Neuvostoliittolaista antisionistista propagandaa.

Kuinka sionismista tuli ”imperialismin ase”? Neuvostoliitto antisionistisen propagandan levittäjänä

”Tämä kuusisakarainen symboli on ruvennut muistuttamaan… …tätä toista nelisakaraista symbolia.” Näin sanoo kolmeruutuisen sarjakuvastripin pisamakasvoinen hahmo, joka vääntää Israelin sinivalkoisen lipun keskellä olevan Daavidin tähden kansallissosialistisen Saksan hakaristi-symboliksi. ”Etteivät vain olisi serkuksia”, sarjakuvahahmo vertailee Daavidin tähteä ja hakaristiä toisiinsa.

Kyseessä on nyttemmin lakkauttamispäätöksen saaneen Vihreä lanka -lehden julkaisema sarjakuva tammikuulta 2009. Aikanaan asiasta nousi kohu. Kristillisdemokraattien silloisen puheenjohtajan Bjarne Kalliksen mielestä juutalaisvaltion vertaaminen juutalaisten joukkotuhoon eli holokaustiin syyllistyneeseen natsi-Saksaan ilmensi syvää antisemitismiä.  Tuolloin Vihreän langan päätoimittajana ollut Elina Grundström kiisti syytökset jyrkästi. STT:lle antamassaan haastattelussa hän sanoi, että kyseisen sarjakuvan tarkoitus ”ei ole ollut kommentoida juutalaisia ihmisryhmänä tai kansanryhmänä millään tavalla”. Sarjakuva koski Grundstömin mielestä vain Israelin politiikkaa, eikä kyseisessä sarjakuvassa esiintynyt Daavidin tähti ollut uskonnollinen vaan poliittinen symboli, sillä ”se on aivan selkeästi Israelin lippu, joka siinä sarjakuvassa esiintyy, eikä mikä tahansa Daavidin tähti”, Grundström perusteli Iltalehdessä.

Vaikka Vihreän langan kymmenen vuoden takainen sarjakuva oli Suomen oloissa poikkeuksellinen, siinä ei kansainvälisesti ajatellen ollut suurta erityislaatuisuutta. Kansainvälisissä yhteyksissä vastaavanlaiset rinnastukset olivat kuitenkin arkipäiväistyneet. Tavallisesti natsivertauksen puolustuksena kuullaan ajatus, ettei vertauksen esittäjä ole antisemiitti vaan antisionisti. Väitteen esittäjä uskoo, että antisionisti ei vihaa juutalaisia vaan sionismia.

Keskustelu Israel–Palestiina-konfliktista kulkee hyvin usein tällaisia ratoja. Palestiina-leiri pitää Israelia kolonialistisena hankkeena, joka väitetyn apartheid-olemuksensa vuoksi syyllistyy jatkuvasti samoihin rikoksiin, joita natsit holokaustissa tekivät juutalaisille. Israelin puolustajat argumentoivat, että tällaiset puhetavat eivät perustu tosiasioihin vaan ilmentävät uutta antisemitismiä. Kun vanha antisemitismi keski- ja uudella ajalla merkitsi ensin uskonnollista juutalaisvihaa ja sittemmin rotuoppeihin perustuvaa rasistista juutalaisvihaa, uusi antisemitismi naamioituu Israel-kritiikiksi. Israelin puolustajien näkökulmasta apartheid-puhetapa ei kuulu rationaalisen ja rauhaan pyrkivän keskustelun piiriin.

Antisionismin ja antisemitismin välinen raja on viime aikoina saanut merkittävää ajankohtaisuutta. Kun Yhdysvallat vuonna 2018 erosi YK:n ihmisoikeusneuvostosta, syynä oli nimenomaan neuvoston juutalaisviha. Joulukuussa 2019 Isossa-Britanniassa käytiin dramaattiset parlamenttivaalit. Hävinneen Labour-puolueen antisemitismi oli ylittänyt uutiskynnyksen pitemmän aikaa. Äskettäin Canterburyn arkkipiispa Justin Welby nousi maansa juutalaisväestön tueksi nimenomaan Labourin aiheuttaman pelon vuoksi. Joulukuussa 2019 Simon Wiesenthal Center nimesi maailman juutalaisyhteisöä eniten uhkaavaksi henkilöksi Labourin johtajan Jeremy Corbynin. Yhdysvaltain ja Israelin lehdistössä on keskusteltu myös Yhdysvaltain kongressin alahuoneen edustajien Rashida Tlaibin ja Ilhan Omarin Israel-näkemyksistä, jotka ovat herättäneet voimakasta arvostelua. Israel eväsi molempien pääsyn maahan. Israelin nykylainsäädännön mukaan viranomaisilla on oikeus estää Boycott, Sanctions, Divestment (BDS) -liikkeen tukijoilta maahanpääsy.

Tässä artikkelissa tarkastelen vasemmistolaista antisionismia. Tällä tarkoitan vasemmistolaisessa poliittisaatteellisessa ilmapiirissä esiintyvää ei-uskonnollista kantaa, jossa vastustetaan sionismia. Sionismilla tarkoitan yksinkertaisesti juutalaista kansallisaatetta, jonka mukaan juutalaisilla on oikeus omaan kansalliseen kotimaahansa.

