Parhaani mukaan yritin tarttua JD Vancen uskonnolliseen muistelmateokseen fenomenologisesti ilmaistuna sellaisella epokhélla, joka laittaisi sulkeisiin hänen nykyisen poliittisen asemansa ja siihen liittyvän tavan ilmaista asioita. Yksilön hengelliseen etsintään on mielestäni aina syytä suhtautua kunnioituksella ja avoimuudella, oli hänen kanssaan konkreettisista kysymyksistä mitä mieltä tahansa. Riippumatta siitä, miten USA:n varapresidentti Vance sitten mollasikaan Eurooppaa Münchenissä helmikuussa 2025, tai miten hän pian sen jälkeen aloitti Zelenskyin sättimisen Valkoisessa talossa, tai miten hän viime keväänä pyrki pätemään paaville teologisissa kysymyksissä, hänen hengellinen tiensä – kuten jokaisen meistä – ansaitsee tulla tarkastelluksi sellaisenaan. Näin ainakin yritin kirjaa lähestyä.
Pitkään tämä sulkeistaminen toimikin Vancen kirjaa lukiessa. Ehkä kaksi kolmasosaa kirjasta keskittyy pitkälti Vancen omaan hengelliseen tiehen eli siihen, miten hän aikuistuessaan menetti ohiolaisen lapsuutensa evankelikaalissävytteisen kristinuskon ja miten hän löysi sen uudestaan katolisessa muodossa perustettuaan oman perheensä. Se ei ole mitenkään erityisen originelli tarina, eikä se sisällä mitään erityisen tuoreita näkökulmia tematiikkaan, mutta Vance kertoo sen varsin mukavasti ja tarkkanäköisesti, välillä jopa itsekriittisesti. Lukija saa vaikutelman, että kyseessä on ilmeisen älykäs henkilö, jolle hengelliset kysymykset ovat aidosti tärkeitä. Lisäksi Vance on taitava kirjoittaja, mistä myös hänen 2016 bestsellerinsä Hillbilly Elegy todistaa (Ron Howardin siitä 2020 tekemä elokuva löytyy Netflixistä).
Teoksen viimeisessä kolmanneksessa Vance on jo palannut uskoon (hänet kastettiin katoliseen kirkkoon elokuussa 2019), ja hän on ottamassa yhä suurempaa roolia Yhdysvaltain poliittisella kentällä. Samalla hänen omakohtainen hengellinen pohdintansa muotoutuu yhä enemmän yhteiskunta- ja sivilisaatiokohtaiseksi. Senaattori- ja varapresidentti-Vancea ajaa häpeilemättömän konservatiivinen visio kristillisestä yhteiskunnasta, jota hän on valmis henkeen ja vereen puolustamaan. Tämän yhteiskunnan keskiössä on miehen ja naisen ja (mahdollisimman monien) lasten muodostama yksikkö, jota varten kaikki muu rakentuu. Tällainen ”vahva perhe” jäi Vancelta omassa lapsuudessaan puuttumaan, mutta hän kirjoittaa, kuin juuri sitä hän olisi aina kaivannut. Näin kirjan loppu- ja alkuosa liittyvät kuin liittyvätkin läheisesti yhteen, eikä kirjasta kokonaisuutena ole helppo sanoa, onko se oikeasti uskonnollinen muistelmateos vaiko poliittinen manifesti. Ehkä se on molempia, ja sellaisena se tarjoaa kiehtovan näkökulman Yhdysvaltain nykytilanteeseen ja ylipäänsä konservatismin nousuun läntisessä maailmassa.
Yhteyden etsintää
Vancen kirjan nimi Communion tarkoittaa yhteyttä. Katolilainen näkee nimessä selkeän viittauksen ehtoolliseen, jota suomeksikin katolilaiset voivat kutsua kommuunioksi. Tämä sanan käyttötapa korostaa sitä pyhien yhteyttä, joka kaikilla kirkon jäsenillä on keskenään ja Jumalan kanssa. Nykykatolisuutta määrittävä Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1962–1965) painotti myös tätä kirkon yhteisöllistä ulottuvuutta jäykän hierarkian sijaan.
