Suomi ja Ukraina

Viime vuosina Suomessa on julkaistu aikaisempaa enemmän Ukrainaan liittyvää tietokirjallisuutta. Syy tähän on luonnollisesti Venäjän törkeä hyökkäys maahan 24.2. 2022 ja sen jälkeinen sotatilanne. Ukrainasta tuli kestoaihe myös suomalaiseen mediaan kevättalvella 2022. Toimittaja ja Ylen Ukrainan-kirjeenvaihtaja Maxim Fedorov on ollut tuttu media-kasvo suomalaisille, kuten myös musiikkimiehenäkin tunnettu Justas Stasevskij.

Suomessa julkaistusta Ukraina-aiheisesta kirjallisuudesta on syytä mainita historiantutkija Johannes Remyn Ukrainan historia, jonka toinen painos ilmestyi 2022. Se nostaa esille perustiedot maan historiallisista vaiheista. Kansainvälisesti tunnetun tietokirjailijan ja läntisen demokratian vankkumattoman puolustajan Anne Applebaumin teos Ukrainan nälkä julkaistiin suomeksi 2018. Se on kuvaus maata 1930-luvun alussa koetelleesta kammottavasta nälänhädästä, joka oli seurausta Josef Stalinin terrorihallinnon järjestämästä maatilojen kollektivoinnista. Holodomor oli selvästi natsien toimiin verrattava – itse asiassa tietoisesti järjestetty – kansanmurha, jota on syytä pitää esillä historian opetuksena. Se osoitti kommunistisen diktatuurin toimet kaikessa alastomuudessaan.

Aktiivinen ja energinen toimittaja Maxim Fedorov on julkaisssut kolme Ukraina-aiheista tietokirjaa 2022–2025. Niistä uusin käsittelee Suomen ja Ukrainan suhteita 1917–1991.Ukrainan itsenäisyys(taistelu) ensimmäisen maailmansodan jälkeen loppui lyhyeen jo 1922, jolloin  Neuvostoliitto perustettiin. Ukraina itsenäistyi lopulta 1991. Pian sen jälkeen koko Neuvostoliitto hajosi.

Fedorov kirjoittaa elävästi ja mukaansa tempaavasti Suomen ja Ukrainan historiallisista leikkauspisteistä, jotka liittyvät politiikkaan, sotilaallisiin tapahtumiin, kulttuuriin, urheiluun, matkailuun, opiskelijavaihtoon, ystävyyskaupunkien suhteisiin ja muuhun vuorovaikutukseen. Tarkastelun näkökulma on ensi sijassa kronologinen. Kirjassa tulee esille kiinnostavia yksityiskohtia kuten esimerkiksi presidentti Urho Kekkosen kummilapset Ukrainassa tai Zaporožets-auton levinneisyys Suomessa. Fedorov on pyrkinyt löytämään tietoisesti sitä ainesta, joka Suomen ja Neuvostoliiton “ystävällisissä ja luottamuksellisissa” keskinäisissä suhteissa koski nimenomaan Ukrainan neuvostotasavaltaa. Hän osaa kuoria näitä aineksia esiin Neuvostoliiton kokonaishistoriasta, jonka alle Ukraina näyttää usein hautautuneen.

Ferodov on kielitieteilijä, ei ensi sijassa historiantutkija.Tämä ei toki ole ongelma tässä teoksessa, koska kysymyksessä on yleisluonteinen tietokirja, ei historiantutkimus. Nostan kuitenkin esille eräitä asiakokonaisuuksia, jossa tekijä olisi voinut lähestyä asioita suuremmalla historiallisella tarkkuudella. Ferodov ei mainitse ollenkaan Suomessa toiminutta kenraalikuvernööri Ivan Mihailovitš Obolenskia (1853–1910), joka tuli Nikolai Bobrikovin jälkeen Suomeen Harkovasta. Hän polveutui Rurik-sukuisesta Ukrainasta lähtöisin olleesta vanhasta slaavilaisesta aatelisperheestä.Obolenski toimi ennen Suomeen tuloaan Harkovan kuvernementin kuvernöörinä. Suomessa hän palveli vain lyhyen ajan 1904–1905. Obolenski joutui suurlakon (1905) jälkeen eroamaan.

Kirjoittaessaan suomalaisista SS-vapaaehtoisista Ukrainassa toisen maailmansodan aikana Fedorov käyttää dosentti André Swanströmin tunnettua kirjaa Hakaristin ritarit – suomalaiset SS-miehet, politiikka,uskonto ja sotarikokset (2018). Hän oikoo kuitenkin joitakin mutkia turhan suoriksi eikä tee oikeutta tutkijan alkuperäiselle intentiolle. Fedorovin mukaan IKL ohjasi SS-miesten rekrytointia “rajulla kädellä” ja siksi “suurin osa suomalaisista SS-vapaaehtoisista kuului herätysliikkeisiin”. Tällainen päätelmä on virheellinen. Myös herännäisyyden osalta hän kirjoittaa epätäsmällisesti, jopa harhaanjohtavasti. “Herännäisyys yhdistettynä kommunisminvastaisuuteen johti siihen, että Saksan armeijan rikoksia katsottiin läpi sormien”.

Fedorov ei selvitä juuri ollenkaan Suomen ja Ukrainan kirkollisia suhteita. Hän viittaa kyllä lyhyesti Tampereen vapaakirkon ystävyyssuhteeseen erään kiovalaisen baptistiseurakunnan kanssa, mutta muuten eivät kirkolliset yhteydet maiden välillä tule esille kirjassa. Tekijä olisi voinut käsitellä Suomen evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen (SEKL) toimesta organisoitua Raamattujen salakuljetusta Neuvostoliittoon kylmän sodan vuosina. Niin ikään hän olisi voinut käsitellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisiä oppineuvotteluja. Näihin neuvotteluihin varsin ansiokkaasti paneutuneen professori Riho Saardin mukaan Kiovassa pidetyissä neuvotteluissa keväällä 1977 Venäjän valtuuskunnassa oli mukana myös Kiovan ja Galitsian metropoliitta Filaret. 

En tunne yksityiskohtaisesti Suomen ja Neuvostoliiton kommunistien puolueyhteyksiä 1944–1991. Mutta tätäkin näkökulmaa olisi voinut poliittisen historian osuudessa tarkastella ehkä jopa erillisenä teemana. Tekijä olisi oletettavasti saanut tähän liittyvää tietoa nopeasti vaikkapa olemalla yhteydessä professori Kimmo Rentolaan. Entä diplomaattien keskinäinen kanssakäyminen? Oliko ukrainalaisia töissä Neuvostoliiton Suomen-suurlähetystössä kylmän sodan aikana? 

Vaikka olen nostanut esiin joitakin aukkoja Federovin kirjasta, se ei toki tarkoita sitä,etteikö kysymyksessä olisi monessa suhteessa uraa uurtava selvitys ja suomalaiselle lukijalle tärkeä tietokirja. Suomalaisten Ukrainan ystävien ja maata avustavien vapaaehtoisten on erityisesti syytä paneutua siihen. Kysymyksessä on myös medialle välttämätön käyttökirja nykytilanteessa ja toivottavasti pian koittavan Ukrainan jälleenrakennuksen aikana.

Arvioitu teos: Maxim Fedorov: Itsenäisyydestä itsenäisyyteen. Suomi ja Ukraina 1917–1991. Helsinki: Docendo. 355 s.