Joshua Neusteinin valokuva Still Life On The Border (1983). Lähde: Wikipedia.

Israel ja kolonialismi

Israel on monin tavoin erikoinen valtio kansainvälisessä järjestelmässä. Siksikin siitä on huomattavan erilaisia ja usein vastakkaisia tulkintoja julkisessa keskustelussa ja myös tutkimuksessa. Suomalaisen keskustelun kannalta Israel on myös erikoinen maa siinä mielessä, että pieneen, suhteellisen kaukaiseen maahan kohdistuu meillä varsin runsaasti huomiota. Erityisesti herätyskristillisissä piireissä on ollut tyypillistä innokas ”Israel-harrastus”, jota Timo R. Stewart on kuvannut väitöskirjassaan Ja sana tuli valtioksi: Suomalaisen kristillisen sionismin aatehistoria.[1] Päinvastoin kuin muiden valtioiden kohdalla julkiseen keskusteluun Israelista ja Palestiinan konfliktista osallistuu säännöllisesti ihmisiä, joiden analyysin lähtökohtana on ihan muut tekijät kuin ne, jotka ovat tuttuja yhteiskuntatieteistä.

Tässä artikkelissa analysoin yhtä Israeliin ja Palestiinan konfliktiin liittyvää kysymystä: Israelin suhdetta eurooppalaiseen kolonialismiin. Kysymys on tärkeä Israelin historian ja nykyisyyden ymmärtämisen kannalta ja liittyy myös kysymykseen siitä, miten se tulisi valtiona ymmärtää.

Israelilaisessa itseymmärryksessä korostuu ajatus, että Israel on erityistapaus. Se on ensinnäkin ainoa juutalainen valtio. Siten sen piiriin kuuluvat kaikki maailman juutalaiset eivätkä vain ne, jotka asuvat maassa tai ovat sen kansalaisia. Huolimatta siitä, että valtio syntyi vasta vuonna 1948, sen historian ajatellaan ulottuvan tuhansien vuosien taakse raamatulliseen menneisyyteen. Kuvaavaa on, kuinka pääministeri Benjamin Netanyahu julistaa toistuvasti Jerusalemin olleen ”juutalaisen kansan” pääkaupunki kolmen tuhannen vuoden ajan. Israelin ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion meni jopa niin pitkälle, että väitti vain pienen osan israelilaisista olleen Egyptin orjuudessa. Suurin osa oli elänyt Kanaanin maassa Abrahamin ajoista alkaen.[2] Ben-Gurion osallistui muutenkin aktiivisesti eksegeettiseen ja arkeologiseen keskusteluun. Taipumus nähdä Israel eräänlaisena sui generis -tapauksena johtaa usein siihen, että israelilaisten on vaikea havaita maansa yhtäläisyyksiä muiden valtioiden kanssa.

Ehkä paras esimerkki tästä on juuri kysymys Israelin ja sen edustaman nationalismin muodon, sionismin, suhteesta eurooppalaiseen kolonialismiin. Sionistisen siirtolaisuuden ymmärretään nimittäin muodostavan erityistapauksen, jolla ei ole nimeksikään yhteisiä piirteitä muiden kolonisaation muotojen kanssa. Kolonialismi-termin käyttö sionistisen siirtolaisuuden yhteydessä koetaan tarkoituksellisena pyrkimyksenä kieltää Israelin olemassaolon oikeutus. Ajatus kolonialismista sotii myös useita Israelin identiteetin kannalta keskeisiä kansallisia myyttejä vastaan. Juutalaiset siirtolaisethan on ymmärretty palaajiksi kotimaahan eli itse asiassa alueen oikeiksi omistajiksi. Kolonialistisen perspektiivin poissulkeminen heijastuu tutkimuksessakin, vaikka nykyään moni israelilainenkin tutkija on valmis analysoimaan Israelia ja Palestiinan konfliktia myös tästä perspektiivistä. Valaiseva esimerkki traditionallisesta tulkinnasta on lainaus Asher Arianin teoksesta Politics in Israel.[3] Arian kirjoittaa konfliktin kehityksestä Ison-Britannian mandaatin aikana (1922–1947): ”The conflict that had simmered for years between two indigenous groups in a colonial territory escalated to the more visible status of armed conflict among nation-states.” “Colonial” viittaa tässä ainoastaan Ison-Britannian hallitsemaan alueeseen ja kumpaakin kehittyvän konfliktin osapuolta, Palestiinan arabeja ja sionisteja, kuvataan attribuutilla ”indigenous”, vaikka suuri enemmistö Palestiinan alueen juutalaisista oli vasta tullut alueelle siirtolaisina Euroopasta, eikä alueella aiemmin asuneilla juutalaisilla ollut osuutta konfliktissa. Israel saatetaan jopa tulkita Intian tavoin postkolonialistiseksi valtioksi, joka on itsenäistynyt Ison-Britannian kolonialistisesta hallinnasta. Siinä on kaiketi jotain samaa kuin että amerikkalaiset muistelevat kolonioiden itsenäistymistä Ison-Britannian vallasta vapaussodassa (1775–1783) unohtaen täysin kolonioiden suhteen natiiveihin tai 1800-luvun kolonialistisen laajentumisen kohti Tyyntä valtamerta.