Vancelle kommuunio on silti paljon muutakin kuin vain kirkollista yhteyttä. Yhteys ja yhteisöllisyys on hänen visiossaan se, mikä perimmiltään antaa inhimilliselle olemassaololle merkityksen. Vahva perhe ja lähiyhteisö kasvattaa ja kannattelee ihmistä ja saa hänestä parhaat puolet esiin. Tämä yhteys ei perustu abstrakteille ajatuksille, vaan konkreettiselle luottamukselle siihen, että ihmiset välittävät aidosti toisistaan ja haluavat toinen toistensa parasta. Uskonto on Vancelle olennainen osa tätä yhteyden kokemusta, tai oikeastaan uskonto vain tekee sen mahdolliseksi, koska mikään ei liitä ihmisiä läheisemmin yhteen kuin jaettu usko.
Siksi on ymmärrettävää, että Vancen etääntyminen uskosta ajoittuu samoihin aikoihin isoäidin kuoleman ja Irakiin lähdön kanssa. Isoäiti tai ”mamaw”, kuten Vance häntä kutsuu, oli kannatellut perhettä ja kasvattanut Vancea, kun tämän äiti kamppaili riippuvuuksien kanssa (tämän puolen tarinasta Hillbilly Elegy kertoo tarkemmin). Vancen biologinen isä oli etääntynyt pojastaan, ja muut isähahmot vaihtuivat tiuhaan nuoren Vancen elämässä. Isoäiti toi kuitenkin pysyvyyttä ja turvaa sekä tarjosi esimerkin eletystä uskosta. Kirkossakin käytiin silloin tällöin, tai monissa erilaisissa kirkoissa, jotka rakentuivat kukin pitkälti oman pappinsa varaan, kuten amerikkalaisessa protestanttisuudessa on tapana.
Kirjaa lukiessa on hyvä muistaa, että Vance on vasta vuonna 1984 syntynyt eli sosiologisesti ilmaistuna millenniaali. Jo lukioaikoina 2000-luvun alussa paikallinen uskonnollisuus oli alkanut vaivata häntä, koska sen fokus oli hänestä vieraannuttava. Kreationismi ja maailmanlopun tempausten odotus eivät puhutelleet nuorta intellektuellia. Kun isoäiti kuoli keväällä 2005 ja lähtö sotilastiedottajaksi Irakiin tuli samana kesänä, Vancen yhteys lapsuudenuskoon alkoi murentua. Hän kirjoittaa, ettei se ollut ensisijaisesti älyllinen asia, vaan liittyi etääntymiseen hänen omista juuristaan. Toki uskonnollisuus on tyypillisesti hyvin kokonaisvaltainen asia, jossa älylliset ja psykososiaaliset ulottuvuudet limittyvät toisiinsa.
Vance kommentoi hengellisen tiensä vaiheita usein viittauksilla tiettyihin teologeihin ja filosofeihin. C.S. Lewis kulkee koko ajan mukana Vancen hengellisessä evoluutiossa, myös Tolkieniin viitataan. Uskosta etääntyneelle Vancelle Ayn Randin hyperindividualistinen ajattelu tarjosi tietynlaista merkitystä. Hän tulkitsee yliopistoaikansa vallitsevan eetoksen randilaisuuden toteutumaksi: jokainen ajatteli perimmiltään vain sitä aineellista menestystä ja glooriaa, jota voisi yhteiskunnassa saavuttaa. Näin oli erityisesti Yale Law Schoolissa, missä Vance opiskeli 2010–2013. Sinne pääsy oli ateisti-Vancelle ollut kunnianhimon täyttymys, mutta sielläkään hän ei löytänyt syvempää yhteyttä toisiin ihmisiin. Päinvastoin hän korostaa sitä, kuinka vieraaksi hän amerikkalaisen eliitin uratavoittelun koki (ja kokee). Ohion poika pysyy aina ylpeästi ruostevyöhykkeen (Rust belt) kasvattina (mikä onkin poliittisesti ymmärrettävää, koska siellä sijaitsevat tärkeät vaa’ankieliosavaltiot Michigan, Pennsylvania ja Wisconsin, joissa viimeiset presidentinvaalit on pitkälti ratkaistu).
