Missä mennään ja minne?

Missä Suomen ev.lut. kirkko nyt mennee? Ja minne sen pitäisi mennä?

 Näihin kysymyksiin löytyy varmaan useita vastauksia kysyjästä ja vastaajasta riippuen. Avaan kolme vastausta. Ensimmäisen alku on runsaan puolen vuosisadan takana.

Ensimmäinen vastaus

 Vuonna 1973 tunnettu ekumeenikko ja dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen esitti Suomen ekumeeniselle neuvostolle, ”että neuvoston jäsenkirkot voivat tunnustaa toistensa kirkollisuuden ja edetä näkyvään yhteyteen”. Teinosen arvion mukaan ”näkyvä yhteys”, siis yksi kristillinen kirkko Suomessa olisi voinut toteutua vuonna 1985.

 Teinosen esitys ei saanut kannatusta. Sitä pidettiin yleisesti jopa vaarallisena. Päällimmäinen pelko oli – Teinosen yhteydet Rooman kirkkoon tuntien – että toteutuessaan esitys veisi Suomen luterilaista kirkkoa Rooman kirkon helmaan. Niin, ja sitä paitsi seurakuntaa ja kirkkoa koskevat muutokset ovat syvimmältään 3. uskonkappaleen asiaa – eivät ekumeenista kokouskikkailua.

 Tapahtuneesta suivautuneena Teinonen palasi professorin virkaansa ja luennoi siitä lähtien pelkästään pyhimyslegendoista. Eläkkeelle jäätyään hän muutti Espaniaan, liittyi siellä roomalaiskatoliseen kirkkoon, ja ryhtyi palvomaan neitsyt Mariaa innolla, josta puolisonsa totesi, että vähempikin olisi riittänyt. Teinosen vaikutus ei suinkaan päättynyt ko. ekumeenisen neuvoston kokoukseen. Innostava opettaja sai yliopistossa runsaasti ekumeniasta kiinnostuneita oppilaita.

 Neljännesvuosisata ekumeenisen neuvoston kokouksesta Suomen ev.lut. kirkossa uudistettiin jumalanpalvelusjärjestystä. Uudistustyössä Teinosen vaikutus oli tuntuva. Martti Lutherin väkevä ja siihen asti miltei muuttumattomana säilynyt jumalanpalvelusjärjestys pantiin syrjään,  ja uuteen kaavaan otettiin aineksia roomalaiskatolisesta messusta. Nimeä myöten. Jumalanpalvelusta ryhdyttiin kutsumaan Rooman tapaan ”messuksi”. Ja jos jumalanpalveluksessa ei vietetty Herran Pyhää Ehtoollista, ei siinä silloin sopinut laulaa suurta kunniaa eikä veisata kiitosvirttä. Uudesta jumalanpalvelusjärjestyksestä päättäessään kirkolliskokous päätti myös, ettei vanhaa käsikirjaa enää saa luterilaisen kirkon messuissa käyttää.

 Jumalanpalvelusuudistusta perusteltiin paljolti sillä, että uudistuksilla saataisiin seurakuntalaiset mukaan toimittamaan sitä messua. Maallikot, jopa lapsetkin, saivat oikeuden lukea messussa Raamattua ja rukouksia. Synnintunnustus luettiin nyt yhteen ääneen virsikirjan takasivuilta.

 Mainittu pyrkimys joutui kuitenkin outoon valoon, kun uudistustyön loppuvaiheessa komiteassa iloittiin siitä, että nyt Suomen kirkossa voitaisiin viettää messua ilman yhtäkään virttä. Virsien myötähän koko seurakunta pääsi yhdessä rukoilemaan ja siis toimittamaan väkevästi yhteistä jumalanpalvelusta! Virsistä vielä yksi asia. Käsikirjakomitean suosituksesta virsiä ei enää veisata. Niitä lauletaan. Vaarana nyt on, että messun virsistä tulee näin ”laulettuina” enemmänkin esityksiä ja ohjelmanumeroita kuin seurakunnan yhteistä rukousta.

 Jumalanpalvelusuudistuksen merkitystä voi olla vaikea arvioida. Joko siitä huolimatta tai sen takia kirkossa kävijöiden määrä väheni joka tapauksessa noin kolmanneksen. Ev.lut. kirkkoon kuuluvien määrä on sekin pudonnut puolessa vuosisadassa kolmanneksen. Tämä oli ensimmäinen vastaus kysymykseen missä nyt mennään Suomen ev.lut. Kirkossa. Toinen vastaus liittyy Suomen koululaitokseen ja sen viime vuosina antamaan opetukseen.