Juutalainen nationalismi

Moderni juutalainen siirtolaisuus Palestiinaksi kutsutulle alueelle Osmanivaltiossa alkoi 1880-luvun alussa. Pääosin juutalaisuuden pyhissä kaupungeissa, kuten Jerusalemissa ja Tiberiaksessa asui vanhastaan pienehkö juutalaisyhteisö (ns. vanha yišuv), joka koostui pääosin eri aikoina alueelle muuttaneista uskonnollisista juutalaisista. Monet olivat sefarditaustaisia. Perinteinen juutalaisyhteisö suhtautui uusiin tulokkaisiin ja heidän maalliseen elämäntapaansa vähintäänkin kielteisesti, eivätkä he siksi halunneet siirtolaisten muuttavan varsinkaan Jerusalemiin.[4]

Siirtolaisuuden taustalla oli monia tekijöitä. Aleksanteri II:n murhan jälkeen juutalaiset Venäjällä joutuivat poikkeuksellisen kovien vainojen, pogromien, kohteeksi. Palestiinaan kohdistuva siirtolaisuus oli pieni osa valtavaa juutalaista muuttoaaltoa 1800-luvun loppupuolelta alkaen pääosin Amerikan mantereelle. Toinen tekijä Palestiinaan muuton taustalla oli sionismi. 1800-luvulla nationalismi muodostui Euroopassa, ja myös juutalaisten parissa syntyi erilaisia nationalistisia tulkintoja juutalaisuudesta. Modernin antisemitismin kehittyessä juutalaisten mahdollisuudet assimiloitua heikkenivät olennaisesti, koska monet uudet kansalliset liikkeet korostivat yhteiseen etnisyyteen ja ”verenperintöön” pohjautuvia tulkintoja kansakunnasta, mikä väistämättä sulki juutalaiset kansakunnan ulkopuolelle. Juutalainen nationalismi ja ennen kaikkea sen tärkein variantti sionismi oli yksi getosta vasta vapautuneiden juutalaisten vastaus uusiin ongelmiin ja kysymyksiin, jotka turvallisuuden ohella koskivat juutalaista identiteettiä modernisaation keskellä. Erityisesti Länsi-Euroopassa kulttuurinen assimilaatio merkitsi huomattavaa uhkaa perinteiselle juutalaiselle identiteetille. Läheskään kaikilla varhaisilla Palestiinaan suunnanneilla siirtolaisilla ei ollut sionistisesta ideologiasta kumpuavaa syytä muutolle, mutta vähitellen sionismi nousi tärkeäksi muuton kannustimeksi ja perusteeksi.

Pogromin uhreja Kishinjovissa Bessarabiassa 1903. Kuva: Wikipedia.

Pogromin uhreja Kishinjovissa Bessarabiassa 1903. Kuva: Wikipedia.

Sionismi jakautui useaan eri suuntaukseen, mutta hallitsevin piirre siinä oli aikanaan hyvin radikaali tulkinta, jonka mukaan juutalaiset olivatkin kansakunta muiden eurooppalaisten kansojen tavoin ja niiden tavoin oikeutettuja omaan valtioon. Oma valtio normalisoisi juutalaiset ”kansakunnaksi kansakuntien joukossa” ja tarjoaisi samalla konkreettisen turvan antisemitismiä vastaan. Itse asiassa sen ajateltiin myös lopettavan antisemitismin, koska juutalaisten asema ”maattomana kansana”, eräänlaisena anomaliana, lakkaisi oman valtion myötä.[5] Varhaiset sionistit omaksuivat itse asiassa varsin laajalti monet antisemitistisen kirjallisuuden käsitykset juutalaisten epänormaaliudesta Euroopassa. Vähitellen ajatus, että juutalaisen kotimaan tuli ehdottomasti sijaita juuri Palestiinassa, voitti sionistisen liikkeen sisällä ja muut vaihtoehdot menettivät merkityksensä. Palestiinan myötä sionismista kehittyi myös kolonialistinen liike.

Kolonialismin tarjoama perspektiivi Israelin tutkimuksessa

Jokaisessa kolonialismin muodossa on omat erityispiirteensä, ja se on mitä suurimmassa määrin totta myös sionismin suhteen. Torjuessaan sionismin ja kolonialismin väliset yhteydet Israelin edustajat ovat korostaneet juuri näitä erityispiirteitä. Yksi olennainen piirre jota on haluttu painottaa, on se, että päinvastoin kuin kolonialistisissa suhteissa sionistiset siirtolaiset eivät halunneet alistaa arabeja vaan perustaa oman yhteiskuntansa. Tällöin kolonialismi ymmärretään kuitenkin hyvin rajoitettuna ilmiönä, jossa kyse on pelkästä taloudellisesta hyödyntämisestä. Eurooppalaisen kolonialismin muodot ovat kuitenkin paljon moninaisemmat.

Toinen merkittävä näkökulma on se, että päinvastoin kuin muissa kolonialismin muodoissa tulokkailla oli historia Palestiinan alueella ennen paluuksi ymmärrettyä siirtolaisuutta. Tällöin viitataan tietenkin juutalaiseen historiaan Palestiinassa ennen roomalaisaikaa ja arabivalloitusta 600-luvulla. Vakavasti otettavatkin israelilaiset historioitsijatkin kirjoittavat vahvasti yksinkertaistettuja historiallisia tulkintoja siitä, kuinka roomalaiset karkottivat juutalaiset ryhmänä Palestiinasta. Vaikka sionismi poikkeaa radikaalisti kaikista aikaisemmista juutalaisista muuttoaalloista Palestiinaan, se nähdään ikään kuin historiallisena jatkumona juutalaisten ikiaikaiseksi ymmärretyssä pyrkimyksessä palata ”historialliseen kotimaahansa”.

