Jeesus oli oikeasti olemassa!

Åbo Akademin teologisessa tiedekunnassa joulun 2010 välipäivinä väitellyt Matti Kankaanniemi on profiloitunut aktiiviseksi Jeesus-tutkijaksi. Hänen uuden kirjansa aiheena on teoria, jonka mukaan Jeesusta ei koskaan ollut olemassa vaan että hän oli alun perin, ennen Paavalin kirjeitä ja evankeliumeja, täysin mytologinen hahmo. Suomessa aiheesta on kirjoitettu lähinnä vain lehtijutuissa, ja välillä erilaisissa kyselyissä on käynyt ilmi, että kansan parissa on aika vahvojakin taipumuksia uskoa, että Jeesus ei ollut historiallinen henkilö. Kankaanniemen kirja on siis tervetullut. Korostettakoon, että tämän resensioartikkelin yksinkertainen otsikko huutomerkkeineen ei ole häneltä peräisin vaan keksin sen ihan itse.

Kankaanniemen teos tietokirjaksi sikäli poikkeuksellinen, että tekijä avaa siinä huomattavan paljon omaa persoonaansa, osaamisalueitaan, kiinnostuksensa kohteita sekä hänen myönteisiksi tai vastenmielisiksi kokemiaan sosiaalisen elämän ilmiöitä. Näitä sinänsä kiintoisia asioita en ryhdy tässä kirjaamaan, mutta sanottakoon, että ne tuovat lukijan lähemmäksi kirjoittajaa, melkeinpä kuin kuulijaksi tilaan, jossa kirjoittaja pitää luentoa. Kankaanniemi viestittää, että tutkijat ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Hän vähintäänkin vieroksuu tiedettä popularisoivan ihmisen kätkeytymistä – ylimielisesti tai ei – kasvottoman auktoriteetin taakse.

Helluntailaisena raamatuntutkijana Kankaanniemi on törmännyt siihen, että hänen konservatiivista eksegeesiään selitetään hänen taustastaan johtuvaksi. Sopivissa kohdissa hän tuokin vastapainoksi esiin ateistiksi julistautuneita eksegeettejä, jotka kannattavat konservatiivisesta raamatunselityksestä tuttuja näkemyksiä tai varhaisia evankeliumien ajoituksia. Hän pyrkii omassa argumentaatiossaan reiluun peliin ja myöntää, että erilaiset uskonnolliset, sosiokulttuuriset ja muut taustat vaikuttavat tutkijaan ja että tämä koskee kaikkia tutkijoita. Tutkimusta ei tule arvioida kirjoittajansa henkilöhistorian, persoonallisuuden tai minkään muun sellaisen perusteella vaan ainoastaan hänen esittämänsä argumentaation pohjalta. Tässä kaikessa olen Kankaanniemen kanssa samaa mieltä.

Kirjan nimi sisältää houkutteen mutta herättää kysymyksen: miten historian Jeesukseen voisi liittyä salaliittoteorioita? Kankaanniemi määrittelee heti teoksensa alussa salaliittoteorian selitysmalliksi, ”jossa väitetään, että piilossa julkisuudelta olevat tahot ovat laatineet ja toteuttaneet kertojan näkökulmasta katsottuna pahansuopaa suunnitelmaa”. Tähän liittyy edelleen ”ristiriita virallisen tai julkisen totuuden kanssa”, ja siitä juontuen mediajulkisuutta tuottava sensaatio. Lukukokemuksen tässä vaiheessa jäin miettimään, että historian Jeesuksen osalta jotakin tämäntapaista on ollut olemassa: on väitetty, että todellisuudessa Jeesus oli naimisissa Magdalan Marian kanssa, sai kaikki oppinsa egyptiläisiltä tietäjiltä ja niin edelleen, mutta kirkko on tehokkaasti salannut totuuden. Kun luen eteenpäin, huomaan kuitenkin Kankaanniemen pyrkivän muualle.