Yalessa Vance tapasi ensimmäisen kerran teknologiamoguli Peter Thielin vuonna 2011. Thielistä tuli merkittävä mentori Vancelle niin hengellisesti kuin ammatillisestikin. Thielin mukaan nykyamerikkalainen eliitti keskitti aivan liikaa energiaa (ja aikaa!) urakehitykseen kuin todellisiin, elämää parantaviin teknologisiin läpimurtoihin. Tämä visio puhutteli Vancea. Lisäksi Thiel, Vancen sanoin ehkä älykkäin henkilö, jonka hän oli koskaan tavannut, oli avoimesti kristitty. Stanfordissa opiskellut Thiel välitti Vancelle René Girardin ajattelua, joka tarjosi paljon syvällisemmän ja todellisemman tuntuisen tulokulman kristinuskoon kuin lapsuuden fundamentalismi.
Sittemmin Vance työskenteli Thielin Mihtril-firmassa pääomasijoituksen parissa, ja myös Vancen oman 2019 perustetun Narya-firman nimessä näkyy Tolkien-fani Thielin vaikutus. (Ei varmasti ole sattumaa, että nykyisen paavin kirjoitustiimi halusi sisällyttää Tolkien-viittauksen paavin tekoälyensyklikaan kuin vastapainona Piilaakson Tolkien-tulkinnalle.) Thiel myös esitteli Vancen ensimmäistä kertaa Trumpille Mar-a-Lagossa 2021. Näihin aikoihin Vance oli jo kääntynyt kovasta Trump-kriitikosta hänen kannattajakseen. Thiel rahoitti vielä Vancen senaattorikampanjaa 2022 15 miljoonalla dollarilla. Lopulta Trump hieman yllättäenkin valitsi Vancen varapresidenttiehdokkaakseen heinäkuussa 2024, ja loppu on historiaa. Uskonnollisessa muistelmateoksessaan Vance kirjoittaa silti todella vähän Trumpista, mikä varmasti on tarkkaan mietittyä poliittista nykytilannetta ja tulvaisuutta ajatellen.
Vancen lopullinen paluu uskoon liittyy läheisesti hänen perheellistymiseensä. Girard, Augustinus ja Leo XIII:sta alkanut katolinen yhteiskuntaopetus tarjosivat älyllisesti syvällisen ja todellisuuteen kiinnittyneen uskontulkinnan, mutta erityisesti avioliitto intialaistaustaisen (ja uskonnoltaan hindulaisen!) Ushan kanssa 2014 ja heidän ensimmäisen lapsensa Ewanin syntymä 2017 saivat Vancen punnitsemaan uudelleen suhdettaan uskontoon. Miten olla hyvä aviomies? Miten olla hyvä isä? Vancea ajaa ilmeisen kova halu olla hyveellinen ihminen, tehdä hyviä tekoja ja palvella muita. Siksi ei varsinaisesti ole yllättävää, että älyllisistä kysymyksistä kiinnostunut ja hyveellisyyteen pyrkivä Vance löysi kirkollisen kotinsa katolisuudesta. Amerikkalaiset vaikuttavat joka tapauksessa valitsevan itselleen sen kirkon, joka vastaa parhaiten omia tarpeita ja mieltymyksiä. Lopulta Vance kertoo lähes mystisestä kokemuksestaan keskiaikaisessa kirkossa kesällä 2018 Burgundissa. Kirkko oli tyhjä mutta niin kaunis ja vaikuttava, että Vance päätti ottaa katolisen perinteen omakseen huolimatta sen nykyisestä alennustilasta. ”But if the Titanic is going down I’d rather be on board than hop on a lifeboat”. Tässäkin on jotain konservatiiviselle sensibiliteetille todella ominaista.