Kuten Uri Ram on hienosti kuvannut teoksessaan Israeli nationalism[6], sionismi kehitti monen muun nationalistisen liikkeen tavoin oman historiallisen narratiivinsa, jossa menneisyys luotiin uudelleen nykyajan tarpeista käsin. Juutalaisuuden messiaaniset toiveet paluusta Jerusalemiin muuttuivat ikiaikaisiksi maallisiksi toiveiksi perustaa juutalainen valtio uudelleen. Perinteinen nationalistinen tutkimus painottaa juutalaisten poikkeuksellista suhdetta ”Israelin maahan” (Erets Yisrael) ja vastaavasti juutalaisten asemaa ikuisena vähemmistönä ”eksiilissä”, kuten diasporaa aikoinaan kutsuttiin. Varsinkin aikaisemmin sionismia on tutkittu korostetusti juutalaisessa kuplassa, osana juutalaista historiaa, vaikka sionismiin toki on aina tiedetty liittyneen kolonisaatio osana liikkeen historiaa. Moni perinteistä linjaa edustava tutkija on ollut valmis myöntämään, että sionismi poikkesi muista nationalismin muodoista siinä, että siihen liittyi oleellisena osana väestön migraatio toisesta maantieteellisestä paikasta toiseen. Sen sijaan tätä migraatiota ei millään voida hyväksyä kolonisaatioksi.[7] Tämä on mielenkiintoista siksikin, että 1900-luvun alun juutalaisille siirtolaisille yhteydet muihin kolonalisteihin olivat kaikkea muuta kuin ongelma. Todellisuudessa sionismi edusti yhtä lailla kahta 1800-luvun merkittävää eurooppalaista trendiä: nationalismia ja kolonialismia.

Vuoden 1967 kesäkuun sodan eli kuuden päivän sodan jälkeen uudelleen alkanut uusi kolonisaatioaalto vaikutti ajattelutuvan muutokseen Israelin tutkimuksessa. Israelin ja sionistisen liikkeen aikaisempaa historiaa alettiin nyt peilata tästä näkökulmasta.[8] Toinen tekijä oli yleinen kiinnostus postkolonialistiseen tutkimukseen 1960-luvulta lähtien. Kehitys alkoi Euroopasta, mutta 1980-luvun kuluessa Israelissakin nousi kriittiseksi sosiologiaksi kutsuttu suuntaus, joka alkoi analysoida sionismia ja Israelia (myös) osana laajempaa kolonialismin historiallista kehitystä eikä vain osana juutalaista historiaa. Kolonialistinen perspektiivi on myös vahvemmin korostanut Palestiinan konfliktin merkitystä Israelin kulttuuristen ja yhteiskunnallisten piirteiden kehityksessä. Perinteisesti tutkimuksessa ja erityisesti israelilaisessa ajattelussa Israel ja konflikti nähdään ikään kuin kahtena erillisenä asiana. Tämä heijastuu vahvasti myös siinä, että Israelista ja miehityksestä puhutaan toisistaan erillisinä asioina, vaikka vuoden 1967 jälkeinen miehitys on kestänyt jo paljon pidempään kuin vajaan kahden vuosikymmenen ajanjakso Israelin perustamisesta kuuden päivän sotaan. Miehityksen ja Israelin erottaminen mahdollistaa myös sen, että Israelista voidaan puhua Lähi-idän ainoana demokratiana.

Tutkimuksessa sionismi ja sen seurauksena syntynyt Israel on alettu laajalti ymmärtää esimerkkinä niin sanotusta asutuskolonialismista (settler colonialism) erotuksena monesta muusta kolonialismin tyypistä. Asutuskolonialismi eroaa selvästi meille ehkä tutuimmasta kolonialismin muodosta, jossa lähtökohtana valtion systemaattinen koloniaalinen suhde johonkin kohdemaahan (metropole colonialism). Tähän ei liity merkittävää määrää siirtolaisia vaan pyrkimys ainoastaan hyödyntää kohdemaata taloudellisesti. Asutuskolonialismi puolestaan on useissa tapauksissa johtanut uusien valtioiden syntyyn. Israelia on ryhdytty vertamaan muihin eurooppalaisen asutuskolonisaation myötä syntyneisiin yhteiskuntiin kuten Etelä-Afrikkaan, Yhdysvaltoihin, Australiaan ja Ranskan Algeriaan. Israelin vasemmistossa kolonialismiperspektiivin myöntäminen on ollut oikeistoa vaikeampaa. Oikeisto on aina avoimesti korostanut voiman merkitystä Palestiinan haltuunotossa. Vasemmisto sen sijaan on mieltänyt itsensä sionismin ohella myös humaanien sosialististen arvojen edustajaksi. Vasemmisto on pitkään tehnyt myös eron alkuperäisen sionistisen kolonisaation ja vuoden 1967 jälkeisten siirtokuntien välillä. Ensimmäinen oli pakon sanelemaa ja hyväksyttyä, jälkimmäinen taas ei. Oikeisto sen sijaan on aina korostanut, ettei Tel Avivin ja siirtokuntien välillä ole mitään eroa. Vähitellen ero näiden kahden ajattelutavan välillä on vähentynyt, kun vasemmisto on kuihtunut ja uudesta kolonisaatiosta on tullut laajalti hyväksytty tosiasia.  Kolonisaatiotermiä sinänsä ei tietenkään hyväksytä tässäkään yhteydessä.

Kansallinen koti Palestiinaan

Sionistinen liike pyrki toteuttamaan juutalaisen valtion perustamisen Palestiinaan sekä konkreettisesti siirtolaisuuden avulla että hankkimalla jonkin aikakauden suurvallan diplomaattisen tuen pyrkimyksille. Jälkimmäinen toteutui lopulta vuonna 1917, kun Iso-Britannia julkaisi niin sanotun Balfourin julistuksen, jossa se sitoutui tukemaan juutalaisen ”kansallisen kodin” perustamista Palestiinaan. Balfourin julistuksen periaate realisoitui, kun se liitettiin Kansainliiton hyväksymän mandaatin säätöihin. Vaikka Iso-Britannia ei missään tapauksessa kaikessa ja kaiken aikaa tukenut sionistista liikettä, sen rooli oli kuitenkin täysin keskeinen siinä, että sionistinen protovaltio saattoi kehittyä Palestiinaan. Vielä siinä vaiheessakin, kun britit olivat jo lähdössä sisällissodan keskellä olevasta Palestiinasta keväällä 1948, he koordinoivat vallanvaihdon Juutalaistoimiston kanssa. Brittien ja toisen maailmansodan jälkeen myös Yhdysvaltojen tuen ohella diasporasta tullut merkittävä taloudellinen apu mahdollisti sionistien menestyksen olosuhteissa, jotka eivät olleet otollisia kansallisen kodin perustamiselle.

