnitelma. Israelilaiselta kannalta maa ei osmannien valtakauden ja brittimiehityksen jälkeen ollut millään erityisellä tavalla arabien omaisuutta – ellei se ollut yksityisessä omistuksessa. Israelilaiset pyrkivät aktiivisesti rakentamaan valtionsa kansainvälisten sopimusten varaan, joihin palestiinalaiset suhtautuivat epäluuloisesti. Lisäksi palestiinalaisilla oli liikaa keskinäisiä valtataisteluita voidakseen kehittää yhtenäistä neuvottelustrategiaa. Ja ennen kaikkea: useimmat heistä halusivat ajaa juutalaiset tulokkaat yksinkertaisesti mereen. Samaa halusivat myös ympäröivät arabivaltiot.

Said viittaa useissa yhteyksissä siihen, että juutalaisia on kautta aikojen vainottu etenkin kristittyjen, mutta myös muslimien keskuudessa. Hän yhtyy kansainvälisen holokaustitutkimuksen kriittisiin tuloksiin ja katsoo, että miljoonien juutalaisten joukkotuho Hitlerin Saksassa on tapahtunut tosiasia (End of the Peace Process: Oslo and After, s. 205-209). Monille arabeille tyypillinen holokaustin kieltäminen tai radikaali vähätteleminen on Saidin mielestä väärin. Historiallisia tosiasioita ei hänen mielestään tule kiistää eikä vääristellä siksi, että juutalaiset ovat käyttäneet holokaustia perusteena Israelin valtion luomiseen palestiinalaisten kustannuksella. Juutalaisten holokausti ja palestiinalaisten nikba (katastrofi) vuonna 1948 ovat kaksi eri asiaa, joiden todellinen historiallinen painoarvo on rehellisesti tunnustettava ilman, että niitä käytetään kummallakaan puolella argumenttina oman väkivallan siunaamiselle toista osapuolta vastaan. On kuitenkin muistettava, sanoo Said, että palestiinalaiset ovat uhrien uhreja. Näiden kantojensa osalta Said on omiensa parissa pienessä vähemmistössä. Hän kirjoittaa saaneensa toisilta arabeilta huomattavan määrän vihapostia julkaistuaan esseen, jossa tunnusti holokaustin tapahtuneen. Hän sai kuulla olevansa sionistien palveluksessa.

Said osallistui aktiivisesti keskusteluun israelilaisten historioitsijoiden kanssa. Hänelle läheisiä olivat niin kutsutut revisionistit, jotka arvioivat kriittisesti uudelleen Israelin valtion syntyvaiheita. Näistä Ilan Pappe on muun muassa osoittanut (esimerkiksi 2010 ilmestyneellä teoksellaan The Rise and Fall of a Palestinian Dynasty: The Husaynis 1700–1948), että Israelissa vaalittu käsitys omaksi otetusta maasta asumattomana seutuna (land for people for people without land) on hyvin ongelmallinen. Zeev Sternhell puolestaan on tutkinut Israelin syntyyn liittyviä nationalistisia käsityksiä ja pyrkinyt osoittamaan (The Founding Myths of Israel: Nationalism, Socialism, and the Making of the Jewish State [ilmestyi englanniksi 1998]), että juuriltaan niin usein liberaaliksi, sosialistiseksi ja demokraattiseksi julistettu Israel on nationalistisempi, konservatiivisempi ja epädemokraattisempi kuin Israelissa usein halutaan ajatella. Benny Morris on selvittänyt palestiinalaisten pakolaiskriisin puhkeamista Israelin valtion synnyn yhteydessä (The Birth of the Palestinian Refugee Problem, 1947—1949 [1988; uusi laitos 2004]). Kaikki nämä kysymykset ovat jo pitkään olleet Israelissa vilkkaan debatin kohteina. On kiistanalaista, mitä kaikkia lähteitä (juutalaisia, palestiinalaisia, arabimaista tulevia, länsimaisia) tulee käyttää ja missä suhteessa, mihin lähteisiin voi luottaa ja miten lähteitä tulee tulkita.

Israelilainen historioitsija Benny Morris. Kuva: Wikipedia.

Israelilainen historioitsija Benny Morris. Kuva: Wikipedia.

Said kirjoittaa osallistuneensa näiden kolmen ja muutaman muun israelilaisen revisionistihistorioitsijan kanssa konferenssiin, jossa käsiteltiin näitä kysymyksiä (End of the Peace Process: Oslo and After, s. 273-277). Said sanoo israelilaiskollegoidensa korostaneen kiihkottomuuden ja kriittisen etäisyyden ottamista perustana historialliselle tutkimukselle siinä, missä palestiinalaisille tutkijoille nämä kysymykset herättävät sekä voimakkaita tunteita että välittömän tarpeen toimia linjassa uuden kriittisen tiedon kanssa. Koska Israel on sotilaallisesti suvereeni ja hallitsee maata – päättelee Said – sen tutkijoilla ja muilla kansalaisilla on varaa rauhallisen keskustelun ylellisyyteen. Said oudoksui sitä, että historioitsijoiden käymässä keskustelussa kaikki muut revisionistit paitsi Ilan Pappe pitivät sionismia välttämättömänä juutalaisille.