Toinen vastaus

 Niin kuin on hyvin tunnettua, kansanopetus ja koululaitoskin on syntynyt Suomessa evankelisluterilaisen kirkon helmasta. Mikael Agricola käänsi Uuden Testamentin suomeksi 1500-luvulla, perusti siten suomen kirjakielen ja laati myös ensimmäisen aapisen. Suomenkielisiä virsiä veisattiin ainakin jo 1580-luvulta lähtien. Koko suomenkielinen Raamattu ilmestyi 1640-luvulla. Niin myös katekismuksia ilmestyi tarpeen mukaan. Nämä kaikki edellyttivät lukutaitoa.

 Turun piispa Johannes Gezelius vanhempi laati 1600-luvun lopulla seurakuntiin rakenteita, puitteita lukutaidon opettamiseen koko kansalle. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä nämä puitteet ovat selvästi nähtävissä. Jos romaanin teema on pako ja paluu, niin lukutaito ja sen oppiminen on Seitsemässä veljeksessä cantus firmus, kirkas melodia kaikkien tapahtumien yläpuolella. Kun veljesten lukutaito on saavutettu, niin romaani päättyy Jukolassa vietettyyn joulujuhlaan ja siellä Simeonin aloittamaan ”ihanaan jouluvirteen”, oletettavasti Lutherin Enkeli taivaan -virteen, johon kaikki sitten ”yhtyivät ääninensä”.

 Kiven romaanin ilmestymisen aikoihin Uno Cygnaeus (luterilainen pappi hänkin) valmisteli jo kansakoulun puitteita, nyt ”siveellisen ja aineellisen vaurastumisen” edistämiseksi. Sata vuotta myöhemmin meillä tehtiin peruskoulu-uudistus. Mutta koko ajan, 2020 luvulle asti koululaitoksen yhteys sen alkujuuriin säilyi. Vaikka aamuhartaudet vaihtuivat päivänavauksiin, seurakunnan vierailut kouluihin ja koulukinkerit olivat mahdollisia. Joka tapauksessa joulujuhlassa voitiin veisata Enkeli taivaan -virsi ja keväällä suvivirsi.

 Koko mainittuna aikana, 1600-luvulta 2020-luvulle suomalainen kansanopetus on ollut kansainvälisesti katsoen huippuluokkaa. Pisa-tutkimuksissa suomalaisten lukutaito on useana vuonna todettu maailman parhaaksi. Samoin onnellisuustutkimuksissa. Me olemme olleet maailman lukutaitoisin ja onnellisin kansa.

 Mutta mitä tapahtuu nyt? Opetushallitus on ohjeistanut kouluja ja eri hallintoviranomaisia kymmenisen vuotta Rudolf Steinerin pedagogian mukaisesti. Maahan on rakennettu kouluja, joissa on vain yksi luokkahuone. Niissä oppilaat toimivat itseohjautuvasti ja oppivat ilmiöistä. Joku oppilas ”itseohjautuu” kolmen kuukauden omalle lomalle. Toiset ohjautuvat eristämään ja kiusaamaan koulutovereita, vastustamaan ja jopa pahoinpitelemään opettajia. Lukutaidottomuus ja ADHD-diagnoosit lisääntyvät kymmeniin prosentteihin. Näitä kaikkia ilmiöitä Opetushallitus sietää varsin pitkälle. Mutta jos joku koululainen joutuu vahingossa kuulemaan virttä Enkeli taivaan tai Suvivirttä, niin opettajaa rangaistaan tai koulua ylläpitävä kunta joutuu maksamaan tuhansien eurojen korvauksia.

 Jos Suomen kouluissa, joiden oppilaista yli puolet kuuluu luterilaisiin perheisiin, käytännössä osoitetaan, että luterilainen ”ihana virsi” ja sen veisaaminen on rangaistava rikos, se koskettaa kirkkoa syvälti. Ja koko kansaa. Lukutaidottomat nuoret jengiytyvät ja ohjautuvat helposti rikollisuuteen.

 Tilanne on katastrofaalinen. Sitä torjumaan on syntynyt uusi ammattikunta, lukutaito-opettajat.  Ammattinimike on uusi. Ongelman laajuutta kuvaa sekin, että nimikkeen alla toimii Suomessa jo yli 160 lukutaito-opettajaa. Ja lisää tarvittaisiin kipeästi. Tämä onkin toinen vastaus kysymykseen, missä kirkkomme nyt menee. Kolmas vastaus nousee suomalaisesta sopimuskulttuurista.