Modernin sionistisen liikkeen perustaja oli Theodore Herzl. Kuva: Wikipedia.

Modernin sionistisen liikkeen perustaja oli Theodore Herzl. Kuva: Wikipedia.

Huolimatta nationalistisesta ja osin sosialistisesta ideologisesta taustasta sionistinen kolonisaatio Palestiinaan toistaa monia hyvin tuttuja ilmiöitä länsimaisen asutuskolonialismin historiasta. Yksi kaikkia yhdistävä tekijä on pyrkimys perustaa kohdemaahan samanlainen eurooppalainen yhteiskunta kuin se, josta lähdettiin. Sionistisen liikkeen kohdalla se on ironista siinä mielessä, että muuton oikeutta perusteltiin paluulla kotiin.  ”Raamattu on mandaattimme”, sanoi sionistisen liikkeen johtaja ja myöhemmin pääministeri David Ben-Gurion.[9] Kotiin ei kuitenkaan haluttu sulautua, vaan siitä haluttiin tehdä jotain muuta kuin se oli. Euroopan siirtämiseen liittyi aina myös jyrkkä ero, joka tehtiin uudessa maailmassa kohdattuihin ”alkuasukkaisiin”. Näiden olemassaoloa ei joko nähty (”kansaton maa”) tai hellä ei myönnetty olevan samanlaisia oikeuksia kuin tulijoilla.  Sionistinen liike korosti voimakkaasti juutalaisia siirtolaisia eurooppalaisen kulttuurin edustajina. Poliittisen sionismin perustajana pidetty Theodor Herzl (1860–1904) toivoi juutalaisvaltion olevan etuvartio barbarismia vastaan. Kun lopullista versiota mandaatin säännöistä kirjoitettiin, sionistisen liikkeen silloinen johtaja ja myöhemmin Israelin ensimmäinen presidentti Chaim Weizmann kirjoitti mandaattia johtaneelle Herbert Samuelille, ettei juutalaisista tulisi puhua siinä ”natiiveina”: natiiveja olivat arabit, eivät juutalaiset.[10] Oikeistosionismin isä Vladimir ”Ze’ev” Jabotinsky puolestaan sanoi, että ”Jumalan kiitos, meillä juutalaisilla ei ole mitään tekemistä Orientin kanssa.”[11] Natiivin ja juutalaisen välillä oli fundamentaalinen ero laadussa, kuten Weizmann asian ilmaisi.[12] Jos joku on ollut vahvaa israelilaisessa identiteetissä niin halu kuulua länsimaisen kulttuurin piiriin.

Nimenomaan asutuskolonialismiin liittyy voimakkaasti pyrkimys muuttaa kohdemaa kulttuurisesti. Tämä tapahtuu tyypillisesti kulttuurisen ylemmyyden antamalla oikeutuksella. Brittien hallitsema Egypti 1880-luvun alusta alkaen on yksi tunnetuimmista esimerkeistä kolonialismista. Egypti ei kuitenkaan edustanut asutuskolonialismia, eivätkä britit pyrkineet tekemään Egyptistä jotain muuta kuin mitä se oli. Palestiinaa muistuttaa sen sijaan ranskalainen Algeria (1830–1960). Kulttuurisen muuttamisen lisäksi tärkeää on siirtolaisten suuri määrä, joka kehittyi molemmissa samaa tahtia. [13]Molemmissa kysymys maan hallinnasta oli myös keskeistä. Ei ihme, että 1900-luvun Lähi-idän kolonialistisista konflikteista Algeria oli Palestiinan ohella kaikkein vaikein. Asutuskolonialismin subjekti, siirtokuntalainen (settler) eroa emigrantista siinä, että emigrantit liittyvät johonkin yhteiskuntaan, siirtokuntalaiset luovat oman yhteiskuntansa.[14] Juuri tämä erotti sionistit aikaisemmista juutalaisista siirtolaisista Palestiinaan tai Lähi-itään paenneista armenialaisista.

Kulttuuriseen muuttamiseen kuuluu tyypillisesti myös uudet nimet, joilla kohde omitaan. 1920-luvulta lähtien sionistit pyrkivät vaikuttamaan britteihin, jotta arabinimien sijaan paikoista käytettäisiin heprealaisia nimiä. Mandaatin loppuun mennessä vain 5% prosenttia paikannimistä oli hepreankielisiä. Israelin itsenäistyttyä muutokseen tuli tietenkin aivan erilaiset mahdollisuudet ja Palestiina nimettiin käytännössä uudelleen. Palestiinan arabien fyysistä karkotusta seurasi laajalti myös kulttuurinen tuho, jonka osana heprealaiset nimet ”pelastettiin”, kuten sanonta kuului. ”Beduiinien antamat primitiiviset nimet” katosivat ihan samoin kuin nämä ihmiset itse, oli yhden kartoittajan tulkinta.[15]  Koska Raamattu tarjosi vain hyvin rajoitetun ja osin epävarman repertuaarin, paljon nimiä heprealaistettiin vanhoista arabiankielisistä nimistä tekemällä niistä raamatulliselta vaikuttavia nimiä.  Sen lisäksi käytettiin muun muassa muualta juutalaisesta historiasta tuttuja nimistöä ja sionistisen liikkeen merkkihenkilöihin liittyviä nimiä. Sen sijaan vanhoja kreikkalaisia ja roomalaisia nimiä luonnollisesti kartettiin.[16]