Aluksi vasemmisto tuki sionismia

Suomessa Israel–Palestiina-aiheinen keskustelu on verraten maltillista, joskin edellä mainittu Vihreän langan sarjakuva enteili ilmapiirin muutosta. Tähän muutokseen on koko nyt päättyvän vuosikymmenen aikana vaikuttanut niin kutsutun Boycott, Divestment, Sanctions (BDS) -liikkeen rantautuminen Suomeen. Taustaltaan kyse on Palestiinan itsehallinnon rahoittamasta ohjelmasta, jota koordinoivaan neuvostoon kuuluu terroristijärjestöjä, kuten Hamas ja Palestiinalainen Islamilainen Jihad. Liike kuitenkin esiintyy länsimaissa ”rauhanomaisena vaihtoehtona” aktivismissa, jonka tavoitteena on painostaa Israelia ja viime kädessä edesauttaa Israelin valtion lakkauttamista.

Sikäli tilanne ei ole muuttunut mitenkään, että jo ennen boikottiliikettä konfliktin yhteydessä tarjolla oli Suomessa etupäässä kaksi näkökulmaa: herätyskristillinen ja vasemmistolainen. Käytännössä meiltä on siis pitkälti puuttunut julkisesta keskustelusta juutalainen näkökulma. Näin ollen meillä on toisaalta ollut esillä perinteinen herätyskristillinen Israelin ystävyys eli kristillisen sionismin eri variaatiot sekä sitä vastapäätä ei-uskonnollinen punavihreä Palestiina-aktivismi. Kristillinen sionismi katsoo, että 1948 perustettu Israelin valtio on osoitus siitä, että Raamatun ennustukset ovat käymässä toteen. Kristillinen sionismi edellyttää aivan erityistä uskoa siihen, että muinaiset Raamatun tekstit sisältävät eräänlaisen koodikielen, joka kertookin oman aikamme geopoliittisista tapahtumista. Tällaista katsomuspatteristoa ei ole muussa Israel–Palestiina-keskustelussa pidetty tarpeellisena tai rationaalisena näkökohtana.

Sen sijaan rationaalisena on pidetty kristillisen sionismin vastavoimana esiintyvää vasemmistolaista poliittista Palestiina-aktivismia, johon nivoutuu myös liberaalikirkollinen Palestiina-herääminen. Tällöin liberaalikristityt tuovat oman erityislisänsä Israelin-vastaiseen toimintaan järjestämällä esimerkiksi Israelin arvostelemiseen keskittyvää niin kutsuttua Ecumenical Accompaniment Programme in Palestine and Israel (EAPPI) -toimintaa tai vaikkapa jokavuotisia Kristus tarkastuspisteellä -konferensseja. Kirkkojen Maailmanneuvostolla on jopa messukaava, jossa rukoillaan miehityksen lopettamista.

Kristillisessä sionismissa Israel on toki Jumalan erityisessä suojeluksessa, mutta silti nimi Israel viittaa yksinomaan poliittiseen valtioentiteettiin. Liberaalikristillisyys puolestaan noudattelee vanhakirkollista, jo Uuden testamentin syntyvaiheilla esiintynyttä käsitystä, jonka mukaa Israel nimenä viittaa ennen muuta kristilliseen kirkkoon, joka tämän niin sanotun korvausteologian mukaan on ”Uusi Israel”. Tältä pohjalta myös liberaalikristillisyys yhdistää uskonnollisen maailmankatsomuksen antisionistiseen poliittiseen aktivismiin. Esimerkiksi Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilaisen kirkon piispa emeritus Munib Younan katsoo, että kristillinen sionismi ei ole ainoastaan ”sairasta teologiaa vaan heresia” eli harhaoppi.  BDS-liikkeen myötä liberaalikristillinen antisionismi on yhdessä vasemmistolaisen antisionismin kanssa rakentanut yhteyttä islamilaista antisionismia levittäviin tahoihin. Tämä on käynyt erityisesti ilmi palestiinalaisten kansallisissa BDS-konferensseissa, joihin on osallistunut tunnettuja EAPPI-ohjelman piispoja, kuten Theodosius Atallah Hanna.

Niin Suomessa kuin maailmanlaajastikin akateeminen näkökulma kristilliseen sionismiin on varsin penseä. Sen sijaan vasemmistolainen Israelin-vastainen aktivismi hyödyntää runsaasti yliopistotutkijoiden esittämiä näkemyksiä. Arvostus on molemminpuolista, sillä kansainvälisessä keskustelussa monia tutkijoita ei häiritse mahdollinen neutraliteetin menettäminen sikäli, että heistä jotkut ovat itsekin näkyviä Palestiina-aktivisteja, jotka osoittavat tukensa Israelin lakkauttamiseen tähtäävälle BDS-kampanjalle.

Tutkimuksessa on tuotu kyllä esiin esimerkiksi kristillisen sionismin taustoja ja historiaa.  Sen sijaan vasemmistolaisen tulkintakaavan historialliset taustat ovat ainakin suomalaisessa keskustelussa jääneet taka-alalle, vaikka aiheesta on julkaistu tutkimusta jo 1970-luvun lopulta lähtien.

Ajatus siitä, että konfliktin toinen osapuoli Israel voitaisiin eristää ja jopa demonisoida luomalla siitä yksinomaan kielteisiä mielikuvia, ei ole syntynyt tyhjästä. Päinvastoin taustalla on määrätietoinen ja tehokas mielipiteenmuokkauskoneisto.