Käsittääkseni tässä on ratkaiseva ero näiden kahden toisiaan lähellä olevan osapuolen välillä. Israelilainen tutkija ei voi nähdä Israelin valtiota ilman sionismia, liittyipä sionismiin mitä tahansa historiallis-ideologisia ongelmia. (Ja mihinpä poliittiseen tai uskonnolliseen aatteeseen niitä ei liittyisi?) Palestiinalainen tutkija puolestaan ei voi ymmärtää, että israelilaiset ovat tarvinneet sionistista politiikkaa luodakseen Israelin valtion ja puolustaakseen jatkuvasti sen olemassaoloa aktiivisia ulkoisia vihollisia vastaan. Tämä sama turvallisuuden tarpeeseen ja luottamuksen puutteeseen liittyvä asetelma tulee useissa yhteyksissä mieleeni, kun hakee vastauksia Saidin ihmettelylle suhteessaan liberaaleihin sionisteihin.

Der Yasinin verilöyly on synkin luku Israelin valtion syntyhistoriassa. Vaikka kylän asukkaat olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen juutalaisen puolisotilaallisen Haganah-järjestön kanssa, 9. huhtikuuta 1948 äärisionististen Irgunin ja Lehin sotilaat hyökkäsivät kylään surmaten massoittain sen asukkaita, myös naisia, lapsia ja vanhuksia. Perusteluna oli kylästä tullut kiivas vastarinta, joka vaati tiukkoja toimia. Kylästä tuli autio. Palestiinalaisjärjestöt liioittelivat joukkosurman uhrien määrää ja puhuivat raiskauksista hälyttääkseen sillä tavalla arabien armeijat apuun, mutta vaikutus oli päinvastainen: arabit eivät tulleet auttamaan, mutta uutiset pelottivat monet palestiinalaiset pakenemaan asuinsijoiltaan. Kriittisen tutkimuksen valossa uhreja oli yli sata. Haganah ja juutalaisten johtavat rabbit pahoittelivat tapahtunutta. Palestiinalaiset kostivat iskemällä juutalaiseen lääkintäsaattueeseen Jerusalemin lähellä; 77 lääkäriä ja sairaanhoitajaa sai surmansa.

Edward Said näkee Der Yasinin verilöylyssä todisteen siitä, että juutalaiset pyrkivät alusta alkaen kaikkien palestiinalaisten raivaamiseen juutalaisvaltion tieltä sekä koko Palestiinan alueen liittämiseksi Israelin valtioon (End of the Peace Process: Oslo and After, s.156-159). Said katsoo myös Israelin valtiota edeltäneiden sionistien sloganin ”yksi eekkeri lisää, yksi vuohi lisää” viitanneen tähän pyrkimykseen. 

Said nojautuu tässä muun muassa palestiinalaistutkija Nur Masalhan johtopäätöksiin (Expulsion of the Palestinians: The Concept of Transfer in Zionist Political Thought, 1882-1948, Institute for Palestine Studies, 1992), joiden mukaan palestiinalaisten karkotus vuoden 1948 sodassa perustui yksinomaan sionistijohtajien määrätietoiseen politiikkaan ja johti etniseen puhdistukseen. Masalha korostaa, että sionistien tarkoituksena oli raivata maa juutalaisille uudisasukkaille ja perustaa etnokraattinen ja yksiuskontoinen juutalaisvaltio. Hieman toisenlaisen tulkinnan lähteistä on esittänyt edellä mainittu israelilaistutkija Benny Morris, joka on useissa julkaisuissaan painottanut asioita eri tavoin. Morrisin hahmottama kokonaiskuva on kuitenkin selvä: juutalaisten joukkojen johtajat halusivat riistää maan palestiinalaisilta samaan aikaan, kun palestiinalaiset puolestaan halusivat ajaa juutalaiset mereen. Molemmat osapuolet taistelivat maasta ja pyrkivät itsensä kannalta parhaaseen lopputulokseen. 

Väheksymättä sionistien poliittisen päämäärän osuutta tapahtumissa Morris korostaa, että pakolaisongelma syntyi useista tekijöistä: palestiinalaisyhteisön lukuisista rakenteellisista heikkouksista; lain ja järjestyksen katoamisesta brittihallinnon romahdettua; nälän, työttömyyden ja korkeiden hintojen vaikutuksesta sekä etenkin juutalaisten uhkausten, väkivaltaisuuksien pelon ja karkotuskäskyjen vuoksi – mutta myös arabijoukkojen herättämän pelon vuoksi. Morrisin mukaan jo molempien osapuolten sotatoimet itsessään sekä laajan palestiinalaisen yläluokan muutto turvallisemmille lähialueille vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että palestiinalaisten alemmilla yhteiskuntaluokilla ei ollut enää tarvitsemiaan resursseja jatkaa elämää kotiseuduillaan. Morris löytää myös useita esimerkkejä seuduista, joilta juutalaiset eivät karkottaneet paikallista väestöä.

