(H)ajatelmia kuolemasta

Käytännöllisen filosofian emeritusprofessri Timo Airaksinen on kirjoittanut kirjan Hyvä kuolema  kuolemasta ja kuolemisesta. Mukana on hiukkasen kuoleman filosofiaa, psykologiaa ja sosiologiaa. Kirja ei ole kuitenkaan akateeminen esitys, vaan eräänlainen henkilökohtaiseen sävyyn kirjoitettu kuolemisen opas. Se sisältää viljalti kirjoittajan (itse)ironisia heittoja – ja mikä ettei, ei kai kuolemaakaan tarvitse ottaa kuolemanvakavasti?

Airaksinen kirjoittaa rennon filosofisella otteella. Mukana on perusteita ja argumentteja, vaikka kovin syvälle ei mennä. Hyvä kuolema kysyy esimerkiksi aiheellisesti, kenelle kuolema kuuluu. Lääketiede kohtelee kuolevaa loppuun asti potilaana; kuolema on ikään kuin sairaus, joka on voitettava. Sen sijaan Airaksisen mielestä kuolevaa pitäisi kohdella asiakkaana, jonka toiveita olisi kuunneltava nykyistä paremmin. Tässä kirjoittaja viittaa edesmenneen vaimonsa kovin medikalisoituun ja tekniseen hoitoprosessiin. Airaksinen ottaa kantaa myös muun muassa eutanasiaan ja aborttiin, joita molempia hän kannattaa. Kuolevalla itsellään pitää olla viimeinen sana oman kuolemansa suhteen, ei lääketieteellä tai uskonnolla.

Hyvä kuolema ei jätä epäselväksi, että kirjoittaja on ateisti. Airaksisen mukaan ateisti ei halua lohtua kuolemanjälkeiseen elämään viittaavista tarinoista; ateismi on ylpeän ihmisen kanta. Kirkko ja uskovaiset saavat osansa Airaksisen pistoista: kristillinen puhe elämän pyhyydestä on ”liturgiaa”; pappi puhui häissä ”pehmoisia”, Airaksinen ei usko ”pappien loruihin”. Hauskasti (?) Airaksinen puhuu myös ”luteruslaisista”. Lieneekö kuitenkin samantapainen kirjoittajan sanaleikki kuin ”Mehulaisen sairaala”? Airaksiselle uskonnot ovat ”absurdeja oppirakennelmia”, ”teologia unelmoi, haaveilee ja lohduttaa ihmispoloa” tämän kuoleman pelossa, jonka todellisuutta Airaksinenkaan ei toki kiistä.

Airaksinen on myös materialisti. Tämä on perustavampi metafyysinen kanta kuin ateismi, koska materialismista seuraa ateismi, mutta ateismista ei välttämättä seuraa materialismi (esimerkiksi buddhalainen on ateisti mutta ei materialisti). Materialismi vie keskustelun enemmän perusteiden ja argumenttien alueelle, kun tarkastellaan kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuutta, jonka Airaksinen toki torjuu. Materialismi on tietoisuutta koskeva filosofinen kanta. Siksi filosofina Airaksiselta olisi voinut odottaa tarkempaa kuvausta tietoisuuden luonteen suhteen (miksi materialismi?), vaikka kyse onkin populaarista kirjasta. Kirjassa hänelle näyttää tietoisuutta edustavan ”sielu”, joka jää lähinnä Platonin kuvauksen varaan.