Böckenförden ja Vancen dilemma
Vancen uskonnollinen kääntymyskertomus on siis melko tyypillinen tarina siitä, kuinka aikuistuva älykkö huomaa lapsuudenuskonsa pinnallisuuden mutta kuitenkin palaa siihen tietynasteisen älyllisen tutkiskelun ja etenkin oman perheellistymisensä myötä. Vancen tarinan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että hän näkee oman hengellisen tiensä heijastavan koko länsimaisen sivilisaation tilaa. Hänen sivilisaatiokäsitykseensä kannattaa tutustua tarkemmin jo hänen oman poliittisen painoarvonsa takia, mutta myös sen takia, että vastaavanlainen konservatiivinen maailmankuva on vahvassa nousussa ympäri länsimaailman.
Vancea huolestuttaa yhteiskunnan yhtenäisyys, koheesio. Hänen mukaansa koko se toisen maailmansodan jälkeinen globaali järjestelmä, joka nyt on kriisissä, rakentui kristillisille periaatteille. Hän ei väitä, että sen rakentaneet poliitikot olisivat kaikki olleet kristittyjä (useimmat kyllä olivat), mutta kristinusko tarjosi heille kaikille yhteisen kielen ja eetoksen: ”But Christianity gave them a shared moral language – a foundation on which the entire postwar order was built”. Nykyinen yhteiskunnallinen kriisi johtuu Vancen mukaan siitä, että olemme laajalti etääntyneet kristinuskosta tai jopa tietoisesti kieltäneet sen. Tie tulevaisuuteen voi olla vain kristillisten periaatteiden palauttaminen läntisten yhteiskuntiemme keskiöön. (Samanlaista eetosta pitivät yllä eurooppalaisen kristikunnan viimeiset paavit Johannes Paavali II ja Benedictus XVI, kun taas ensimmäisillä globaaleilla paaveilla Franciscuksella ja Leo XIV:lla fokus on selkeästi toisaalla.)
Tämä on tietenkin hyvin erilainen luenta globaalista nykytilanteestamme kuin esimerkiksi meillä Suomessa on vallalla (tai siitä luennasta, jonka Alexander Stubb tarjoaa Vallan kolmiossaan). Mielestäni on turha päivitellä sitä, kuinka Vancen konservatiivis-kristillinen visio pyrkii kalastelemaan nykymenoon tyytymättömiä Yhdysvaltain keski- ja eteläosien äänestäjiä. Fakta on, että sille on kysyntää. Monille ihmisille vain maininta kristillisyydestä tai Jumalasta tai perinteisistä arvoista herättää vahvan nostalgisen kaipuun (vaikka niissä maininnoissa ei olisi varsinaisesti mitään sisältöä, tai hyvin vähän). Eikä vain Yhdysvaltain perinteisillä työläisalueilla, vaan ympäri lännen niillä alueilla, joilla talouden globalisaatio ja lisääntyvä siirtolaisuus ravistelevat totuttua yhteiskuntajärjestystä. (Ympäristökriisistä Vance ei kirjassaan puhu yhtään mitään.)
Koko liberaalin demokratian kohtalonkysymys liittyy siihen, miten kansalaiset saadaan kaikessa vapaudessa motivoitua välittämään yhteisistä asioista ja toimimaan demokratian eteen (ottamaan selvää asioista ja muodostamaan oma mielipiteensä, äänestämään jne.). Saksalaisen yhteiskuntateoreetikko Ernst-Wolfgang Böckenförden sanoin länsimainen liberaali sekulaari valtio on riippuvainen sellaisista varsinaista politiikka edeltävistä tekijöistä, joita se ei voi taata itse itselleen. Liberaali demokratia ei voi pakottaa ketään osallistumaan yhteisten asioiden hoitoon. Nykyvaltio on jo muotoutunut niin tavattoman monimutkaiseksi koneistoksi, että yhä suurempi osa kansalaisista alkaa kokea itsensä etäiseksi sen toiminnasta. Syntyy vieraantuneisuutta, tyytymättömyyttä ja vihaakin. Tämä jo selittää pitkälti Trumpin ja muiden johtoeliitin ulkopuolelta tulevien ns. populistien nousun ympäri länttä. Vancen rakettimainen nousu politiikan huipulle liittyy samaan kehityskulkuun. Sitä on turha kauhuissaan päivitellä. Mutta sitä on tärkeää ymmärtää, ja siinä Vancen muistelmateos tarjoaa arvokkaita näkökulmia.