Edward Said ymmärtää kirjoituksissaan palestiinalaisten väkivaltaisen reaktion Israelin valtion syntyyn johtaneessa sodassa ja kysyy, millä muulla tavalla nämä olisivat voineet reagoida kuin puolustautumalla aseellisesti, kun heidän kotinsa ja maansa viedään heiltä. Said on edelleen esittänyt useaan otteeseen, että palestiinalaisten tulisi saada Israelilta korvaus tuolloin menettämästään maaomaisuudesta. Hän korostaa, että kysymys ei olisi täydestä vaan osittaisesta korvauksesta, jonka olennainen luonne on symbolinen. Sillä tavalla Israel voisi tunnustaa tehneensä väärin palestiinalaisia kohtaan ja luoda paremman perustan sovinnolle heidän kanssaan. Tässäkään yhteydessä Said ei usko poliittisiin neuvotteluihin vaan laajaan kansalaisaktivismiin ja kansainväliseen painostukseen.

Saidin näkemys liittyi koko hänen toimintansa ajan saumattomasti siihen, että hän ajoi rauhanomaista ratkaisua Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin. Israelin puolella myönnytykset palestiinalaisille on toistuvasti nähty aseiden antamiseksi vihollisen käsiin. Israelissa ajatellaan palestiinalaisten hankkivan myönnytyksiä osana laajempaa taistelua, jonka lopullisena päämääränä on Israelin valtion tuhoaminen tai delegitimoiminen.

Sodat ja niiden seuraukset

Israelin voitto Egyptistä, Jordaniasta ja Syyriasta kuuden päivän sodassa vuonna 1967 johti epävarmaan rauhaan. Tulevaisuuden haasteeksi muodostui YK:n turvallisuusneuvoston hyväksymä päätöslauselma 242, jonka mukaan Israelin tuli vetäytyä sodassa miehittämiltään alueilta (Suezin niemimaalta, Gazan kaistaleelta, Länsirannalta ja Golanin kukkuloilta) ja arabimaiden tuli tunnustaa Israel. Vasta tämän sodan jälkeen hävityksestä kärsineet ja runsain joukoin pakolaisuuteen joutuneet palestiinalaiset alkoivat uudistua poliittisesti ja saada äänensä kuuluviin. Vuonna 1964 perustetun PLO:n johdonmukaisena poliittisena ja sotilaallisena tavoitteena oli Israelin valtion tuhoaminen ja kaikkien sen alueiden saaminen palestiinalaisten käsiin. Kuuden päivän sodan jälkeen PLO uudistui ja vahvistui valmiudessaan tehdä terroritekoja Israelia ja juutalaisia vastaan etenkin Jordaniasta käsin. Tavoitteena ei ollut ainoastaan Israelin miehittämien alueiden valtaaminen, vaan Israelin valtion tuhoaminen.

Voitto kuuden päivän sodassa loi joka tapauksessa uuden tilanteen Israelin historiassa. Israel ei enää ollut pelkästään itsenäinen valtio, jolla oli kansainvälisesti tunnustetut rajat, vaan siitä oli tullut miehittäjä. Joillekin liberaaleille ja palestiinalaisten tilannetta eri tavoin ymmärtäville israelilaisille tämä oli konfliktin kannalta ratkaiseva tilanne. Edward Saidin ystävä, juutalainen pianisti ja kapellimestari Daniel Barenboim näkee vuoden 1967 merkinneen Israelille menetettyä tilaisuutta miehitettyjen alueiden luovuttamiseen palestiinalaisille Palestiinan valtion perustamista varten. Vaikka Said näkee sionistien vääryyksien alkaneen jo Israelin perustamisen yhteydessä, myös hän pitää tätä tilanteena, jolloin todellinen rauha olisi voitu rakentaa kahden valtion mallin pohjalle. Yksi este tällaiselle ajatukselle oli olemassa kuitenkin melko pitkään, sillä Jordania luopui Länsirantaa koskevista aluevaatimuksista vasta vuonna 1988.

Edward Said ja Daniel Barenboim Sevillassa 2002. Kuva: Wikipedia.

Edward Said ja Daniel Barenboim Sevillassa 2002. Kuva: Wikipedia.

Israelin valtiojohdon näkökulmasta vuoden 1967 sodan jälkeen kiihtynyt palestiinalaisterrorismi ei ollut omiaan rohkaisemaan minkäänlaisiin alueluovutuksiin. Gazan alueen ja Länsirannan luovuttaminen PLO:n haltuun olisi merkinnyt enemmän kuin todennäköisesti Israelin varsinaisen alueen vakavaa altistamista kiihtyvälle terrorismille ja mahdollisesti myös uudelle sodalle. Ongelmaa ei helpottanut sekään, että Egypti ja Jordania tunnustivat palestiinalaiset ainoastaan pakolaisiksi vailla poliittisia oikeuksia, vaikka tukivatkin heidän iskujaan Israelia vastaan. PLO:n ja palestiinalaisten yksiselitteisenä tavoitteena oli edelleen Israelin valtion tuhoaminen ja Palestiinan valtion perustaminen. Tällainen valtio ei luonnollisestikaan olisi ollut Edward Saidin ajama länsimaistyyppinen demokratia, jossa kaikilla kansalaisilla olisi samat oikeudet ja vapaudet.