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli perustanut juutalaisen antifasistisen komitean, jonka juutalaiset johtohahmot onnistuivat keräämään huomattavia lahjoituksia Ison-Britannian, Yhdysvaltain ja Kanadan juutalaisilta puna-armeijalle sodassa Hitleriä vastan. Kun Israelin valtio perustettiin, tämän hankkeen vastustus lännessä oli huomattavaa. Vaikka jo Lenin oli torjunut sionismin, toisen maailmansodan jälkeen geopoliittisesti laajentumishaluinen Stalin osoitti pragmaattisuutta suhtautuessaan juutalaisvaltioon aluksi suopeasti, ja osittain Neuvostoliiton tuen ansiosta Israel selvisi verisestä itsenäisyyssodastaan 1948–1949.  Stalinin intresseihin oli Palestiinan mandaattihallinnon aikana sopinut pyrkimys heikentää Ison-Britannian asemaa Lähi-idässä. Toisaalta arabijohtajat suhtautuivat kommunismiin kielteisesti, joten mahdollisesti sosialistinen Israel vaikutti Neuvostoliiton kannalta lupaavalta. Myös Ison-Britannian työväenpuolue tuki hanketta rakentaa juutalaisten kansallinen koti Palestiinaan. Työnväenpuolueella oli pitkä juutalaisia kohtaan myönteinen historia, sillä ennen toista maailmansotaa merkittävä osa Ison-Britannian juutalaisista oli ollut sosialisteja.

1950-luvun alussa Stalin alkoi epäillä juutalaisia lääkäreitä juonittelusta hänen tappamisekseen. Kuva: Tablet Magazine.

1950-luvun alussa Stalin alkoi epäillä juutalaisia lääkäreitä juonittelusta hänen tappamisekseen. Kuva: Tablet Magazine.

Asenteet kuitenkin viilenivät nopeasti, ja viimeistään kuuden päivän sodan 1967 jälkeen vasemmisto teki lopullisen täyskäännöksen näkemyksissään. Keskeinen suunnannäyttäjä tässä kehityksessä oli edelleen Moskova, joka 1967 sodan jälkeen aloitti voimakkaan Israelia mustamaalaavan kampanjoinnin. Tässä kampanjassa Israel leimattiin kolonialistiseksi ja rasistiseksi hankkeeksi. Taustalla oli luonnollisesti Neuvostoliiton pettymys siitä, että Israel ei lupaavan alun jälkeen jäänytkään sosialistiblokkiin.

Aluksi Neuvostoliiton vaikutus oli tuntuvaa etupäässä eurooppalaisen radikaalivasemmiston piirissä, kuten esimerkiksi Saksan Punaisessa armeijakunnassa, jolle Palestiinan vapautusjärjestö PLO antoi sotilaskoulutusta 1970-luvulla. Eurooppalainen radikaalivasemmisto koostui yksittäisistä vallankumouksellisista marxistisleninistisistä, trotskilaisista ja maolaisista ryhmittymistä. Lisäksi erityisesti Italian ja Ranskan kommunistipuolueet noudattivat huolellisesti Moskovasta annettuja askelmerkkejä. Näistä piireistä Neuvostoliiton propagandasta omaksutut antisionistiset näkemykset vähitellen levisivät yliopisto-opiskelijoiden ja älymystön keskuuteen ja siten laajempaan sosiaalidemokraattisen ja punavihreän ajattelun valtavirtaan.

Tavallisesti tässä maailman hahmottamisen tavassa Yhdysvallat nähdään väkivaltaisen imperialismin perikuvana. Esimerkiksi Ranskan kommunistien keskuudessa 1960-luvlla Vietnamin sodan vastustaminen yhdistettiin Israelin vastustamiseen, koska ne molemmat olivat vain amerikkalaisen imperialismin ilmentymiä. Oman lisänsä kehitykseen toi suosituksi tullut arabisosialismi, mikä heijastui siinä, että lännen ateististen vasemmistolaisten keskuudessa sympatiat arabikulttuuria kohtaan kasvoivat.  Myöhemmin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Isossa-Britanniassa sosialistit ja Muslimiveljeskunta muodostivat Stop the War -liittouman, joka jatkoi antirasismin nimissä perinteisen lännenvastaisen ideologian levittämistä.

Agitprop määrittelee sionismin rasismiksi

 Neuvostoliiton lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen bolsevikit perustivat agitaation ja propagandan toimiston, jonka nimi venäjäksi oli otdel agitatsi i propagandy. Se sai lyhenteen agitprop. Agitpropin tehtävänä oli valvoa koulujen poliittista opetusta, ja sen valvonnassa ollut sanomalehti Pravda välitti kansalle virallisen tiedon. Jokaisen neuvostotasavallan paikallispuoluetasolla oli oma agitprop-osasto. Puolue käytti koulutettuja puhujia, jotka agitoivat kansalaismielipiteen puolueelle mieleiseksi.

Vladimir Iljitš Leninin oppien mukaisesti agitprop levitti käsitystä, että kapitalismin korkein muoto on imperialistinen väkivalta. 1960-luvulta lähtien Neuvostoliiton kommunistinen puolue levitti pilapiirroksia ja psykologisesti taitavaa graafista silmää ilmentäviä julisteita, jotka korostivat erityisesti kolmannen maailman uhriasemaa kapitalistisen imperialismin väkivaltaisen riiston kohteena. Tällöin kommunismi luonnollisesti sai pelastajan roolin. Näissä julisteissa kapitalismi merkitsi yksinomaan häikäilemätöntä riistoa. Kapitalismi kuvattiin pommeina, jotka kylvävät kauhua rauhanomaisen sosialistisen siviiliväestön keskuudessa.

Vaikka Moskova aluksi puolsi juutalaisvaltion perustamista, jo talvella 1948 Stalin käynnisti juutalaisvainot Neuvostoliitossa. Koska marxistisleninistinen yhteiskunta ei luonnollisesti voinut olla kapitalistiselle maailmalle tyypilliseen tapaan rasistinen, ei Stalinkaan voinut vainota mitään etnistä ryhmää. Stalin ratkaisi vaikean ongelman kutsumalla ei-toivottuja juutalaisia sionisteiksi.