Tavoitteena demografinen muutos

Siirtolaisuuteen perustuvat yhteisöt pyrkivät lähes aina tietoisesti muuttamaan kohdemaan identiteetin ohella sen väestösuhteet. Sionistinen liike pyrki alusta alkaen luoda tilanteen, jossa juutalaiset muodostaisivat enemmistön Palestiinan asukkaista. Tämä oli hyvin myös arabien tiedossa. Silloin kun juutalaiset olivat vielä selvä vähemmistö, oikeutusta haettiin siitä, että kaikki maailman juutalaiset olivat tulevia sionisteja. Kolonialismin tutkimuksessa yksi keskeinen analyysin kohde on kolonioiden luonne. Sionismin historian aikana on kokeiltu useampaa eri mallia, alkuvaiheessa muun muassa arabityövoimaan pohjautuvaa plantaasia. Tämä ei kuitenkaan tarjonnut mahdollisuutta suurelle määrälle juutalaisia siirtolaisia, sillä eurooppalaiset siirtolaiset eivät suostuneet työskentelemään yhtä halvalla kuin arabit. Hallitsevaksi tulikin lopulta malli, joka tunnetaan tutkimuksessa nimellä pure settlement colony.[17] Tällä tarkoitetaan esimerkiksi Yhdysvaltojen pohjoisosien ja Australian historiasta tuttua ”valkoiseen työhön” perustuvaa mallia, jossa alkuperäisasukkaat on suljettu työvoiman ulkopuolelle. Tämä malli mahdollistaa kulttuurisesti ja etnisesti homogeenisen siirtolaisyhteisön luomisen ja siirtolaisten nousun enemmistöasemaan. Tyypillistä on ollut alkuperäisasukkaiden tuhoaminen ja karkotus 1800-luvun ”intiaanisotien” malliin. Arabien sulkeminen työvoiman ulkopuolelle, mikä ei koskaan täysin onnistunut, nousi keskeiseksi kansalliseksi projektiksi maan hallinnan ohella. Israelilaisista israelilaisin sosiaalinen instituutio, kibbutsi, on paras ilmentymä tästä etnisen työn mallista.

Israelin historiassa alkuperäisväestön karkotus liittyy tietysti erityisesti vuoden 1948 Palestiinan sotaan, joka tunnetaan myös Israelin itsenäistymissotana. Arviolta 750 000 Palestiinan arabin pako ja karkotus sekä paluun systemaattinen estäminen tunnetaan tänään arabiaksi nimellä al-Nakba eli katastrofi. Väestönsiirrot jatkuivat pienemmässä mittakaavassa myös sodan jälkeen ja toistuivat myös kuuden päivän sodassa. Vertailevassa perspektiivissä on ilmeistä, että Palestiinan konflikti johti siihen samaan lopputulokseen kuin asutuskolonialistiset projektit muuallakin. Perinteinen israelilainen tutkimus on korostanut sitä, ettei sionisteilla ollut tällaista suunnitelmaa tai että siitä ei ainakaan ole kirjallisia todisteita. Oliko muunlainen lopputulos kuitenkaan realistisesti koskaan mahdollinen?

Mandaattiaikana sionistien mahdollisuudet hankkia maata hallintaansa olivat hyvin rajalliset, siksi juutalaisessa omistuksessa oli vain vajaa 10% maasta Israelin itsenäistyessä. Sodan ja itsenäisen valtion synnyn myötä valtasuhteet muuttuivat olennaisesti.  1950-luvun alussa säädettiin lakeja, joilla panneiden palestiinalaisten maaomaisuus kansallistettiin. Myös maahan jääneet palestiinalaiset luokiteltiin laissa pääosin ”poissaoleviksi”, ja hekin menettivät näiden toimien seurauksena valtaosan omistamastaan maasta.[18] 1960-luvun alkuun mennessä lähes kaikki maa oli valtion hallinnassa.

Uussionistinen kolonisaatio

Vuoden 1967 kuuden päivän sodan seurauksena raja tai pikemminkin raja-alue (frontier), samassa merkityksessä kuin sitä käytetään Yhdysvaltojen leviämisestä 1800-luvulla, aukesi jälleen. Vähitellen sionistinen kolonisaatio alkoi uudelleen nyt käytettävissä oleville alueille Jordanjoen länsirannalla (”Juudeassa ja Samariassa”), Gazassa, Siinailla ja Golanilla. Kaikki eivät ole eri syistä johtuen osoittautuneet menestyksiksi, mutta kaiken kaikkiaan arviolta noin 700 000 siirtokuntalaista on muuttanut näille alueille huolimatta kansainvälisestä kritiikistä. Erotuksena aikaisempaan kolonisaatioon siirtokuntalaisten takana oli nyt voimakas valtio, joka mahdollisti tehokkaan toiminnan paljon paremmin kuin aikaisemman siirtolaisuuden aikana. Merkittävä ero on myös siinä, että viime vuosikymmenien kolonisaatiossa nationalismin ja uskonnon muodostama ideologinen yhdistelmä, ns. uussionismi, on ollut merkittävä motivoiva ja oikeuttaja tekijä.[19] Tähän kolonialismin muotoon liittyy vahvasti ajatus juutalaisten velvollisuudesta asuttaa koko raamatullinen Israelin maa.

Gaza, Länsiranta ja Israelin siirtokunnat. Kuva: Wikipedia.

Gaza, Länsiranta ja Israelin siirtokunnat. Kuva: Wikipedia.