Monet juutalaiset katsoivat, että Israel tarvitsee miehittämänsä alueet neuvotteluvalteiksi olemassaolonsa turvaamiseen. Uskonnolliset sionistit puolestaan näkivät niissä mahdollisuuden raamatullisten rajojen palauttamiseen. Heidän mielestään Israelin valtiota koskivat 4. Mooseksen kirjan kohdassa 34:1-12 ilmoitetut rajat, joiden sisään kuuluu myös Länsiranta. Etenkin näiden aktivistien toiminnasta alkoi Länsirannalle kohdistuva siirtolaisliike. Alku oli vaatimaton: miehitetyillä alueilla asui vuonna 1970 ainoastaan noin 1500 juutalaista, ja vielä vuonna 1978 heitä oli alle 2000. Palestiinalaiseen kantaväestöön nähden määrä oli vielä hyvin pieni: vuonna 1970 Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla asui yli miljoona palestiinalaista, näistä Länsirannalla noin 680.000 sekä Gazan kaistaleella noin 360.000 henkeä.

Siirtolaisasuttamisen hidas alku Länsirannalla ei vielä antanut ymmärtää, millainen poliittinen tekijä siitä tulisi 20 vuoden kuluessa. Oikeistolaisen Likud-puolueen murskavoitto vuoden 1977 vaaleissa sekä tätä seurannut pitkä valtakausi 1990-luvun alkuun saakka johtivat siihen, että siirtolaisasutus Länsirannalla kasvoi räjähdysmäisesti. Vuonna 1992 Länsirannan siirtolaisten määrä oli ylittänyt 100.000 asukkaan rajan. 

Israel voitti amerikkalaisten tuella vuoden 1973 sodan, joka oli alkanut arabivaltojen hyökkäyksellä. Rauhan solmimisesta alkoi kehitys, joka johti lopulta siihen, että Camp Davidissa syyskuussa 1978 Egypti tunnusti Israelin ja Israel vetäytyi Siinain niemimaalta. Palestiinalaisille sopimus oli katkera pala, koska sen nojalla Egypti, heidän vahvin sotilaallinen liittolaisensa, siunasi Gazan ja Länsirannan miehityksen. Myös muissa Lähi-idän maissa Carterin, Sadatin ja Beginin sopimusta katsottiin karsaasti. Varsinkin kun vielä kesäkuussa Israelin hävittäjäkoneet tuhosivat ydinreaktorin Irakissa, ja vuoden lopulla Knesset julisti liittävänsä Golanin kukkulat Israelin alueisiin, PLO halusi entisestään vahvistua sotilaallisesti Israelia vastaan. Se kasvatti asearsenaaliaan eteläisen Libanonin rajaseudulle laukaistakseen ohjuksia pohjoisen Israelin kaupunkeihin, erityisesti Kiryat Shmonaan. 

Israelilaisdiplomaatin murha toukokuussa 1982 käynnisti lopulta Israelin sotilaallisen operaation, jota kutsuttiin nimellä ”rauha Galileaan”. Sen tarkoituksena oli luoda 40 kilometrin puskurivyöhyke Libanonin etelärajalle. Operaatio tuhosi alueen infrastruktuurin, ja sotilaiden lisäksi tuhansia palestiinalaisia siviilejä kuoli ja haavoittui. Lisäksi sodasta syntyi uusi palestiinalaisille pakolaisongelma vihamielisessä ympäristössä Libanonissa. Israelissa puolestaan Libanonin sota jakoi ensi kertaa kansalaiset kahteen leiriin, sodan puolustajiin ja sen vastustajiin. Asiaa pahensi huomattavasti entisestään se, että syyskuussa läntisessä Beirutissa valtaa pitäneet Israelin joukot päästivät falangistit Sabran ja Shatilan palestiinalaisleireihin, joissa nämä surmasivat vaihtelevien arvioiden mukaan 800-1500 siviiliä, ennen kaikkea naisia, lapsia ja vanhuksia. Vuosien 1967 ja 1973 sodat olivat yhdistäneet israelilaisia, mutta Libanonin tapahtumat loivat jakolinjan, joka jäi pysyvästi elämään maan politiikassa. 

Kuten sanottu, Israelin virallinen perustelu operaatiolle ”Rauha Galileaan” oli puhtaasti turvallisuuspoliittinen. Edward Said sen sijaan tulkitsee Israelin sotilaallisia operaatioita kesällä 1982 poliittisen motiivin valossa: sen tarkoituksena oli tuhota palestiinalainen nationalismi ja instituutiot Libanonissa, jotta ne olisi helpompi murskata myös Gazassa ja Länsirannalla. Israelin perspektiivistä Galilean pommittaminen Libanonista kertoi PLO:n sitoutumisesta pysyvään tavoitteeseensa, Israelin tuhoamiseen.