Kun jo vuonna 1965 YK:n yleiskokous koetti luonnostella yleissitovaa rasisminvastaista sopimusta, joka tuomitsisi myös antisemitismin, Neuvostoliitto pelkäsi, että se joutuu huonoon valoon johtuen tavasta, jolla se oli kohdellut omia juutalaisiaan. Se esitteli jo luonnosteltuun sopimukseen lisäyksen, joka olisi tuominnut natsismin ja muun syrjinnän ohella myös sionismin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun YK käsitteli asiakirjaluonnosta, jossa sionismi samastetaan kolonialismin ja natsiaatteen kanssa.

Aika ei vielä ollut kypsä asennemuutokselle, mutta jo kymmenen vuoden taistelun jälkeen vuonna 1975 Neuvostoliitto sai tämän ajatuksen läpi YK:n yleiskokouksen päätöslauselmassa 3379. Sen mukaan sionismi on rasismin muoto. Sionismista oli tullut niin Neuvostoliitossa kuin lännenkin vasemmiston piirissä pahuuden synonyymi. On kiinnostavaa, että Kirkkojen Maailmanneuvoston julkaisema EAPPI-asiakirja Theological Reflection of Accompaniment (2005) pitää vahinkona, että Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 kyseinen päätöslauselma 3379 purettiin.

Varsinaisen antisionistisen propagandakoneiston Neuvostoliitto pani täyteen vauhtiinsa kuitenkin vasta kuuden päivän sodan jälkeen 1967. Neuvostoliitto oli tukenut arabiarmeijoita, jotka Israel hätkähdyttävästi kukisti muutamassa päivässä. Nöyryytys oli erityisen kova islamilaisen pyhän sodan näkökulmasta, mutta kylmän sodan suurvaltapoliittisessa kilpajuoksussa myöskään Neuvostoliiton tappio ei näyttänyt hyvältä.

Pian sodan jälkeen Neuvostoliitto ryhtyi ennennäkemättömällä voimalla julkaisemaan antisionistisia esitteitä, artikkeleita ja kirjoja. Propagandan volyymi oli valtava, sillä julkaisuja oli yhteensä tuhansia, ja niitä käännettiin lukuisille eri kielille, kuten englanniksi, ranskaksi, saksaksi, espanjaksi sekä muun muassa arabiaksi. Agitprop eli agitaation ja propagandan toimisto kehitti erityisen sionologiaksi (sionologiya) kutsutun sionismin tutkimiseen keskittyvän oppialan, joka osoitti, että sionismi oli rasismia, joka vastasi natsiaatetta.

Antisionistinen karikatuuri neuvostoliittolaisessa Krokodil-lehdessä vuonna 1972.

Antisionistinen karikatuuri neuvostoliittolaisessa Krokodil-lehdessä vuonna 1972.

Tämä käsitys ei jäänyt ainoastaan kirjoista luettavaksi, vaan se tuotiin myös katukuvaan. Tunnettu esimerkki on ranskalaisvenäläisen valokuvaajan Vladimir Sichovin vapunpäivän marssilla 1972 Moskovassa ottama valokuva (ks. artikkelikuva). Siinä vappukulkueeseen osallistuvat lapset istuvat kuorma-auton lavalla. Lasten yläpuolelle on rakennettu hämähäkin seittiä jäljittelevä rautakehikko. Kehikon oikeassa yläkulmassa oli valtava, yli metrin mittainen hämähäkki, jolla oli ahneet silmät ja terävät hampaat. Hämähäkin otsassa oli suuri valkoinen Daavidin tähti. Seitin vasemmassa reunassa lukee suurin kirjaimin: ”Sionismi on imperialismin ase.”

Kyseinen esimerkki kuvaa sitä, miten Neuvostoliiton juutalaisvastainen asenteiden muokkaus läpäisi koko yhteiskunnan. Neuvostoliiton antisemitistiseen propagandaan perehtyneen Izabella Tabarovskyn mukaan tässä kampanjoinnissa yhtenä olennaisimpana välineenä olivat pilapiirrokset, joissa koukkunenäinen sionisti kantoi Daavidin tähteä sotilasunivormussa tai -kypärässä.

Useissa piirroksissa sionisti oli räksyttävä koira, joskus taas mustekala tai hämähäkki. Toisin sanoen sionisti oli jotakin alhaisempaa kuin yksikään ihminen, joskin sionistilla oli yliluonnollisia kykyjä pitää maailmanjärjestys oman tahtonsa alaisena. Erilaiset käärme- ja hämähäkkiteemat juutalaisvihamielisessä kuvastossa olivat Euroopassa tuttuja jo 1900-luvun alun monista Siionin viisaiden pöytäkirjojen laitoksista, mutta KGB:n propagandassa näitä samoja aiheita hyödynnettiin Israelin demonisoimiseksi.

Neuvostoliiton propagandakoneisto myös samasti sionismin ja kansallissosialismin. Niinpä neuvostopilakuvissa Daavidin tähti sulatettiin usein yhteen natsien hakaristin kanssa. Swastikan neljä sakaraa upotettiin Daavidin tähden keskelle, tai sitten itse tähdestä tuli akseli, josta hakaristin hakaset sojottivat ulospäin. Hakaristin lisäksi Neuvostoliiton propagandistit 1970-luvun alkupuolella alkoivat käyttää Adolf Hitlerin hahmoa sionistin roolissa. Israelilaiset kuvattiin tällöin rotuoppia harjoittavina natseina, joilla oli haaveena ”Lebensraum”.