Ensin Kankaanniemi kuitenkin haluaa tehdä selväksi, että salaliittoteoriatkin ansaitsevat rehdin ja kriittisen tutkimuksen. Niitä ei tule torjua suoralta kädeltä eikä ylimielisesti vaan paneutua niihin oikein ajan kanssa. Kankaanniemi esitteleekin joitakin salaliittoteorioita, kuten antisemiittisen väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirja sekä käsityksen siitä, että Hamasin 7.10.2023 Israelin siviilien joukkomurhan suuri uhriluku olisi johtunut enemmän tai vähemmän Israelin armeijan toiminnasta.

Vasta tämän jälkeen Kankaanniemi siirtyy kohti varsinaista aihettaan. Hän esittelee jonkinlaiseksi salaliittoteorioiden erikoistapaukseksi tieteelliset teoriat, jotka haastavat tutkijayhteisöä tarkastamaan luomiaan julkisesti vallitsevia käsityksiä ja vakiintuneita selitysmalleja. Kankaanniemi rohkenee jopa väittää, että mikään ei ”välttämättä aina” erota vallitsevaa tieteellistä paradigmaa haastavia teorioita salaliittoteorioista. Jään tässä kohtaa kuitenkin kysymään: eikö mielikuvan vallitsevaa näkemystä edustavien tutkijoiden salaliitosta pitäisi olla sosiaalisessa mielessä konkreettinen, jotta sen kriitikoita, haastajia ja muita populisteja voisi pitää salaliittoteoreetikkoina? Eikö salaliittoteoria edellytä väittämältään salaliitolta ryhmäkohtaisesti hahmotettuja toteuttajia, näiden salaisia kokoontumisia, salaamista vahvistavia toimia ja muuta sellaista?

Tässä mielessä Kankaanniemen kirjan nimi johtaa lukijoita harhaan, koska historian Jeesuksen osalta on tässä yhteydessä kysymys yksinomaan vaihtoehtoisen tutkimuksen tuottamista teorioista, joiden mukaan Jeesus ei ollut historiallinen henkilö. Tästä huolimattakin Kankaanniemen teksti on mielenkiintoista luettavaa, ja hänen luonnehdintansa salaliittoteorioiden ja tieteellisten vaihtoehtoteorioiden tunnusomaisista piirteistä ovat osuvia. Esimerkkinä näistä olkoon ”tuhatkaunoefekti”, jolla Kankaanniemi Tintti-sarjakuvien ystävänä viittaa salaliittoteoreetikkoon, joka yhden alan asiantuntemuksen perusteella kuvittelee olevansa Tuhatkaunon tavoin asiantuntija monilla muillakin aloilla. Osuvan oloinen luonnehdinta on myös ”sarjatuliperiaate”, joka tarkoittaa vaihtoehtotieteilijän taipumusta esittää tolkuton määrä perättömiä ja ontuvia argumentteja, joiden massan tulisi vakuuttaa asiaan paneutumaton lukija vaihtoehtoisen teorian totuudesta.

Kankaanniemi korostaa kiinnostavasti, että erityisesti epärehellisillä salaliitto- ja vaihtoehtoteoreetikoilla on voimakas tarve julistaa omaa rehellisyyttään (saman tyyppisen ilmiön hän sanoo huomanneensa myös liike-elämässä). Kankaanniemen havainnossa on mielestäni paljon perää. Arkipäiväisemmistä yhteyksistä olen huomannut, että juonittelevilla ihmisillä on voimakas tarve korostaa omaa eettisyyttään – ikään kuin eettisyys olisi jotakin ulkoista ja hallittavissa olevaa eikä ihmiseen ja hänen persoonaansa kirjoittuvaa.

Kankaanniemi pääsee tutkimuksen taustoja koskevan pääluvun jälkeen varsinaiseen aiheeseensa, jonka hän esittää kahdessa pääluvussa: II Jeesus-denialismi ja III Carrier, evankeliumit ja historian Jeesus. Siirtymä näiden lukujen välillä on liukuva, koska jo pääluvussa II ”Jeesus-denialismin” edustajana on esillä pääasiallisesti Richard Carrier (s. 1969) ja hänen teoksensa On the Historicity of Jesus: Why We Might Have Reason for Doubt (Sheffield 2014). Luku alkaa sujuvasti esitetyllä Jeesus-denialismin tutkimushistorialla, jossa Kankaanniemi jakaa esitetyt teoriat ”esoteerisparallelistiseen suuntaukseen” ja ”akateemissuuntautuneeseen Jeesus-denialismiin”. Jälkimmäisen viimeisimpänä ja parhaiten argumentoivana edustajana Carrier saa päähuomion denialismin argumenttien esittelyssä. Myös hänellä esiintyvät denialismin historiasta tutut väitteet Jeesus-hahmon laajasta paralleelisuudesta mytologiasta tuttuihin olentoihin, evankeliumien ihmekertomusten täydellinen myyttisyys sekä Paavalin vaitonaisuus historian Jeesuksesta.