Arvioitaessa Israelin iskuja palestiinalaisterrorin torjumiseksi tai sen kostamiseksi on toistuvasti ollut kysymys tällaisten tulkintojen haarukasta: missä määrin on kysymys itsepuolustuksesta, missä määrin hätävarjelun liioittelusta, missä määrin palestiinalaisen väkivallan käyttämisestä verukkeena kauaskantoisempien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. Said korostaakin valikoiduissa yhteyksissä omiensa harjoittaman terrorin järjettömyyttä: se antaa suoraan poliittisia aseita Israelin käsiin palestiinalaisten tärkeimpiä päämääriä – itsemääräämisoikeutta, suvereenisuutta, itsenäisyyttä – vastaan.

Said Oslon rauhanprosessin kriitikkona

Jatkuva miehitys ja siirtolaisvirran kasvu loivat maaperän, josta alkoi joulukuussa 1987 ensimmäinen intifada. Israelilaissotilaiden surmaamien palestiinalaisten hautajaisista alkoi spontaaneja mielenosoituksia ja kivien heittelyä, joihin Israelin armeija vastasi voimalla. Edward Said näki tuolloin intifadassa uuden tilaisuuden muistuttaa kansainvälistä yhteisöä palestiinalaisten unohdetusta asiasta ja heidän oikeudestaan omaan maahansa. Israel esiintyy Saidin mukaan maailmalla maana, joka haluaa rauhaa, mutta sen kummatkaan johtavat poliittiset puolueet, Työväenpuolue ja Likud, eivät ole valmiit neuvottelemaan olennaisesta asiasta: Gazan alueen ja Länsirannan miehityksen lopettamisesta ja täydellisestä vetäytymisestä miehitetyiltä alueilta.

Ensimmäinen intifada alkoi 1987. Kuva: pinterest.com.

Ensimmäinen intifada alkoi 1987. Kuva: pinterest.com.

Intifadan tuoma molemminpuolinen väkivalta ja kuolonuhrien määrä eskaloituivat siinä määrin, että molempien osapuolten oli syytä lähentyä toisiaan. Marraskuussa 1988 PLO tunnusti YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 242 ja siten implisiittisesti myös Israelin olemassaolon. Samalla PLO ilmoitti sanoutuvansa

irti terrorismista. Irakin Kuwaitin valtaamista seurannut Persianlahden sota vuosien 1990 ja 1991 taitteessa heikensi Irakia tukeneen PLO:n poliittista asemaa, ja etenkin Neuvostoliiton muuttorajoitusten purkamisesta yltynyt uusien juutalaisten asuttajien virta oli vuoden 1992 kuluessa kasvattanut Länsirannan siirtolaisten määrän lähelle sadan tuhannen rajaa. Neuvostoliiton hajoaminen saattoi koko Lähi-Idän ohella myös Israelin ja PLO:n uudenlaiseen tilanteeseen. PLO jäi vaille merkittävää tukijaa, ja samalla Yhdysvallat saattoi vaatia Israelilta joustavampaa suhdetta vanhaan viholliseensa.

Jasser Arafatin poliittisesta umpikujasta syntyi paine bilateraalisille neuvotteluille, jotka käytiin tiukan salaisuuden vallitessa Oslossa 1993. Neuvottelut johtivat sopimukseen, jonka mukaan PLO sanoutuu irti terrorismista ja väkivallasta sekä tunnustaa Israelin valtion, sen oikeuden rauhaan ja turvallisuuteen sekä tunnustaa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 242. Israel puolestaan tunnustaa PLO:n ja sitoutuu jatkossa neuvottelemaan sen kanssa sekä vetää joukkonsa Gazan alueelta ja Jerikosta. 

Jitzhak Rabin ja Jasser Arafat solmivat Oslon sopimuksen 1993. Kuva: Wikipedia.

Jitzhak Rabin ja Jasser Arafat solmivat Oslon sopimuksen 1993. Kuva: Wikipedia.

Uudet neuvottelut Oslossa johtivat syyskuussa 1995 Washingtonissa solmittuun sopimuksen laajennukseen. Siinä Länsiranta jaettiin kolmeen hallintoalueeseen. Alue A käsittää alueet, jotka Israel luovuttaa PLO:n luoman palestiinalaishallinnon (Palestinian Authority) käsiin. Nämä kattoivat aluksi vain noin 3 % Länsirannasta, mutta niitä on laajennettu myöhemmin. Alueeseen kuuluu kahdeksan palestiinalaiskaupunkia esikaupunkeineen (Nablus, Jenin, Tulkarem, Qalqilya, Ramalla, Betlehem, Jeriko ja 80 prosenttia Hebronista).