Natsivertaus sai ilmaisunsa myös lännen vasemmiston nykyäänkin käyttämässä lauseessa, jonka mukaan ”Israel tekee palestiinalaisille saman, minkä natsit tekivät juutalaisille”. Kuuden päivän sodan jälkeen Neuvostoliiton lehdistö vertasi Israelia natseihin, ja kesällä 1967 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brežnev totesi puna-armeijalle pitämässään puheessaan, että ”julmuudessaan” Israel näyttää yrittävän ”kopioida Hitlerin maahantunkeutujia”. Syyskuussa 1982 Brežnev ilmaisi hyvin samantyylisesti kommentoidessaan sanomalehti Pravdassa meneillään ollutta Libanonin sotaa, että kyseessä on palestiinalaisia vastaan ”sama kansanmurha, jota natsit toteuttivat toisen maailmansodan aikana toisia ihmisiä vastaan”. Neuvostoliittolaisessa lehdistössä falangistikristittyjen toteuttamaa Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verilöylyä verrattiin natsien suorittamaan joukkomurhaan Ukrainan Babyn Jarissa syyskuussa 1941.

Neuvostoliiton viranomaiset vakuuttivat, ettei antisionismi ole antisemitististä. Izabella Tabarovskyn mukaan esimerkiksi heprea oli kuitenkin Neuvostoliitossa kielletty kieli. Huoli antisemitismistä voimistui niin, että vuonna 1983 kommunistinen puolue perusti erillisen antisionistisen komitean (Antisionistski Komitet Sovetskoj Obštšestvennosti, AKSO).  Sen johtohahmoiksi valittiin juutalaisia, jotta epäilykset antisemitismistä hälvenisivät. Samaan tapaan kuin sionologit 1960-luvulta lähtien olivat esittäneet, myös AKSO:n ohjelma määritteli, että sionismi on luonteeltaan ultranationalistista, sovinistista ja rodullista suvaitsemattomuutta, mistä seuraa militantti opportunismi ja miehitys.

Neuvostoliitto lakkautti AKSO:n vuonna 1987, ja vuonna 1991 Neuvostoliitto solmi diplomaattisuhteet Israelin kanssa. Antisionistinen kuvasto jäi kuitenkin elämään varsinkin länsimaiden radikaalivasemmistolaisten aktivistien keskuudessa, ja sama kuvasto on suosittua myös arabiankielisessä lehdistössä. Myös Iranissa hiljattain pidetyn maailmanlaajan Quds-päivän juhlan yhteydessä järjestetty ”antisionististen pilakuvien näyttely” sisälsi runsaasti neuvostopropagandasta tuttua kuvastoa.  Quds on Jerusalemin islamilainen nimi, ja Quds-päivä oli ajatollah Ruhollah Khomeinin käynnistämä juhla, jonka tarkoitus on korostaa Palestiina-asiaa ja Israelin tuhoa.

Internetistä on vaivatonta löytää kuvamanipulaatioita, joissa Israelin pitkäaikaisin pääministeri Benjamin Netanjahu kuvataan Hitleriksi. Itse asiassa vuoden 2019 Quds-päivän ”antisionistinen pilapiirrosnäyttely” sisälsi juuri tällaisen kuvan, samoin maalauksen, jossa Netanjahuun oli yhdistetty sian piirteitä ja pirun sarvet.

Myös helsinkiläinen Resalat-moskeija juhlii Quds-päivää, jolloin se on palkinnut palestiinalaisten hyväksi tehdystä työstä sellaisia hahmoja kuin ICAHD Finlandin puheenjohtajan Syksy Räsäsen ja nykyisen MV-lehden päätoimittajan Janus Putkosen.

Voittanut pilapiirros.

Voittanut pilapiirros.

Antisemitistisiä kuvateemoja on esiintynyt myös lännen kirkkojen rahoittamissa palestiinalaisjärjestöissä. Vuonna 2010 palestiinalainen Badil-järjestö järjesti pilakuvakilpailun, jonka voittaneessa piirroksessa kuvattiin tyypillisesti antisemitistisiä juutalaisia stereotypioita noudattava parrakas mies, joka irvisteli kivimonumentin päällä kädessään verinen heinähanko. Kiveen oli hakattu kaksi Daavidin tähteä sekä vuosiluku 1948. Monumenttia ympäröi pääkalloja, ja sen alle oli jäänyt arabiäiti ja -lapsi. Äiti kurkotti palestiinalaisten niin sanottua kotiinpaluuta symboloivaa avainta. Badilia rahoittavat muun muassa Tanskan luterilaisen kirkon Folkekirkens Nødhjælp eli DanChurchAid sekä ruotsalainen Diakonia.

Nykyisin myös uusnatsit ovat antisionisteja

Vihreän langan kymmenen vuoden takainen pilapiirros ei välttämättä enää 2020-luvun Suomessa kohahduttaisi samalla tavalla. Kun kesällä 2014 operaatio Protective Edgen aikana Helsingissä järjestettiin Näpit irti Gazasta -mielenosoituksia, yhdessä tällaisessa tilaisuudessa eduskuntatalon edessä olivat puhujina silloinen Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki sekä Syksy Räsänen. Heidän alapuolellaan eduskuntatalon portaiden alapäässä kaksi naista piteli kylttiä, jossa luki englanniksi: ”Israelin olemassaolo herjaa kaikkea ihmisyyttä.”