Uussionistista kolonisaatiota on seurannut jälleen kerran sama kuvio, jonka seurauksena palestiinalaiset ovat asteittain menettäneet oikeutensa maahan, nyt Jordanjoen länsirantaan. Jerusalemin ja sen ympäristön suhteen Israel käytti suoraan omaa lainsäädäntöään ja de facto liitti sen itseensä kerralla pian sodan jälkeen. Muun Länsirannan suhteen prosessi on ollut vähittäinen ja perustunut eri oikeudellisiin järjestelmiin osmanilaista Israelin armeijan komentajien määräyksiin. Päämääränä on ollut saada hallintaan mahdollisimman suuri osa maasta ja estää samalla, että väestölle jouduttaisiin antamaan kansalaisuus.[20] Asutuskolonialistisille projekteille on aina ollut tyypillistä, että alkuperäisväestö menettää maansa ja ajetaan lopulta bantustaneihin tai reservaatteihin. Gaza on tämän hetken paras vastine näille. Asutuskolonialistiset valtiot suhtautuvat alkuperäisväestön maahan tyypillisesti niin, että se on otettavissa valtion hallintaan julkisena maana ilman näiden suostumusta.[21]

Etniset suhteet Israelissa

Vuoden 1967 sotaa seuranneen uuden kolonialismin lisäksi Israelin historiallinen tausta asutuskolonialismia edustavana yhteiskuntana on monin tavoin vaikuttanut valtion peruspiirteisiin. Sille ovat tyypillisiä monet sellaiset piirteet, jotka yleisestikin ottaen ovat ominaisia asutuskolonialismiin pohjautuville valtioille. Keskeinen on väestöryhmien vahva etnisyyteen ja asutushistoriaan pohjautuva stratifikaatio. Israelin sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti etuoikeutetuin ryhmä on aina ollut eurooppalaistaustaiset aškenasi-juutalaiset. Heitä on usein verrattu Yhdysvaltojen valkoisiin protestantteihin (WASP). Aškenasien asema perustuu juutalaisuuden lisäksi heidän rooliinsa valtion perustajina ja ”pioneereina” (halutsim), jotka tulivat maahan vapaaehtoisesti ennen valtion syntyä. Toisen ryhmän muodostavat pääosin arabimaista Israelin valtion syntymän jälkeen tulleet ”itämaiden” juutalaiset (mizrahim).[22] Käsite mizrahim (”itäiset, orientaalit”) on nykymuodossaan israelilainen, eikä sellaista ryhmää ollut varsinaisesti olemassa ennen Israelia. Ryhmään kuuluu lähes puolet Israelin juutalaisista asukkaista. Koska mizraheilla ei ole tukenaan asemaa ”pioneereina” tai valtion perustajina, he ovat korostaneet voimakkaasti juutalaisuuttaan. Kaiken kaikkiaan, kuten Khazzoom kirjoittaa, Israel ei vastaanottanut aškenaseja ja mizraheja sellaisenaan, vaan itse asiassa samalla ”loi” kaksi binaarista ryhmää eri taustoista tulevista siirtolaisista.[23] Mizrahien kohdalla orientalistisilla mielikuvilla oli ilmeinen merkitys kategorioimisessa.

Aškenasien ja mizrahien välit ovat aina olleet ongelmalliset. Sionistinen liike oli kiinnittänyt ”arabijuutalaisiin” varsin vähän huomiota ennen holokaustia. Juutalaisvaltion oli tarkoitus olla eurooppalainen valtio eivätkä Lähi-idän juutalaiset juuri osoittaneet kiinnostusta sionismia kohtaan. Tilanne muuttui olennaisesti holokaustin myötä, koska tarve saada siirtolaisia myös Lähi-idästä kasvoi merkittävästi. Kiristyvä konflikti Palestiinassa alkoi myös nopeasti huonontaa juutalaisten asemaa monissa arabimaissa. Mizrahit tulivat maahan valtion synnyn jälkeisinä vuosina osin pakolaisina, osin Israelin voimakkaasti houkuttelemina. Osin siksi, että väestöä tarvittiin ennen kaikkea raja-alueille estämään palestiinalaisten paluu, heidät sijoitettiin periferiaan. Sijoitus nopeasti kyhättyihin ”kehityskaupunkeihin” on merkittävästi vaikuttanut myös heidän myöhempiin mahdollisuuksiinsa sosiaaliseen nousuun. Monet arabimaiden juutalaiset tulivat sosiaalisesti merkittävästä asemasta, mikä korosti nöyryytystä. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin israelilaiset poliitikot ovat pyytäneet anteeksi arabijuutalaisten kohtelua ja rasismia maan alkuvuosina. Kohteluun liittyi myös voimakas pyrkimys länsimaistaa takapajuisina pidetyt itämaiden juutalaiset. Heidän suurin ongelmansa oli voimakas kulttuurinen ja kielellinen yhdistyminen arabeihin. Puhuessaan arabimaiden juutalaisten tulemisesta Israeliin, Ben-Gurion oli sanonut, ettei halunnut israelilaisista tulevan arabeja. Arabien ja arabijuutalaisten välejä puolestaan huononsi kilpailu samoista huonosti palkatuista työpaikoista.