Alueeseen B kuuluvat Palestiinan siviilihallinnon hallitsemat sekä Israelin ja Palestiinan turvallisuusjoukkojen valvomat vyöhykkeet. Nämä alueet, joihin kuuluu noin 440 palestiinalaiskylää, muodostavat 22 % Länsirannasta eikä niillä ole israelilaisia siirtokuntia. Palestiinalaisista 95% asuu alueilla A ja B.

Alue C, joka on kokonaan Israelin hallitsema ja valvoma, kattoi alkuvaiheessa noin 72-74 % Länsirannasta, mutta on supistunut tästä noin 63 prosenttiin. Tähän alueeseen kuuluvat israelilaiset siirtokunnat ja sotilasalueet sekä asumattomia alueita, joilla on runsaasti luonnonvaroja. Siirtokuntien ja palestiinalaisten väliset kahinat eivät koske kaikkia palestiinalaisia vaan vaikeita rajapintoja alueiden välillä. Jaettu Hebron on erityisen vaikea alue.

Vuonna 1992 Edward Said sai kuulla sairastavansa leukemiaa. Vaikka sairaus vaati edetessään ankaran veronsa, Said katkoi tutkimustyönsä ja esitelmöintinsä ohessa kirjoittamistaan Palestiinan tilanteesta. Said vaistosi jo varhain, että Oslon sopimus on palestiinalaisten kannalta huono. Said näki Jasser Arafatin pääsyylliseksi rauhanprosessiin, jossa palestiinalaiset saivat vähän ja antoivat periksi paljon. Samalla kun 1990-luvulla juutalaisten siirtokuntien määrä Länsirannalla kasvoi kasvamistaan, palestiinalaiset saivat hallintaansa ainoastaan omat rajatut ”bantustaninsa”, kuten Said niitä useissa yhteyksissä kutsuu. Palestiinalaisille sovitut alueet sijaitsevat Länsirannan länsiosassa, eikä niillä ole yhteistä rajaa kuin Israelin kanssa. Israel piti ja on pitänyt sekä infrastruktuurin että Länsirannan huomattavat luonnonvarat tiukasti hallussaan. Se on myös rakentanut laajaa tieverkostoa emämaasta Länsirannan itäpuolen siirtolaisalueille pirstoen palestiinalaisille kuuluvien läntisten alueiden yhtenäisyyttä ja raivaten heidän asutustaan pois tieltä. 

Jerikon alue jää siten yksittäiseksi palestiinalaissaarekkeeksi Israelin hallitseman itäosan sisään. Lisäksi määrätietoinen siirtokuntarakentaminen Jerusalemista itään sekä itäisen Jerusalemin asuttaminen juutalaisilla siirtolaisilla katkaisee palestiinalaisalueet kahteen osaan pohjoisessa ja etelässä. Edelleen kaikilla juutalaisilla kaikkialla maailmassa on oikeus muuttaa Israeliin ja saada sen kansalaisuus, mutta eksiilissä asuvilla palestiinalaisilla ei ole oikeutta muuttaa Israelin miehittämille alueille.

Kaikkea tätä Said on kritisoinut useaan otteeseen Oslon sopimuksen solmimisen jälkeen. Kuten sanottu, hän oli jo 1980-luvun alussa yksi ensimmäisistä palestiinalaisista, joka kannatti kahden valtion mallia, mutta Oslon sopimuksen jälkeen hänestä tuli yksi ensimmäisistä palestiinalaista, joka kannatti yhden sekulaarin valtion ratkaisua. Oslon sopimus teki hänen mielestään kahden valtion mallista käytännössä mahdottomuuden. Saidin kuoleman jälkeisessä poliittisessa todellisuudessa kahden valtion mallista on tullut vieläkin mahdottomampi kuin Saidin elinaikana. Miltei miljoonaa juutalaissiirtolaista on mahdoton ajaa pois Länsirannalta Palestiinan valtion tieltä, ja on mahdotonta vaatia, että kahden valtion mallin myötä syntyvässä ei saisi asua juutalaisia; onhan Israelin emämaassakin palestiinalaisvähemmistönsä.

Said kritisoi Länsirannan palestiinalaishallintoa lähes yhtä ankarasti kuin Israelin miehitystä ja siirtolaisuuden kierteen kiihtymistä. Arafat pelasti Oslon sopimuksella oman poliittisen uransa ja rakensi sitä seuranneeseen hallintoonsa raskaan byrokraattisen koneiston, jossa korruptio rehotti. Palkintovirat tekivät Arafatin luottomiehistä ja lähipiiristä rikkaita samalla kun tavalliset palestiinalaiset kärsivät nälkää ja kurjuutta. Arafat haaskasi valtavasti rahaa erilaisten turvallisuusjoukkojen kehittämiseen ja laiminlöi kansalaisten perustarpeet. Said kirjaa esseissään huolellisesti Arafatin hallintoon liittyneitä epäkohtia ja vaatii palestiinalaisilta kansalaisaktiivisuutta ja tavallisten palestiinalaisten panemista koko poliittisen toiminnan keskiöön.