Brasilialainen pilapiirtäjä Carlos Latuff (s. 1968) on toistuvasti esitellyt teoksissaan samaa Daavidin tähden ja hakaristin yhdistävää teemaa. Lisäksi Latuffin teoksissa Israelin puolustusvoimien edustajat perustelevat sotilaallisen voimankäytön sillä, että he ovat ”Jumalan valittu kansa”. Vuoden 2010 Gaza Freedom Flotillla -avustuslaivasaattueen tapausta käsitellessään Latuff kuvasi Israelin vedestä nousevana mustekalahirviönä, ikään kuin mytologisena meripetona, jonka lonkerot vetävät viattoman (tosiasiassa al-Qaidaan linkittyneen) laivan meren syvyyteen.

Äärivasemmistolaisista piireistä on vaivatonta löytää kuvamuokkauksia, joissa natsismiin liitetty käsite ”herrarotu” samastetaan sen ajatuksen kanssa, että juutalaiset ovat ”Jumalan valittu kansa”. Näissäkin teemoissa on pohja-ajatuksena, että Israel on natsivaltio, minkä lisäksi niihin yhdistetään kaikkia juutalaisia koskevia uskonnollisia näkemyksiä. Myös Carlos Latuff on yhdistänyt juutalaisuuden ja sionismin juuri näin.

Yhdessä vuoden 2006 piirroksessa Latuff kuvaa Neuvostoliiton karikatyyrien tavoin sionistin univormuisena militanttina, jonka kypärässä on Daavidin tähti. Tämä ”sionisti” osoittaa aseellaan palestiinalaista. Sionistia osoittaa kuvateksti ”valittu kansa” ja palestiinalaista kuvateksti ”takaa-ajettu kansa”. Kaikkia maailman juutalaisia yhdistävä Jumalan valinta Latuffin piirroksessa sekoittuu poliittiseen sionismiin, mikä osoittaa, että Latuffin kohteena ei olekaan pelkkä poliittinen aate.

Myös Latuffin piirroksissa Israelin lipun Daavidin tähti on usein korvattu swastikalla, ja IDF-sotilailla on päässä SS-kypärät. Israelin luonnetta natsivaltiona Latuff korostaa piirroksella, jossa juutalaisen keskitysleirivangin kohdalla lukee ”ei koskaan enää” (”never again”) mutta samanlaisessa ahdingossa kuvatun gazalaisen kohdalla lukeekin ”yhä uudelleen” (”over again”). Tarkoitus on Leonid Brežneviä mukaillen osoittaa, että Israel tekee palestiinalaisille saman kuin natsit juutalaisille.

Vaikka Neuvostoliiton virallinen kanta oli, että pilapiirrokset eivät esitä ”juutalaisia” vaan ”sionisteja”, kuvien sionistit kuvattiin samanlaisin stereotyyppisin ja rasistisin piirtein kuin natsiajan saksalaisissa juutalaisvastaisissa pilapiirroksissa. Niinpä neuvostoliittolaisen hämähäkin sionistiversiollakin oli samanlainen koukkunenä kuin nimimerkillä Fips juutalaisvihaa lietsoneen Der Stürmerin karikatyristin Philipp Rupprechtin pilakuvissa.

1970-luvun Neuvostoliitossa näitä kuvia julkaistiin viikoittain tai jopa päivittäin. Saksalainen, vuodesta 1923 aina toisen maailmansodan loppuun asti ilmestynyt viikkolehti Der Stürmer oli kuvannut juutalaiset rahanahneina viekoittelijoina, jotka pitivät maailman johtajia sätkynukkeinaan. Natsien pilapiirroksissa juutalaiset kuvattiin hämähäkkeinä ja käärmeinä, jotka myrkyttivät maailman. Suositussa kuvatyypissä lehdistö oli kokonaan stereotyyppisen ”juutalaisen” käsissä. Tämä sama kuvasto toistui Neuvostoliiton propagandassa sellaisenaan. Kuten Isabella Tabarovsky huomauttaa, nämä kuvat eivät toisin sanoen liittyneet mihinkään päivänpolttavaan konfliktiin, vaan niiden tarkoitus oli yleisellä tasolla demonisoida juutalaisvaltio. Tästä kuvastosta käytettiin Neuvostoliiton propagandassa ilmaisua ”sionistinen rasismi”, mikä taas ajan oloon sai kaikupohjaa lännen vasemmiston kansalaisoikeustaistelussa ja rasisminvastaisuudessa.

Mielenkiintoisiksi natsivertaukset tekee se, että itse asiassa shiialainen Hizbollah- ja sunnalainen Hamas-järjestö ovat itse tunnettuja siitä, että niiden piirissä natsitervehdykset ja hakaristit ovat suosittuja. Keväällä 2018 alkaneissa Great March of Return -mielenosoituksissa terroristit ovat kiinnittäneet hakaristi-leijoihin palopommeja, jotka on mereltä käyvän tuulen mukana lennätetty rajan yli Israeliin.

Kun myös Helsingin kaduilla on marssittu natsittoman Suomen puolesta, voidaan huomauttaa, että Pohjoinen Vastarintaliike todellisuudessa jakaa antisionistisen katsomuksen. Uusnatsit myös avoimesti ihailevat Hizbollahia ja Hamasia. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Kun huhtikuussa 2018 Hamas pystytti Hitlerin hakaristilipun Gazan rajalle, Pohjoinen Vastarintaliike julkaisi verkkosivuillaan Hamasia ylistävän pienen uutisen. Kesällä 2014 Pohjoismainen Vastarintaliike mainosti nettisivuillaan radikaalivasemmiston järjestämiä Näpit irti Gazasta -mielenosoituksia.

Milloin antisionismista tulee antisemitismiä?