Käsitellessään argumentteja ja käydessään kolmannessa pääluvussa ”kahdeksaneräisen ottelun Carrierin kanssa” Kankaanniemi ei ainoastaan tyydy esittämään denialismin torjuvia vasta-argumentteja ja analyyseja vaan menee laajemmin positiivisen Jeesus-tutkimuksen puolelle – mikä on lukijan kannalta positiivinen asia. Siksi hän esittelee myös oman näkemyksensä evankeliumien synnystä ja sen aineiston historiallisesta luotettavuudesta. Olennaista tässä näkemyksessä on, että kaikki kanoniset evankeliumit on ajoitettava ennen vuonna 70 tapahtunutta katastrofia ja juutalaissodan päätepistettä, Jerusalemin hävitystä ja sen temppelin tuhoa. Kankaanniemi katsoo, että (synoptiset) evankeliumit kuvaavat Jerusalemin kohtaloa ja lopunajallisia tapahtumia toisin kuin niiden ajoittaminen vuoden 70 jälkeiseen aikaan edellyttäisi. Olen tästä kaikesta monenlaisista syistä eri mieltä, mutta asian käsitteleminen vaatisi Kankaanniemeltä uuden kirjan ja minulta uuden resension.

Kankaanniemi ei siten voi lähestyä Carrierin teesejä siitä näkökulmasta, jonka itse olisin valinnut eli historian Jeesuksesta pian koittamassa olevan Jumalan valtakunnan karismaattisena profeettana, jonka ristiinnaulitsemisen jälkeinen tilanne johti profeettaansa uskovat oppilaat dramaattiseen uuteen kokemukseen: Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista. Tähän johtopäätökseen eri tavoin päätyneen Jeesus-tutkimuksen osalta Jeesus-denialistien ongelma on siinä, että he lukevat erilaisten Jeesukseen uskovien kirjavan kokemushistorian ja tulkinnallisten vaiheiden kautta kehittyneen evankeliumitradition alkukohtaan ylihistoriallisen myytin.

Kankaanniemi esittää joka tapauksessa muutamia aivan keskeisiä yksittäisiä kohtia, joiden valossa Jeesuksen hahmon täydellinen myyttisyys on yksinkertaisesti epäuskottava teoria. Näitä ovat varhaisten Jeesuksen seuraajien kannalta pahennusta herättäneet seikat, joista Kankaanniemi korostaa Juudasta Jeesuksen kavaltajana. Itse pitäisin olennaisina myös Jeesuksen Johannekselta saamaa kastetta sekä Jeesuksen mainetta syömärinä ja juomarina. Minusta naulan denialistiteorioiden arkkuun lyö viimeistään se tosiasia, että Jeesuksella oli veljiä, joista Jaakobista tuli Jerusalemin yhteisön ylivertainen johtaja Pietarin maisemista poistumisen jälkeen (vrt. Kankaanniemellä s. 281–285). Jeesuksen veljiä ei voi selittää ainoastaan uskonveljiksi, koska heistä – ja Jeesuksen vanhemmista! – puhutaan aivan eri tavalla kuin pelkkä hengellinen referenssi edellyttäisi.

Kankaanniemi onnistuu tuomaan esiin kiinnostavia näkökohtia, jotka jäävät ”konservatiivisten” ja ”radikaalien” eksegeettien kiisteltäviksi. Jeesus-denialistien teorian hän joka tapauksessa onnistuu tyrmäämään.

Arvioitu teos: Matti Kankaanniemi, Historian Jeesus ja salaliittoteoriat: Nasaretilaisen haaste. Sastamala: Warelia 2026.