Pettymys Oslon sopimukseen tuntui jo alusta alkaen juutalaisten ja palestiinalaisten arjessa. Kun Hamas oli helmi-maaliskuun taitteessa 1996 tehnyt kolme itsemurhaiskua, joissa yhteensä kuoli 58 ja haavoittui 213 ihmistä, israelilaisten enemmistö alkoi ajatella, että rauha on sotaakin hirveämpi asia. Muuan nuori israelilainen puki tällaiset tuntemukset sanoiksi: ”Luovutimme alueita terroritekojen lopettamiseksi. Nyt meillä ei ole alueita ja meillä on sota.” Kesällä 1996 Abd Rabbo, yksi Arafatin merkittävimmistä sotilaista, sanoi Palestiinan kulttuuriministeriön julkaisulle Dafatir (Muistikirjat) antamassaan haastattelussa: ”Oslon sopimus sisälsi huomattavia erehdyksiä, ja nyt me olemme pahemmassa jamassa kuin koskaan olemme aikaisemmin olleet.” 

Israelin ja Palestiinan välinen konflikti on jatkunut jo lähes neljännesvuosisadan Oslon sopimuksen varjossa. Mikään ei ole muuttunut. Vai muuttuuko jokin sittenkin koko ajan?

Edward Saidin perintö ja yhden valtion utopia

Edward Saidin kirjoituksia lukiessa tulee toistuvasti mieleen jyrkkä ristiriita, jota Said itse ei halua korostaa vaikka ei peitelläkään: suurin osa palestiinalaisista on tottumattomia ajattelemaan kuten hän. Palestiinalaisten parissa eikä oikeastaan yhdessäkään arabimaassa ole tähän saakka ollut aitoa demokratiaa, ei lehdistön vapautta, ei vastuullista sosiaalipolitiikkaa, ei kunnollista panostusta etenkään korkeamman tason koulutukseen, ei määrätietoista pyrkimystä korruption kitkemiseen eikä väkivallattomaan yhteiskuntaan. Saidin kriitikot hänen omiensa joukossa sanoivat tälle toistuvasti: sinun on helppo katsella konfliktia New Yorkista käsin; sinä et ole täällä itse kokemassa, millaista täällä on elää.

Eräässä kolumnissaan (Said, From Oslo to Iraq and the Roadmap, s. 78-84) Said kertoo, kuinka hän Lontoossa luennoidessaan kritisoi arabihallituksia ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Muuan arabisuurlähettiläs, jonka hän tapasi jälkeenpäin, oli tyrmistynyt Saidin näkemyksistä. Kun Said toisti tapaamisen yhteydessä näkemyksensä, suurlähettiläs raivostui ja teki selväksi, että hänen hallituksensa silmissä demokratia ei ole juuri enempää kuin AIDS, pornografia ja kaaos. ”Sellaista me emme halua”, hän toisti toistamistaan miltei järjettömän raivon vallassa.

Israelin ja palestiinalaisten välisen ristiriidan keskellä on islamismi. Palestiinalaisista valtaosa on muslimeja, ja kristittyjen määrä Gazassa ja Länsirannalla hupenee huimaa vauhtia. Hyvin suuri osa palestiinalaisista – enemmistö, puolet, hieman vähemmän kuin puolet? – mieltää islamin maailman Pakistanista Marokkoon pyhäksi maaksi, johon tunkeilijoilla ei ole asiaa. Ristiretkeläiset tulivat Palestiinaan, pitivät siellä valtaa 300 vuotta ja lopulta lähtivät. Samoin kävi briteille ja ranskalaisille, ja niin on käyvä myös juutalaisille. Islamistit ajavat aseellista toimintaa Israelia vastaan, mutta ajattelevat myös, että Allah on kärsivällinen. Said ja muut hänen kaltaisensa aidan kummallakin puolella eivät ajattele näin, mutta Israelin kovaa linjaa ajavat poliitikot ja palestiinalaiset islamistit ymmärtävät toisiaan liiankin hyvin: Israelilta neuvottelemalla saatavat alueet olisivat Palestiinan islamisteille vain välitavoite matkalla kohti juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua. Tästä syystä Saidin usein käyttämä palestiinalaisten vapaustaistelun vertaaminen Etelä-Afrikan mustien taisteluun rotusyrjinnän lopettamiseksi on ongelmallinen. Myöskään muista vastaavanlaisista miehitys- ja vapaustaisteluasetelmista ei löydy kunnollista paralleelia. Israelin ja Palestiinan kysymyksessä on elänyt alusta alkaen ja hallitsevassa roolissa ”kaikki tai ei mitään” –asetelma.