Israelia kuvataan usein Lähi-idän ainoana demokratiana. Demokratioille ominaista on vahva oppositiopolitiikka ja voimakas hallintoon kohdistuva arvostelu. Länsimaiset Israelin arvostelijat kuitenkin usein koettavat todistella, että Israel pyrkii vaientamaan siihen kohdistuvan kritiikin väittämällä vastalauseita antisemitismiksi. Keskustelua Israel–Palestiina-konfliktista leimaakin jyrkkä vastakkainasettelu. On kysyttävä, missä menee antisionismin ja antisemitismin välinen raja. Läheskään kaikki arvostelu tai edes kaikki antisionismin muodotkaan eivät ole antisemitismiä.

Kun edesmennyt antisemitismin tutkija Robert Wistrich (1945–2015) helmikuussa 2004 oli YK:n silloisen ihmisoikeuskomission kuultavana, hän nosti esiin lyhyessä esitelmässään mekanismin, joka paljastaa, milloin antisionismi on antisemitismiä.

Olennaisimmaksi piirteeksi Wistrich nosti pyrkimykset eristää Israel niin boikottiohjelmien kuin sanallisen demonisoimisen avulla. Wistrich rinnasti 2000-luvulla syntyneet akateemisen, kulttuurisen ja taloudellisen Israel-boikotin samanlaiseksi eristämiseksi kuin minkä natsit käynnistivät 1933. Hän myös viittasi loppukesällä 2001 YK:n järjestämään rasismin, rotusyrjinnän, muukalaisvihan ja siihen liittyvän suvaitsemattomuuden vastaiseen maailmankonferenssiin Etelä-Afrikan Durbanissa.

Tuossa konferenssissa oli määrä antaa osallistujamaiden yhteinen rasisminvastainen julkilausuma, mutta jo viikkoja aiemmin tämä herätti voimakkaita ristiriitoja, sillä julkilausuman luonnosteksteihin oli Iranin johtamassa valmistelukomiteassa upotettu sulkumerkkeihin ehdotus, että YK ottaisi käyttöön jo kertaalleen vuonna 1991 kumotun yleiskokouksen päätöslauselman 3379, jonka mukaan ”sionismi on rasismin muoto”. Seurauksena Yhdysvallat ja Israel jättivät allekirjoittamatta kaikki kokouksen viralliset lausunnot.

Konferenssin yhteydessä järjestettiin epävirallinen kansalaisjärjestöjen foorumi, jonka eräänlaisessa varjojulkilausumassa esitettiin vaatimus Israelin-vastaisesta boikotista. Kyseisen julkilausuman artikla 162 julisti, että ”Israel on rasistinen apartheidvaltio, jossa Israelin tuotemerkki apartheid rikoksena ihmisyyttä vastaan ilmenee erotteluna, segregaationa, omaisuuden takavarikoimisena, maarajoituksina, kansallistunteen kiistämisenä (denationalization), ’bantustanisaationa’ ja epäinhimillisinä toiminta”.

Konferenssissa jaettiin lentolehtistä, jossa oli Hitlerin kasvot ja isoin kirjaimin englanninkielinen teksti: ”Entäpä jos minä olisin voittanut?” Lentolehtisen vasemmassa reunassa oli listattu hyvät puolet ja oikeanpuoleisessa sarakkeessa huonot puolet. Hyviä puolia olisivat olleet, että ”Israelia ei olisi olemassa, eikä palestiinalaisten verenvuodatusta”. Huonona puolena olisi ollut, että ”minä en olisi sallinut uuden kuplavolkkarin valmistusta”. Arabilakimiesten muodostama Arab Lawyers Union jakoi vihkosta, jonka otsikko oli That is the fact ….. Racism of zionism & ”Israel”. Vihkon kannessa olivat päällekkäin Daavidin tähti ja hakaristi. Vihkon alareunassa oli teksti World Conference against Racism, Racial Discrimination, Xenophobia and Related Intolerance in Durban – South Africa 2001.

Entä jos?

Entä jos?

Konferenssin jälkeen YK:n silloinen ihmisoikeusvaltuutettu Mary Robinson ei saanut enää kannatusta jatkokaudelle. Hän itsekin myönsi, että konferenssin rasisminvastaista ilmapiiriä hallitsi karkea antisemitismi. Marraskuussa 2002 hän sanoi Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n haastattelussa, että ”useat ihmiset tulivat luokseni ja sanoivat, etteivät he ole koskaan olleet niin loukkaantuneita tai ahdisteltuja tai kohdanneet niin räikeää antisemitismiä.”

Kun Wistrich piti esitystään YK:n ihmisoikeuskomissiolle helmikuussa 2004, Durbanin kokouksesta oli kulunut vain kolme vuotta. Wistrich totesi, että holokaustin jälkeen natsitunnuksista on tullut absoluuttisen pahuuden symboleita. Hän sanoi, että mikäli sallitaan kielenkäyttö, jossa Israelin entinen pääministeri Ariel Sharon on Hitler tai jossa sionistit ovat natseja, silloin on moraalinen velvollisuus julistaa sota Israelia vastaan, sillä meillä on moraalinen velvollisuus taistella absoluuttista pahuutta eli natseja vastaan. Wistrichin mukaan tällainen natsivertaus demonisoi Israelin tavalla, joka on nykyisen juutalaisvihan syvää ydintä. Wistrichin mukaan näennäisesti rasisminvastaiset natsi- ja apartheid-vertaukset tekevät mahdolliseksi kohdistaa yksipuolisesti nimenomaan Israeliin ja juutalaisiin sellaista vihaa, joka muussa tapauksessa osoittautui klassiseksi antisemitismiksi.