Kolmas vastaus

Juhani Seppänen ja Jari Tervo mainitsevat suomalaista elämäntapaa luotaavissa TV-sarjoissaan suomalaisen omaleimaisen sopimuskulttuurin. He tuntevat siis työnantajien ja työntekijöiden väliset palkkaneuvottelut sekä eri puolueiden muodostamat hallitukset. Mutta mistä ko. sopimuskulttuuri nousee, sitä ei ohjelmissa kerrota. Professori Janne Saarikiven essee ”vihajarrusta” juhannusaaton Helsingin Sanomissa viittaa sekin suomalaiseen sovinnollisuuteen. Kun Saarikivi näin kirjoittaa, hän liittää asiaan muun muassa Siionin virret ja Tuntemattoman sotilaan, siis herännäisyyden. Huomion arvoista on, että Koskelan esikuva Väinö Linnan romaanissa ei tullut Urjalan Pentinkulmalta vaan Pohjois-Savosta, sikäläisestä herännäiskodista.

Näillä viitteillä pääsemmekin asian ytimeen. Suomalainen sopimuskulttuuri on sekin syntyisin evankelisluterilaisesta kirkostamme. Tarkemmin sanottuna Martti Lutherin vanhurskauttamisopista. Martti Luther opetti, että ihminen on samalla kertaa syntinen ja vanhurskas. Itsessään, omine apuinensa ihminen on syntinen syntymästä kuolemaansa asti. Mutta Kristuksessa, Kristuksen sovitustyön ja armon tähden ihminen on vanhurskas, Jumalan armahtama, Jumalalle kelpaava ja pelastettu.

 Nyt joku voi huokaista, että miksi aina puhutaan synnistä. Miksei puhuttaisi vain kauniista ja hyvistä, positiivisista asioista.

 No ei! Jos me tunnemme ja tunnustamme oman itsekkyytemme, erehtyväisyytemme ja pahuutemmekin, ja näemme sitä samaa muissakin ihmisissä, niin meidän on mahdollista tunnistaa tosiasioita elämässä ja puhua niistä, niiden oikeilla nimillä. Niin meidän on myös mahdollista ja tarpeenkin ryhtyä neuvottelemaan yhdessä elämän tärkeistä kysymyksistä ja sopimaan niistä. Näin elämä helpottuu ja tulee jollain tapaa ymmärrettävämmäksi. Syntyy onnellisuutta, onnellinen kansa, maailman onnellisin kansa, vaikkei se kansa sitä itse kovin selvästi tiedostaisikaan.

 Tällaisia neuvotteluja ei synny siellä, missä jotkut ovat aina oikeassa – valehdellessaankin – ja vaativat valheittensa kunnioittamista ainoana totuutena.  Mutta luterilainen sopimuskulttuuri. Se syntyy vallankin, kun Isän Jumalan rakkaus ja armo kannustavat meitä syntisiä tähän suuntaan. Täällä Suomessa me tiedämme kyllä, mikä merkitys ja arvo sopimuskulttuurillamme on. Mutta me tiedämme myös, miten helposti se tänä päivänä hukkaantuu vihapuheen jalkoihin. Janne Saarikiven ehdotus ”vihajarrusta” on erittäin ajankohtainen ja tarpeellinen.

 Tässä olikin kolmas vastaukseni kysymykseen, missä meidän kirkkomme menee tänä päivänä. Entä minne sitten medän nyt pitäisi suuntautua? Vastaus on hyvin selkeä.

Minne pitäisi suunnata?

– Luterilainen jumalanpalvelus yhdessä veisattuine virsineen uudelleen esiin.

– Kansanopetuksen luterilainen perusta koululaitokselle.

– Meidän tulisi suuntautua sellaiseen uuteen uskonpuhdistukseen, jossa tätä meidän luterilaisuuttamme uudestaan arvostettaisiin ja opetettaisiin.

Martti Simojoki, ankaran luterilainen piispa ja arkkipiispa sanoi joskus 1970-luvun lopulla Pöytyän kirkossa, että ”me emme ole yhtään sen parempia kuin kuka tahansa muu. Mutta meillä on Jumala”. Niinpä. Meillä on Jumala. Armollinen Jumala.

Artikkelikuvassa Seppo A. Teinonen ja ystävä. Kuva: Kirkkohallituksen kuva-arkisto.