Teknologinen rytmihäiriö

Paavi Leo XIV julkaisi ensimmäisen paavillisen ensyklikansa eli kiertokirjeensä Magnifica Humanitas hetkellä, jolloin monien murrosten keskellä elävä maailma näyttää hetkeksi jättäneen tekoälyn taka-alalle. Toisaalta sijoittajat seuraavat herkeämättä, tarkoittavatko viime aikojen kurssiheilahtelut AI-kuplan taloudellista puhkeamista. Tekoälystä käydään myös yhä kovempaa turvallisuus- ja vientirajoituskeskustelua.

Suuri murros on siis kaikesta huolimatta käynnissä, ja tekoäly on tullut jäädäkseen. Uusi teknologia ujuttautuu kaikkialle ja muuttaa sitä, miten toimimme, ajattelemme, puhumme, johdamme ja teemme työtä. Tekoäly ei ole enää vain teknologia. Siitä on tulossa ympäristömme.

Tässä paavillinen kiertokirje osuu oikeaan hetkeen syvällisellä tavalla. Se hahmottaa, että tekoälyn kohdalla kysymys ei ole vain siitä, millaisia sovelluksia otamme käyttöön, vaan myös siitä, kenellä on valta päättää ja ohjata asioita tässä uudessa maailmassa. Kuka omistaa datan? Kuka hallitsee infrastruktuuria? Kuka määrittää näkyvyyden, päätöksenteon ja osallistumisen ehdot?

Vallan anatomia

Magnifica Humanitas on kunnianhimoinen ja syvällinen yritys hahmottaa katolista sosiaalioppia uudessa ajassa, jossa teknologia vaikuttaa jälleen kerran ihmiseen ja ihmisyyteen. Se ei ole vain tekoälyä koskeva kannanotto, vaan laajempi pohdinta siitä, millä ehdoilla teknologinen kehitys voi palvella ihmisarvoa, yhteistä hyvää ja oikeudenmukaisuutta.

Kiertokirjeen vastaanotto katolisen kirkon ulkopuolella on ollut jokseenkin hajautunutta. Joidenkin mielestä se on liian skeptinen eikä ota tarpeeksi huomioon uuden teknologian mahdollisuuksia. Tuomiopäivän profeettojen mielestä se taas ei ota tarpeeksi vakavasti kaikkia niitä uhkia, joita teknologia tuo mukanaan. Minusta olennaisinta on Magnifica Humanitaksen yleislinja: tekoälyn hahmottaminen poliittis-taloudellisena ja rakenteellisena ilmiönä, joka nostaa esiin kysymyksen vallan anatomiasta.

Ensyklika ei vastusta teknologiaa. Se ei myöskään antaudu teknologisen hypen valtaan. Sen ydinkysymys on toinen: millaista ihmiskuvaa ja yhteiskuntaa teknologian ympärille rakennetaan? Paavi Leo muistuttaa, että tekoälyyn liittyvät alustat, data, algoritmit ja laskentateho eivät ole neutraaleja välineitä, vaan ne voivat keskittyä harvojen käsiin ja alkaa määrittää yhteiskunnallisen osallistumisen ehtoja (§ 95–96, § 108–110).

Rytmien törmäys

Jos tekoälyä pohditaan teknologian suhteena ihmisyyteen, kuten Magnifica Humanitas tekee, on nostettava esiin kysymys rytmistä. Tekoälyn erityinen piirre on datan käsittelyn valtava nopeus. Vaikka malleilla on rajoitteensa eikä niiden “ajattelua” voi eikä pidä verrata ihmisen tapaan ajatella, on niiden kyky mallintaa, luokitella, etsiä ja haravoida tietoa ihmiseen verrattuna ylivertainen.

Kun mallit kehittyvät ja tekoäly integroituu paremmin kulloiseenkin käyttökontekstiinsa, ero nopeudessa ihmisen ja tekoälyn välillä vain korostuu. Tästä rytmierosta seuraa häiriöitä. Emme ehdi sisäistää tai käsitellä sitä, miten teknologia optimoi ympäristöämme, tuottaa analyysia, ohjaa päätöksentekoa tai muuttaa tapoja tehdä työtä.

Tätä voisi kutsua teknologiseksi rytmihäiriöksi. Koneen rytmi kiihtyy, mutta ihminen rakentaa merkityksiä hitaasti. Ihminen ymmärtää maailmaa suhteissa, kokemuksessa, keskustelussa, erehdyksissä, muistissa ja vastuussa. Tekoäly tuottaa nopeasti vastauksia tai vaihtoehtoja, mutta ihminen tarvitsee aikaa kysyäkseen, mitä nuo vastaukset oikeastaan merkitsevät ja mihin suuntaan halutaan yhdessä mennä.