Tyypillisessä antisemitistisessä narratiivissa Israelin perustaminen nähdään Wistrichin mukaan maanvalloituksena, jossa juutalaiset ovat ”ahneita, verenhimoisia kolonialisteja”. Taustalla on Wistrichin mukaan klassisen antisemitismin arkkityyppinen kuva juutalaisista juurettomina ja kodittomina, mutta tämän lisäksi heistä piirretään vielä karikatyyri imperialisteina. Wistrichin mukaan tämä narratiivi olettaa perinteisen salaliittoteorian, jossa juutalaiset onnistuvat manipuloimaan Ison-Britannian ja Yhdysvallat hankkeensa takeeksi. ”Tämä on tyypillinen antisemitistinen narratiivi, jonka myös Hitler olisi hyväksynyt”, Wistrichin sanoi esitelmässään. Hänen mukaansa on paljastavaa, että tällaisessa kerronnassa palestiinalaiset ovat täysin passiivisia ja tahdottomia, viattomia uhreja, jolloin vastuu ja syyllisyys konfliktista langetetaan yksinomaan juutalaisten päälle. Tyypillisesti antisemitismiin kuuluukin, että omista ongelmista syytetään juutalaisia.

Toisin sanoen antisionismi on antisemitismiä silloin, kun sen sisällöt, menetelmät ja tarkoitus suorasti tai epäsuorasti toistavat klassisen rotuantisemitismin sisältöjä, menetelmiä ja tarkoitusta, vaikka antisionismi olisi puettu hyvyyden kaapuun. Huolestuttavaa Wistrichin mukaan oli se, että antisionistinen Israelin demonisoiminen oli vuosikymmenten saatossa normalisoitu osaksi tavallista arkipuhetta ja valtamedian kielenkäyttöä. Tällainen asenteellisuus tulee ilmi esimerkiksi, kun levitetään käsitystä, että yksipuolisesti nimenomaan Israel olisi uhka Lähi-idän tai maailmanrauhalle.

 

 

Kirjallisuus

Bachner, Henrik, Återkomsten – Antisemitism i Sverige efter 1945. E-kirja. Stockholm: Natur & Kultur 2010.

Bondy, François, ”Communist Attitudes in France and Italy to the Six Day War.” – The Left against Zion. Communism, Israel and the Middle East. Ed. Robert S. Wistrich. London: Vallentine, Mitchell & Co LTD. 1979. 166–190.

Kirkkojen Maailmanneuvosto, Theological Reflection on Accompaniment – A Workshop Organized by the Ecumenical Accompaniment Program in Palestine and Israel of the Commission of the Churches on International Affairs. Geneve: Word Council of Churches. 2005

Korey, William, Russian Antisemitism, Pamyat, and the Demonology of Zionism. Vidal Sassoon International Center for the Study of Antisemitism (SICSA). Jerusalem: the Hebrew University of Jerusalem. 1995.

Rich, Rave, ”The Very Model of a British Muslim Brotherhood.” – Barry Rubin (toim.): The Muslim Brotherhood. The Organization and Policies of a Global Islamist Movement. Lontoo: Palgrave Macmillan 2010. 117–136.

Rich, Dave, The Left’s Jewish Problem – Updated Edition: Jeremy Corbyn, Israel and Anti-Semitism Paperback. E-kirja. London: Biteback Publishing 2016.

Schoenberg, Harris O., ”Demonization in Durban: The World Conference Against Racism.” – American Jewish Year Book Vol. 102 (2002), New York: American Jewish Committee 2002, 85–111.

Stern, Kenneth S., Antisemitism Today. How It Is the Same, How It Is Different, and How to Fight It. New York: American Jewish Committee 2006.

Stewart, Timo R., Ja sana tuli valtioksi: Suomalaisen kristillisen sionismin aatehistoria. Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 22. 2015.

Sundberg, Ulrika,” Durban: the Third World Conference against Racism, Racial Discrimination, Xenophobia and Related Intolerance.” Dans Revue internationale de droit pénal 2002/1-2 (Vol. 73), 301–317. Englanniksi osoitteessa: https://www.cairn.info/revue-internationale-de-droit-penal-2002-1-page-301.htm#. Aineistoon viitattu 16.12.2019

Tabarovsky, Izabella, ”Soviet Anti-Zionism and Contemporary Left Antisemitism.” – Fathom. Verkkoaineistoon viitattu 9.12.2019. http://fathomjournal.org/soviet-anti-zionism-and-contemporary-left-antisemitism/ 2019

Tabarovsky, Izabella, ”Understanding the Real Origin of that New York Times Cartoon – How anti-Semite Soviet propaganda informs contemporary left anti-Zionism.” – Tablet Magazine, verkkoaineistoon viitattu 9.12.2019 https://www.tabletmag.com/jewish-arts-and-culture/285781/soviet-anti-semitic-cartoons 2019b.

Wistrich, Robert, ”Anti-Zionism and Anti-Semitism.” – Jewish Political Studies Review 16:3-4 (Fall 2004). Osoitteessa https://www.jcpa.org/phas/phas-wistrich-f04.htm. Aineistoon viitattu 16.12.2019

Wistrich, Robert, A Lethal Obsession: Anti-Semitism from Antiquity to the Global Jihad. New York: Random Books 2010.

 

Katso myös seuraavat: Jukka Hautala, Tehdasasetuksina Israel–Palestiina?

Matti Myllykoski, Israel ja Palestiina Edward Saidin silmin.

Hannu Juusola, Israel ja kolonialismi.

Artikkelikuvassa ranskalaisvenäläisen valokuvaajan Vladimir Sichovin vapunpäivän marssilla 1972 Moskovassa ottama valokuva.


Juhani Huttunen

Kirjoittaja

Juhani Huttunen on espoolainen toimittaja ja The Times of Israel -verkkolehden bloggaaja.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.