Airaksinen erottaa kuolemisen (kuoleman prosessin) ja kuoleman olotilan toisistaan. Tähän liittyen hän kuvaa brittiläisen filosofin Alfred Ayerin (1910–1989) kuolemanrajakokemusta. Ayerin sydän oli neljä minuuttia pysähdyksissä, jona aikana hän koki olevansa toisessa, ei-materiaalisessa maailmassa. Airaksisen mukaan Ayerilla oli kokemus kuolemisesta, ei kuolemasta. Tietenkin näin – jos kuolema määritellään peruuttamattomaksi olotilaksi. Mutta miksi ihmisellä ei voisi väliaikaista kokemusta kuolemasta olotilana? Voihan vastaavasti henkilö esimerkiksi sokeutua väliaikaisesti, jolloin hän tietää, millaista on olla sokea, vaikka palaakin näkevien joukkoon. Kuolemanrajakokemuksilla ei Airaksisen mukaan ole todistusvoimaa kuolemanjälkeisen elämän tai aivoista riippumattoman tietoisuuden suhteen. Tästä voi perustellusti olla eri mieltä. Kirjoittaja olisi helposti voinut tutustua rajakokemuksista tehtyihin tutkimuksiin, joissa viitataan myös kokemusten merkitykseen tietoisuuden metafysiikan kannalta. Nyt Airaksinen rinnastaa rajakokemukset uniin ja omaan lapsuuden eetterinukutuskokemukseensa!

Hyvä kuolema tarjoaa myös lyhyen filosofisen keskustelun jälleensyntymisestä. Airaksinen puhuu epäsubtiilisti sielunvaelluksesta yleisterminä. Jälleensyntyminen on terminä parempi, koska esimerkiksi buddhalaisuudessa ei uskota erillisen sielun olemassaoloon, mutta kyllä (tietynlaisten psyykkisten tekijöiden) uudelleen inkarnoitumiseen. Airaksinen viittaa Ayeriin, joka kuolemankokemuksensa pohjalta puolustaa jälleensyntymisen mahdollisuutta. Airaksisen mukaan idea on tämä: ”jos minä kykenen muistamaan jonkun tietyn aikaisemman persoonan tuntemukset, tämä persoona on sama kuin minä.” Airaksinen esittää vastaväitteen: jos voin muistaa yhden ihmisen subjektiivisia kokemuksia, miksi en voisi muistaa jonkun toisenkin samaan aikaan eläneen ihmisen kokemuksia? Mutta tällöin minun pitäisi olla samaan aikaan identtinen kahden ihmisen kanssa, mikä on mahdotonta.

Vastaväite ei toimi. Airaksisen mukaan, jos siis persoona A:lla on muistikuvia ensimmäisen persoonan näkökulmasta persoona B:n elämästä, A on identtinen B:n kanssa. Jos A:lla olisi ensimmäisen persoonan näkökulmasta muistikuvia myös samanaikaisesta C:n elämästä, A olisi identtinen C:n kanssa. Mutta tämä ei ole ensimmäisen identiteettiväitteen pohjalta mahdollista, koska on metafyysisesti mahdotonta, että sama fyysinen olio (B:nä ja C:nä) on kahdessa eri paikassa samaan aikaan. Siten jos A on identtinen B:n kanssa, hän ei voi olla (samaan aikaan) identtinen C:n kanssa.

En kuitenkaan mene pidemmälle filosofiseen keskusteluun muistin ja identiteetin suhteesta; kysymys on joka tapauksessa kiinnostava myös jälleensyntymisen mahdollisuuden ja mielekkyyden kannalta. Sen sijaan muistutan, että Virginian yliopistossa vaikuttanut Ian Stevenson (1918–2007) keräsi huomattavan määrän tapauksia, joissa henkilöillä (usein lapsilla) oli päteviksi osoittautuneita muistikuvia jonkun aiemmin eläneen henkilön elämästä. Ennakkoluulottomasti asiaan suhtautuvan kannattaa tutustua Stevensonin tutkimuksiin (joita muut ovat jatkaneet).

Airaksisen kirjassa on toki muitakin myös filosofisesti kiinnostavia näkökulmia, esimerkiksi filosofi David Bermanin keskustelu unimaailman luonteesta. Kaiken kaikkiaan: Hyvä kuolema on metkalla tavalla hauska ja henkilökohtainen kirja, vaikka olisin toivonut filosofilta enemmän taustatyötä väitteidensä pohjaksi.

Arvioitu teos: Timo Airaksinen: Hyvä kuolema. Sastamala: Warelia, 2026. 214 s.