Hedelmistään puu tunnetaan
Vancen kirjassa on paljon yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Tyytymättömyyttä sellaista yhteiskuntaa kohtaan, joka 1990-luvulta alkaen on sallinut opioidikriisin, jossa on kuollut enemmän amerikkalaisia kuin toisessa maailmansodassa (yleinen mutta tosi lausahdus amerikkalaisessa nykykeskustelussa). Tyytymättömyyttä sellaista yhteiskuntaa kohtaan, joka saa älykkäimmät ja pätevimmät kansalaisensa keskittymään vain työntekoon ja ansaitsemiseen perheen ja lasten saamisen kustannuksella. Ja tyytymättömyyttä sellaista yhteiskuntaa kohtaan, joka mittaa kaikkea bruttokansantuotteen avulla mutta unohtaa samalla sen kaikista tärkeimmän: inhimillisen yhteyden ja keskinäisen luottamuksen kokemuksen, joka syntyy perheessä ja laajenee sieltä lähiyhteisöön ja siitä yhä laajemmalle yhteiskuntaan (konservatiivinen visio pähkinänkuoressa).
Vancelle pelastus tästä tyytymättömyydestä oli oman perheen perustaminen ja sen kautta omien juurien ja inhimillisen yhteyden löytyminen uudelleen. Samalla tie löytyi takaisin uskon yhteyteen (vaikka hän samalla myöntää, että hän on vasta nuori katolilaisena ja hänellä on vielä paljon opittavaa). Tähän olisi helppo todeta, että ”good for him”. Meillä jokaisella on mahdollisuus ja oikeus kulkea omanlaisemme hengellinen tie (kiitos liberaalin yhteiskunnan!). Mutta miksi Vance haluaa tehdä omasta kristillisestä tiestään kuin mallin kaikille muillekin? Eikö Ratzingerkin jossain sanonut, että teitä Jumalan luokse on täsmälleen niin paljon kuin on ihmisiäkin?
Kirjan lopussa Vance pohdiskelee sitä, että hänellä ei oikeastaan koskaan ole ollut minkäänlaista kuolemanpelkoa. Hän jopa ounastelee, voisiko tämä kalvinilaisittain johtua positiivisesta predestinaatiosta. Ehkä taustalla vaikuttaa kuitenkin myös konservatiivinen eetos: on tärkeää antaa kuva vahvasta johtajasta, joka on valmis puolustamaan heikompiaan (”vahva” on yksi konservatiivien lempisanoja). Ja juuri heikompiensa puolesta Vance tunnustaa pelkonsa: perheensä puolesta ja koko länsimaisen sivilisaation puolesta. (Kun koronapandemia on tulossa, Vance ryntää ensimmäiseksi urheilukauppaan ostamaan tuhat patruunaa ammuksia, mikä ilmeisesti on hänen tarkoitetulle lukijakunnalleen osoitus urheasta rohkeudesta suojella omaa perhettä.) Kirjan loppua kohden Vancen hahmo saa yhä selkeämpiä messiaanisia piirteitä, kun hän puhuu suorin sanoin kristillisen yhteiskunnan puolustamisesta poliittisena missionaan.
Vance sanoo suoraan, ettei hän vaadi, että jokaisesta kansalaisesta tulisi kristitty (se olisikin aikamoinen vaatimus). Hän vain pyytää tarkastelemaan kristillisen ja jälkikristillisen yhteiskunnan hedelmiä. Jälkimmäisen hedelmät ovat hänen mukaansa jo selvät: yhteiskunnallinen epävarmuus ja keskinäisen yhteyden katoaminen, mikä tulee ilmi etenkin väestönkasvun hidastumisena tai kääntymisenä laskuun (mikä on tilanne kaikissa länsimaissa paitsi Israelissa, kuten Vance useamman kerran toistaa). Kristillisyys luo yhteyttä ja elämää, jälkikristillisyys eripuraisuutta ja kuolemaa.