Myöhemmät siirtolaisaallot, erityisesti entisen Neuvostoliiton alueelta tulleet ”venäläiset” ja Etiopian falašat ovat edelleen vaikuttaneet eri ryhmien välisiin monimutkaisiin suhteisiin, kuten on tyypillistä siirtolaisvaltioissa. Käsitellessään eri ryhmien välisiä suhteita jotkut israelilaiset tutkijat eivät ole halunneet puhua etnisistä ryhmistä, vaan ovat käyttäneet käsitettä ”sub-etniset” ryhmät. Taustalla on tietenkin sionistinen ideologia, joka lähtee siitä, että on vain yksi juutalainen kansa, joka palasi kotiin valtion synnyn myötä. Tästä lähtökohdasta ei ole helppo analysoida siirtolaisvaltiolle tyypillistä etnistä stratifikaatiota. Yhdysvaltojen tavoin Israelinkin on väitetty olleen melting pot -yhteiskunta. Kummassakin tapauksessa todellisuus on ollut kovasti erilainen. Kaiken kaikkiaan israelilaisen etnisen stratifikaation pääryhmät muodostavat pääosin Itä-Euroopasta tulleet ”länsimaiset” aškenasit, pääosin arabimaista tulleet ”itämaiset” mizrahi-juutalaiset ja Palestiinassa asuneet ”itämaiset” arabit/palestiinalaiset. Kahden jälkimmäisen ero on siinä, että edelliset oli mahdollista assimiloida länsimaistamalla heidät, mutta arabien assimiloiminen ei ole ollut mahdollista valtion juutalaisuutta korostavan diskurssin takia.[24]

Juutalaisia Puna-armeijan veteraaneja Israelissa voitonpäivänä 2017. Kuva: Wikipedia.

Juutalaisia Puna-armeijan veteraaneja Israelissa voitonpäivänä 2017. Kuva: Wikipedia.

Israelilaisen stratifikaation pohjimmaisena ovat normaaliin tapaan alkuperäisasukkaat ”intiaaneihin” tai aboriginaaleihin vertautuvat palestiinalaiset. Hekin jakautuvat eri ryhmiin, erilaisin oikeuksin, riippuen siitä, missä vaiheessa ja miten heidät liitettiin osaksi Israelin hallintaa. Ne palestiinalaiset, jotka jäivät Israelin alueelle, saivat maan kansalaisuuden ja äänioikeuden. 1960-luvun puoliväliin saakka he olivat kuitenkin sotilashallinnon alaisuudessa erotuksena juutalaisväestöön. Olennaista tämän ryhmän kohtelussa on ollut pyrkimys kitkeä heidän keskuudestaan nationalismi luomalla uusi Israelin arabi -identiteetti erotuksena muista palestiinalaisista. Ryhmä on pyritty pitämään mahdollisimman hajanaisena korostamalla ja ruokkimalla traditionaalisia uskonnollisia ja sosiaalisia eroja (muslimit, kristityt, druusit, beduiinit). Tämäkin on luonnollisesti hyvin tuttua kolonialismin historiasta. Sen sijaan minkäänlaista pyrkimystä yhdistävän israelilaisuuden luomiseksi ei ole ollut. Monikansallinen valtio on säilynyt yhden kansan valtiona. Myöskin juutalaisen identiteetin uskonnollinen luonne on säilynyt, vaikka sionismi oli alun perin kapinaa uskontoa vastaan. Alun haaveista huolimatta juutalaisesta Israelissa ei koskaan tullut juutalaista samassa merkityksessä kuin eurooppalaisten valtioiden kansalaiset ovat omien kansakuntiensa jäseniä. Sekulaaria kansalaisuutta ei Israelissa koskaan syntynyt.

Myöhemmin Israeliin eri tavoin liitettyjen palestiinalaisten asema poikkeaa ”vuoden 1948 arabien” asemasta. Jerusalemissa miehityksen alaisuudessa olevilla palestiinalaisilla on pysyvän asukkaan status, joka takaa määrättyjä oikeuksia. Pyramidin pohjalla ovat Länsirannan ja Gazan palestiinalaiset, joilta puuttuvat kansalaisoikeuksien lisäksi monet ihmisoikeudet kuten oikeus tasaveroiseen kohteluun, vapaaseen liikkumiseen tai omaisuuden suoja.

Voiko Israel muuttua?

1990-luku, johon kuului olennaisesti niin sanottu Oslon rauhanprosessi, on usein ymmärretty vuosikymmeneksi, jonka aikana Israelilla oli mahdollisuus muuttua normaaliksi länsimaiseksi valtioksi. Tämän muutoksen ydin oli tietenkin ”pysyvän väliaikaisen” miehityksen lopettaminen eli toisin sanoen de-kolonisaatio, jonka piti seurata rauhanprosessista. Samalla Israelin suhteet naapurivaltioihin piti normalisoitua. 1990-luvulle tultaessa kaikki merkittävät Israelin viholliset olivat luopuneet Israelin kukistamisen tai tuhon ajatuksista, ja kyse oli enää rajoista ja pakolaisten oikeuksista. Ensimmäistä kertaa alettiin puhua siitä, että Israel voisi olla legitiimi osa aluetta. Israelin sisällä vahvistui liberaaleja voimia, jotka halusivat korostaa maan demokraattisuutta juutalaisuuden sijaan. Israelin historian vaiheita alettiin ensimmäistä kertaa käsitellä kriittisesti. Israelin palestiinalaiset kansalaiset alkoivat paljon entistä näkyvämmin viettämään vuosittaista al-Nakba -päivää samoihin aikoihin Israelin itsenäisyyspäivän kanssa korostaen siten sionismin uhrien asemaa. Keskustelu alkoi aavistuksen muistuttaa sitä, mitä vaikkapa Yhdysvalloissa käydään Kolumbus-päivän merkityksestä.