Tekoäly julkisella sektorilla

Suomessa on parhaillaan käynnissä keskustelu tekoälyn käytöstä julkisella sektorilla. Kunnianhimoisimmissa visioissa tekoäly leikkaa läpi koko julkisen sektorin vain muutamassa vuodessa ja tehostaa sitä niin, että työn määrä ja työntekijöiden tarve muuttuvat radikaalisti.

Rohkenen epäillä, että tavoitteiden toteuttaminen on huomattavasti monimutkaisempaa kuin visioissa annetaan ymmärtää. Tekoäly ei ole vain ohjelmisto, jonka voi ottaa käyttöön organisaation eri tasoilla. Se muuttaa työskentelyn tapoja, tiedon kulkua, johtamista ja sitä, kuka lopulta käyttää päätösvaltaa. Tekoälyn läpileikkaavalle käytölle muodostuu luultavasti valtavasti inhimillistä, juridista ja kulttuurista kitkaa.

Lisäksi nousee kysymys siitä, miten säilytetään julkisen vallan läpinäkyvyys. Missä päätös lopulta tehdään? Kuka kantaa vastuun, jos tekoälyn ehdotus ohjaa ratkaisua? Voiko kansalainen ymmärtää, mihin päätös perustuu? Voiko päätöksen riitauttaa? Onko virkamies edelleen harkitseva ja vastuullinen toimija vai järjestelmän käyttäjä, joka hyväksyy teknologian tuottaman suunnan?

Näitä kysymyksiä myös ensyklika pohtii. Magnifica Humanitas varoittaa tilanteesta, jossa ihmisten elämään vaikuttavia päätöksiä annetaan automatisoiduille järjestelmille, jotka eivät tunne armoa, myötätuntoa, anteeksiantoa eivätkä ihmisen mahdollisuutta muuttua (§ 102–107). Julkisessa vallassa tämä kysymys on erityisen vakava, koska hallinto ei vain palvele ihmisiä, vaan käyttää myös valtaa heidän elämäänsä.

Julkisen sektorin keskustelu osoittaa, että tekoälyä lähestytään nyt vahvasti työn tehostajana ja optimoijana. Magnifica Humanitas taas korostaa työn merkitystä osana ihmisyyden kokonaisuutta. Työ ei ole vain ansaintaa, prosessia tai suoritteiden tuottamista. Se on osa ihmisen sosiaalista, persoonallista ja hengellistä eheyttä.(§ 148–149)

Tästä nousee olennainen kysymys: mitä tapahtuu ihmiselle, kun työ alkaa irrota ihmisyyden mittakaavasta ja muuttuu valtavan tehokkaiksi, optimoiduiksi ja taustalla toimiviksi prosesseiksi? Miten sellaisessa maailmassa ihminen osallistuu yhteiseen tilaan ja yhteisen hyvän rakentamiseen?

En usko, että olemme matkalla koneiden hallitsemaan dystopiaan. Mutta ensyklikan esiin nostama kysymys ihmisen paikasta ja roolista on otettava vakavasti. Voi olla, että joudumme ajattelemaan ja määrittelemään työn käsitteen uudelleen.

Hitauden vastaliike

Paavi Leo on oikealla asialla korostaessaan eroa ihmisyyden ja teknologian välillä. Tekoäly voi jäljitellä kieltä, analyysia, empatiaa ja vuorovaikutusta, mutta se ei ole ruumiillinen, kokeva, moraalista vastuuta kantava subjekti (§ 99–100). Tämä rajanveto ei vähennä tekoälyn merkitystä. Päinvastoin se auttaa ymmärtämään sitä oikein.

On suojeltava ihmisen hidasta rytmiä, jolla hän rakentaa merkityksiä, suhteita toisiin ihmisiin ja suhdetta ympäristöönsä. Nopeutuvassa ja tehostuvassa maailmassa tarvitsemme hitauden vastaliikettä, kohtaamisen infrastruktuureja ja tiloja, joissa on mahdollista rakentaa yhteistä näkemystä asioista.

Tässä kohden on syytä sanoa ääneen, mihin ensyklikan oma perustelu lopulta nojaa. Magnifica Humanitas ei suojele ihmisen hidasta rytmiä pragmaattisista vaan teologisista syistä: ihmisen tulevaisuus ei ole laskennallinen (§ 128). Algoritmille virhe on korjattava vika, ihmiselle se voi olla muutoksen alku. Ero palautuu viime kädessä inkarnaatioon ja ihmisarvoon lahjana, joka edeltää kaiken suorituksen. Tämän teologisen ytimen olen tietoisesti jättänyt taustalle, Jyri Komulainen avaa sitä hyvin kirjoituksessaan ensyklikasta. Oma kysymykseni on toinen: mitä tämä ihmisen ei-laskennallinen ulottuvuus merkitsee silloin, kun yhä useampi yhteiskunnallinen ratkaisu rakennetaan laskennallisen optimoinnin varaan?