Olisi turhaa ruveta osoittamaan Vancen kristillis-konservatiivisen vision heikkoja kohtia. Ne ovat kaikkien selvästi nähtävillä, jos vain haluaa tarkastella asioita edes vähän laajemmin ja syvemmin. Liberalismin kriisi on todellinen, sitä ei kukaan kiellä, ja on tärkeää tuntea sitä haastamaan pyrkivää konservatiivista eetosta, varsinkin koska Suomessa se vaikuttaa olevan vielä varsin vierasta (keitä selkeän konservatiivisia intellektuelleja meillä esimerkiksi on?). Vancen kirja tarjoaa siitä yhden varsin yksinkertaisen mutta siksi helposti lähestyttävän esimerkin. Etenkin jos lukee internetistä lisää taustoja Vancen mainitsemille ajatuksille, tapahtumille ja henkilöille, hänen kirjansa voi opettaa paljonkin Yhdysvaltain nykytilanteesta.
Läpi kirjan Vance palaa lempivertaukseensa Matt. 7:16-20: hedelmistään puu tunnetaan. Hän haluaa ilmeisen kovasti olla sellainen aviomies, isä ja poliitikko, joka tuottaa hyvää hedelmää. Hän haluaa kovin kristillisen yhteiskunnan, joka samoin tuottaa hyvää hedelmää. Samaan aikaan hänen visionsa siitä, mikä on hyvää ja hyveellistä on niin kovin suppea ja yksioikoinen. Mutta täytyy myöntää, että sillä visiolla hän on jo päässyt maailman katsannossa aika pitkälle ja mihin vielä pääseekään (ei tätä maailmaa syvällisellä ja hienosyisellä ajattelulla hallita, sehän on selvää). Tässä on jotain hyvin amerikkalaista. Voi vain toivoa ja rukoilla, että hänen hedelmänsä tulevat olemaan oikeasti hyviä.
Arvioitu teos: J. D. Vance: Communion. Finding My Way Back to Faith. London: William Collins, 2026. 304 s.
'Hedelmistä ja ihmisistä: JD Vancen konservatiiviset tunnustukset' have 2 comments
19.7.2026 @ 18.23 Markku Nieminen
Alpo Penttisen kriittis-korrekti kirjoitus täytti omalla kohdallani tehtävänsä: ei tarvitse käyttää aikaansa kirjan lukemiseen.
Mieleen tulee Sigmund Freudin lyhyt artikkeli ”A Religious Experience.” Se on sarkastinen uskonnollisen kokemuksen kuvaus, joka tuo esiin Freudin kriittisen suhtautumisen amerikkalaisuuteen.
Freud kertoo saksalais-amerikkalaiselle lehtimiehelle antamastaan haastattelusta, jossa tulee esiin hänen käsityksensä uskonnosta (ainakin amerikkalaisesta sellaisesta) ja hänen välinpitämättömyytensä sen suhteen, mitä kuoleman jälkeen mahdollisesti on.
Lehtihaastattelun seurauksena Freud sai kirjeen nuorelta amerikkalaiselta lääkäriltä, joka esittäytyy Freudin lääkäriveljenä.
Nuori lääkäri kertoo opiskeluaikaisesta kokemuksestaan sairaalan obduktiosalissa, jossa hänen huomionsa kiinnittyi suloisen näköisen vanhan naisen kasvoihin ruumiinavauspöydällä.
Näky sai nuoren lääkärin ajattelemaan, ettei Jumalaa ole olemassa.
Nuori lääkäri päätti kotiin tultuaan lopettaa kirkossa käymisen.
Jo tätä ennen hän oli epäillyt kristinuskon oppeja.
Sisäinen ääni oli kuitenkin kehottanut häntä harkitsemaan suunnittelemaansa askelta.
Muutaman päivää myöhemmin Jumala oli tehnyt lääkärille selväksi, että Raamattu oli Jumalan sanaa, ja että Jeesus Kristus oli ainoa toivomme.