Jälkikäteen ajatellen kyse oli kuitenkin harhasta. Samaan aikaan rauhanprosessin kanssa kolonisaatio eteni nopeammin kuin koskaan vuoden 1967 jälkeisenä aikana. Muutama vuosikymmen myöhemmin Israel on oikeistonationalistisempi kuin koskaan historiansa aikana ja tila kriittiselle keskustelulle maassa on supistunut selvästi. Siltä osin Israelin kehitys muistuttaa monen muun valtion kehitystä. Miehitetyille alueille tyypillinen apartheid-järjestelmä on hiipimässä myös ”varsinaisen Israelin” sisälle. Samalla kansainvälinen paine kolonisaation lopettamiseksi on vähäisempää kuin ehkä koskaan. Olennaisin muutos on tässä suhteessa tapahtunut Yhdysvaltojen suhteen, mutta myös Lähi-idän alueellisessa järjestelmässä Palestiinan kysymyksen painoarvo on laskenut selvästi ja sisäisten vaikeuksien kanssa painiva EU on heikkoakin heikompi. Rajaseutu on siis jälleen auki eikä estettä kolonisaation jatkumiselle lyhyellä tähtäimellä ole. Samalla uuskolonialismi on hyvää vauhtia syömässä ne demokraattiset elementit, jotka sionistinen vallankumous toi mukanaan Euroopasta, nationalismin ja kolonialismin ohella. On entistä vaikeampi pitää yllä illuusiota Israelista ja miehityksestä kahtena erillisenä asiana. Eurooppalaiseen asutuskolonialismiin perustuvien järjestelmien fyysinen tai henkinen de-kolonisaatio on ollut kivulias prosessi, eikä sitä kaikkialla ole edes tapahtunut. Israelissa matka postkolonialistiseen yhteiskuntaan vaikuttaa juuri nyt toivottoman pitkältä.

Kirjallisuus

Arian, Asher, Politics in Israel: The Second Republic. Second Edition. CQ Press, 2005.

Benvenisti, Meron, Sacred Landscape: The Buried History of the Holy Land since 1948. [Translated by Maxine Kaufman-Lacusta]. University of California Press, 2000.

Gordon, Neve, Israel’s Occupation. University of California Press, 2008.

Juusola, Hannu, Sionismi ja Israel – juutalaisten nationalismi. Teoksessa: Pakkasvirta, Jussi & Pasi Saukkonen (toim.), Nationalismit. WSOY, 2004, 290–305.

Khazzoom, Aziza, Shifting Ethnic Boundaries and Inequality in Israel: Or, How the Polish Peddler became a German Intellectual. Stanford University Press, 2008.

Kimmerling, Baruch, Zionism and Territory: The Socio-Territorial Dimensions of Zionist Politics. Institute of International Studies, University of California, 1983.

Pappé, Ilan, A History of Modern Palestine: One Land, Two Peoples. Cambridge University Press, 2004.

Pappé, Ilan, The Modern Middle East. Routledge, 2005.

Piterberg, Gabriel, The Returns of Zionism: Myths, Politics and Scholarship in Israel. Verso, 2008.

Ram, Uri, The Colonization Perspective in Israeli Sociology. Teoksessa: Pappé, Ilan, The Israel/Palestine Question. Routledge, 1999, 55–80.

Ram, Uri, Israeli Nationalism: Social Conflicts and the Politics of Knowledge. Routledge, 2011.

Segev, Tom, One Palestine, Complete: Jews and Arabs under the British Mandate. [Translated by Haim Watzman]. Owl Books, 2001.

Shafir, Gershon, Israeli Society: A Counterview. Israel Studies I(2), 1996, 189–213.

Shafir, Gershon, Land, Labor and the Origins of the Israeli-Palestinian Conflict, 1882–1914. Updated Edition. University of California Press, 1996 (= Shafir 1996b).

Shafir, Gershon, Zionism and Colonialism: A Comparative Approach. Teoksessa: Pappé, Ilan, The Israel/Palestine Question. Routledge, 1999, 81–96.

Shohat, Ella, Sephardim in Israel: Zionism from the Point of View of Its Jewish Victims. Social Text 7, 1988, 1–36.

Stewart, Timo R., Ja sana tuli valtioksi: Suomalaisen kristillisen sionismin aatehistoria. HY, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 22, 2015.

Veracini, Lorenzo, Settler Colonialism: A Theoretical Overview. Palgrave Macmillan, 2010.

Yiftachel, Oren, Ethnocracy: Land and Identity Politics in Israel/Palestine. University of Pennsylvania Press, 2006.

 

Viitteet

[1] Stewart 2015.

[2] Piterberg 2008, 276ss.

[3] Arian 2005, 42.

[4] Pappé 2004, 53.

[5] Ks. Juusola 2004.

[6] Ram 2011.

[7] Ks. Shafir 1996.

[8] Ram 1999, 56–57.

[9] Segev 2001, 401.

[10] Segev, 2001, 154.

[11] Segev, 2001, 151.

[12] Segev 2001, 110.

[13] Pappé 2005, 19–20.

[14] Veracini 2010, 3 ja siellä annettu kirjallisuus.

[15] Benvenisti 2000, 19. Huomio liittyi niihin Negevin alueen beduiineihin, jotka olivat paenneet tai tarkoitettu ensimmäisessä Palestiinan sodassa.

[16] Benvenisti 2000 on erinomainen esitys heprealaisen kartan syntymisestä.

[17] Sionistisen kolonisaation kehityksestä ks. Shafir 1999, 86–91 ja Shafir 1996b.

[18] Prosessista ks. Kimmerling 1983, 134ss.

[19] Ram 1999, 57.

[20] Ks. esim. Gordon 2008, 119ss.

[21] Yiftachel 2006, 135.

[22] Yks. mizrahi.

[23] Ks. Khazzoom 2008, 46ss.

[24] Ks. Shohat 1988 ja Khazzoom 2008.

 

Katso myös seuraavat: Jukka Hautala, Tehdasasetuksina Israel–Palestiina?; Matti Myllykoski, Israel ja Palestiina Edward Saidin silmin; Juhani Huttunen, Kuinka sionismista tuli ”imperialismin ase”. Neuvostoliitto antisionistisen propagandan levittäjänä.

 

Artikkelikuvassa Joshua Neusteinin valokuvateos Still Life on the Border (1983). Lähde: Wikipedia.


Kirjoittaja

Kirjoittaja on Lähi-idän tutkimuksen professori.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.