Jotta yhteinen elämämme ja yhdessä toimiminen olisi mahdollista, on ryhdyttävä suojelemaan sitä, mikä ennen oli itsestään selvää: aikaa ajatella, tilaa keskustella, kykyä kuunnella, luottamusta ja yhteistä kieltä. Muutoin vaarana ei ole vain teknologinen rytmihäiriö, vaan myös polarisaation lisääntyminen ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Kun tekoäly antaa pahantahtoiselle ihmiselle moninkertaisen kyvyn tuottaa ja levittää hajottavaa ja luottamusta murentavaa viestintää, olemme pian vaarallisen spiraalin edessä. (§ 132–134)

Uusi vuorovaikutus

Murros sisältää siis riskejä, mutta myös mahdollisuuksia. Kun tekoäly erikoistuu riittävästi kulloiseenkin tarkoitukseen ja organisaatioiden prosessit sisäistävät sen järkevällä tavalla, eteemme aukeaa todennäköisesti aivan uusia kenttiä. Käyttöömme on tulossa työkalu, joka ei vain toimi, vaan kuvailee meitä takaisin. Se kertoo miten teemme työtämme, miltä ajattelumme näyttää ja miten sanoitamme maailmaa. Teknologia peilaa kuvaamme takaisin.

Tekoälyn reflektiivinen käyttö vaikuttaa lisääntyvän: käyttö etenee mekaanisesta kysymys-vastaus-käytöstä kohti pohtivampia ja keskustelevampia muotoja. Sen, ettei koneen sisällä asu kokevaa ja vastuullista subjektia, ensyklika toteaa terävästi. Se on myös hyvin kriittinen transhumanismin ja ihmisen ja koneen välisen rajan hämärtymisen suhteen. Minusta meidän tulisi kuitenkin tutkia tuota rajaa tarkemmin. Sen sijaan että kysymme yhä uudelleen, onko kone subjekti, voisimme kysyä, mitä tästä vuorovaikutuksen muodosta on tulossa ja mihin se on menossa. Ja ennen kaikkea: mihin suuntaan sen pitäisi mennä ja mihin ei.

Tämän ensyklika jättää auki. Jokin uusi vuorovaikutuksen muoto on joka tapauksessa syntymässä.  Vuorovaikutuksessa tekoälyn kanssa saattaa nousta esiin jotakin enemmän kuin puhtaasti yksin ajatellessa ja toimiessa. Tarvitsemme tälle vuorovaikutuksen muodolle käsitteitä ja syvempää ymmärrystä.

Peili, jonka ohi emme voi katsoa

Tekoäly sisältää sekä mahdollisuuksia että uhkia, ja se näyttää vievän meitä johonkin uuteen vaiheeseen. Lopulta tekoäly kuitenkin asettaa eteemme peilin: millaisia olemme ihmisinä, miten toimimme, mitä pelkäämme ja mitä lopulta haluamme.

Emme pääse pakoon itseämme emmekä vastuutamme. Vaikka tekoäly tuottaisi millaista jälkeä tahansa, emme pääse pakoon Sokrateen kysymyksiä, Jeesuksen katsetta tai Shakespearen rivejä.

Siksi Magnifica Humanitas on tärkeä teksti juuri nyt. Se ei anna meille valmista teknologiapolitiikkaa, mutta se palauttaa keskustelun oikeaan mittakaavaan. Tekoälyn aikakaudella ei pidä suojella vain työpaikkoja, tietosuojaa tai tehokkuutta. On suojeltava ihmisen kykyä tehdä merkityksellistä työtä, kantaa vastuuta, rakentaa yhteistä hyvää ja pysyä ihmisenä ympäristössä, joka kiihtyy ihmistä nopeammin.

Lue myös muut sarjan kirjoitukset:

Mikko Ketola: Magisterium AI – katolinen tekoäly. Vartija 1.6.2026.

Lari Lohikoski: Tekoälystä ei saa tulla uutta Baabelin tornia. Vartija 2.6.2026

Jyri Komulainen: Mitä suomalainen luterilainen voisi oppia Leo XIV:n ensimmäisestä kiertokirjeestä? Vartija 8.6.2026.

Alpo Penttinen: Kristillisen elämän ohjelma aikakauden muutosta varten: Leon historianteologinen visio. Vartija 11.6.2026.

Taina Kalliokoski: Mikä on ihminen tekoälyaikakaudella? Vartija 15.6.2026.

Jaro Karkinen: Paavin tekoälykiertokirje: uskottava opetuspuhe koko ihmiskunnalle? Vartija 23.6.2026.

Artikkelikuvassa Norman Spinradin science fiction -teos Deus X. Siinä pohditaan, voiko digitaalisilla mielillä olla sielua teologisessa tai filosofisessa mielessä.