Nuori lääkäri kehotti Freudia, lääkäriveljeä, ajattelemaan elämän tärkeintä asiaa, jonka Jumala avoimelle mielelle paljastaa samalla tavalla kuin hänellekin oli paljastanut.
Freud kertoo lähettäneensä nuorelle lääkärille kohteliaan vastauksen, jossa kertoo olevansa iloinen, että tämä kokemus oli mahdollistanut hänen uskonsa säilymisen. Freud kertoo, että Jumala ei hänelle ole tehnyt tällaisia suuria asioita, eikä Jumala ole suonut hänen kuulla tällaista sisäistä ääntä. Sarkastisesti hän toteaa että ikänsä huomioiden Jumalalla alkaisi vähitellen olla kiire. Eikä olisi näin ollen hänen oma vikansa, jos hän pysyisi elämänsä loppuun asti uskonnottomana juutalaisena.
Freud kertoo artikkelissaan saaneensa kollegansa kokemuksesta paljon ajateltavaa sen emotionaalisiin motiiveihin,, arvoituksellisuuteen ja logiikkaan liittyen. Freud toteaa Jumalan sallivan kaikenlaista kauheutta, joka poikkeaa täysin kuvatusta, vanhan miellyttävän näköisen naisen olemisesta ruumiinavauspöydällä. Freud ihmettelee amerikkalaisen lääkärin reaktiota tilanteessa, josta hänellä lääketieteen opiskelijana ha lääkärinä on täytynyt olla entuudestaan kokemusta. Mikä tässä tilanteessa sai hänet närkästymään Jumalalle kuvaamallaan tavalla?
Sigmund Freud analysoi psykologisesti tapahtuman, jonka olen referoinut kirjoituksessani ”Psykoanalyysi ja uskonto.” (Psykoterapialehti 1/2023).
Alpo Penttisen kirja-arvio herättää huolestineisuutta mahdollisista tulevistakin maailmanjohtajista.
19.7.2026 @ 21.53 Juha
Varmaan ongelmaksi voi kokea, kun amerikkalaisessa yhteiskunnassa he haluavat ” sen kaiken”, mikä heidän mielestään kuuluu hyvään elämään ja Trump pyrkii täyttämään tämän halun lupaamalla kaikenlaista, vaikka vaikuttaisi , että oma kirstu on kaikkein tärkein asia. Siellä on näitä ” oikeasti uskomassa olevia ” siunaamassa ja rukoilemassa valtion päämiehen puolesta, joka pistää mutkat suoriksi. Oikea toiminnan mies! Valkoisesta talosta piti tehdä palatsi, vaikka talo on kansan omaisuutta. Sitten toisaalla kielletään orjuuden aikaisista tosiasioista kertominen. Sitten niitattiin kaksi sukupuolta lakiin ja osalta väestöstä jään nyt passi saamatta. Mitä muuta jää saamatta? Elanto! Ei voi toteuttaa unelmiaan. Se oli varattu jo toisille.
Amerikkalaisen valinta paaviksi kohautti ja ihastutti. Mutta tällä paavilla taitaa olla jalat maassa. Sillä lailla erilainen, mutta ei liikaa. Kohtuudella.
Mitä häneltä toivoisi? Ei ainakaan sitä, että menee Lampedusalle ja vaatii Eurooppaa ottamaan lisää laittomia siirtolaisia. Se ei ole realistista, mutta varmaankin jossain määrin ” laupiasta ”, kunhan ei vain itse joudu maksumieheksi. Se oli tämä pointti. Siunataan ja rukoillaan siihen päälle, koska niin paavin kuuluu tehdä viran puolesta. Kuka haluaisi avata padot 80-100 miljoonaisille kansoille tulla? Ei moni, mutta paavi perhana kyllä.
Englannin kuningas on jo kristinuskon puolustaja. Tarvittaisiinko lisää? Minulle riittäisi, jos yrittäisi kitkeä korruptiota ja köyhyyttä ensiksi. Se olisi jo melkoinen savotta.