Toinen Saidin kirjoitusten sisään rakennetuista jännitteistä vallitsee jälkiviisaudesta pidättymisen ja nykyhetken ratkaisevuuden välillä. Voi vain kuvitella, miten turhauttavaa Saidista oli puhua toisille palestiinalaisille todellisuudentajun, kriittisyyden ja itsekriittisyyden sekä oman asian järkevän ja määrätietoisen ajamisen puolesta. Jokainen terrori-isku ja kaikki tarpeeton vihanlietsonta Israelia vastaan – aina Israelin palestiinalaisväestöllekin vahingollisia Israel-boikotteja myöten – vei Saidin silmissä palestiinalaisia aina vain kauemmaksi realistisista päämääristä ja vaikeutti Israelin panemisesta moraalisesti lujille miehityspolitiikkansa suhteen. Palestiinalaisten toiminta on Saidin kirjoitusten valossa sarja hukattuja mahdollisuuksia ajaa omaa asiaa paljon paremmin kuin aikaisemmin.

Oslon sopimuksen ja Länsirannan juutalaissiirtolaisten alati kasvavan määrän jälkeen Said näki palestiinalaisilla olevan vain yhden vaihtoehdon – painostuksen kohti yhtä Israel/Palestiinaa, kohti yhtä sekulaaria demokratiaa, jossa kaikilla kansalaisilla, niin juutalaisilla kuin palestiinalaisilla, on samat oikeudet ja velvollisuudet. Sellainen valtio ei olisi enää juutalaisvaltio vaan samanlainen valtio kuin länsieurooppalaiset parlamentaariset demokratiat. Sellainen valtio turvaisi kaiken sen hyvän, mitä palestiinalaisilla ei ole koskaan ollut – lukuun ottamatta täysin omaa valtiota.

Saidin visio voisi olla poliittinen ohjelma, jolle ei ainakaan tällä hetkellä ole minkäänlaista sosiaalista tilausta, ei Israelissa eikä Palestiinassa. Täysin hypoteettisena ja todellisuutta vieroksuvana skenaariona se on kaikkien huonojen ja epäuskottavien vaihtoehtojen joukossa kuitenkin kiinnostava ajatusleikki. 

Monista asiantuntijoista vaikuttaa siltä, että kahden valtion malli tekee hidasta kuolemaa. Kaksi kansaa kattavaa yhden valtion mallia kumpikaan osapuoli ei tällä hetkellä eikä varmasti lähitulevaisuudessakaan pysty kuvittelemaan kuin omilla jyrkillä ehdoillaan. Jos – ja tämä on todellakin järkälemäinen jos – jossain meille vielä näkymättömässä vaiheessa ajaudutaan kääntymään kohti yhden valtion mallia, se saattaisi lähinnä tarkoittaa sitä, että se yksi valtio olisi Israel & Palestiina – samaan tapaan kuin Bosnia & Hertsegovina, kaikkine byrokraattisine umpisolmuineen.

Edward Said ja hänen sisarensa Rosemarie vuonna 1940. Kuva: Wikipedia.

Edward Said ja hänen sisarensa Rosemarie vuonna 1940. Kuva: Wikipedia.

 

Valtion mallina olisi – monessa mielessä Saidin visioimaan tapaan – sekulaari länsieurooppalainen demokratia, jonka instituutioita, arvoja ja poliittisia käytäntöjä lähempänä on Israel, tosin ei sekään sillä tavalla, jonka tuollainen yhteisvaltio edellyttäisi. On joka tapauksessa kiintoisaa huomata, että Israelin palestiinalaisilla on keskimäärin selvästi toisenlainen suhde Israeliin, politiikkaan ja demokratiaan kuin Länsirannan ja Gazan alueen palestiinalaisilla. He kritisoivat Israelia sisältä päin rakentaakseen sitä toisenlaiseen suuntaan eivätkä jälkimmäisten tapaan taistele ulkoa päin sitä vastaan ainoastaan voidakseen tuhota sen.

Yhden valtion mallin spekulaatiossa jää kiisteltäväksi, merkitsisikö se luopumista juutalaisvaltiosta ja merkitsisikö se demokratian traditiossa harjaantumattomille palestiinalaisten alistumista juutalaisvetoiseen yhteiskuntajärjestelmään. Silloin demografinen kilpajuoksu on keskeisellä sijalla: palestiinalaisen väestön parissa syntyvyys on korkeampi, kun taas juutalainen väestö kasvaa siirtolaisuudella Länsirannalle. Tasavertainen demokratia merkitsisi tavalla tai toisella enemmistön valtaa. Osapuolten parissa rakentuneissa poliittisissa ja uskonnollisissa identiteeteissä täytyisi muuttua ehkä liian paljon, että Edward Saidin testamentikseen jättämä visio voisi olla edes keskusteltavissa.

Katso myös: Jukka Hautala, Tehdasasetuksina Israel–Palestiina?; Hannu Juusola, Israel ja kolonialismi; Juhani Huttunen, Kuinka sionismista tuli ”imperialismin ase”. Neuvostoliitto antisionistisen propagandan levittäjänä.

 

Artikkelikuvassa kansikuva Saidin läpimurtoteoksesta Orientalism (1978). Siinä käytetty taideteos on Jean-Leon Geromen (1824–1904) Käärmeenlumooja.


Matti Myllykoski

Kirjoittaja

Matti Myllykoski (s. 1958) on johtava tietoasiantuntija ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien. Lue lisää


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.