Vuoropuhelua jumalakuvasta ja Jeesuksen ylösnousemuksesta

Emeritusprofessori Lars Aejmelaeuksen mukaan teos Ei yli sen mikä on kirjoitettu on kirjoitettu reaktiona emerituspiispa Wille Riekkisen kirjaan Valo ja pimeys (Teos 2023) sekä hänen julkisiin esiintymisiinsä. Sekä Aejmeleaus että Riekkinen ovat Helsingin yliopiston raamatuntutkijoita, joilla ei ole erimielisyyksiä eksegetiikan metodeista tai tutkimuksen yleisistä linjoista. Kumpikin kirjoitti väitöskirjansa Paavalin kirjeisiin liittyvästä teemasta. Aejmelaeus on tunnettu myös laajasta Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevästä kirjasarjasta Jeesuksen ylösnousemus I-III. (1993, 1994, 1996. SESJ) Noiden kirjojen näkökulmat avaavat vuoropuhelun taustoja.

Riekkisen teos Valo ja pimeys koostuu eksegeettisistä artikkeleista, joissa käsitellään Johanneksen evankeliumin teologiaa, ylösnousemususkoa, Jeesuksen ristinkuoleman tulkintaa, köyhyysteemaa, globaalia kristillisyyttä päättyen viestiin kirkon uudistumistarpeesta: Riekkinen kirjoittaa esimerkin uskontunnustuksen ajankohtaisesta sanoituksesta. Teesin taustalla on ajatus: kirkon uskonpuheen tulee uudistua, jotta se ymmärretään ja puhuttelee ihmisiä edelleen.

Aejmelaeuksen kirjassa on kuusitoista lukua ja kolme liitettä, jotka ovat aiemmin julkaistuja esitelmiä. Osa liitteistä ei liity kirjan teemoihin juuri mitenkään. Kirjan rakenne itsessään muodostuu osaksi sen sanomaa ja samalla sen ongelmaa.

Aejmelaeuksen kirjan alkuosassa on useamman kymmenen sivun mittainen henkilökohtainen uskonpolun kuvaus alkaen lapsuuskodin ja vanhempien taustoista, siis ”oman uskon anatomiaa”. Kirjoittaja haluaa tuoda esiin oman uskontulkintansa: Aejmelaeus yhdistää uskonnollisen vakaumuksen, uskon Jumalaan, joka on kaikkivaltias, kriittiseen raamatuntutkimukseen, jossa tarkastelun kohteena ovat tekstit ja niiden syntyprosessit.  ”Kaikki ei voi olla sattumaa, vaan kaiken takana on Suuri Suunnittelija, Ohjaaja ja Luoja”. Olennaista Aejmelaeuksen mukaan on se, että ”usko Kaikkivaltiaaseen Jumalaan avaa oven sellaisiin ulottuvuuksiin, jotka normaalin tieteen kannalta ovat mahdottomia.” Tämä avaa Aejmelaeuksen mukaan sen, että ”usko Kristuksen ylösnousemukseenkaan ei ole niin vaikea asia, kun se muuten esitettynä voi tuntua.”

Edelleen Aejmelaeus haluaa esitellä näkemyksiään keskeiseksi näkemistään teemoista yhdeksän luvun ja liki sadan sivun verran: kysymys ilmoituksesta, ylösnousemususkosta, Raamatun ihmekertomuksista, Raamatun eettisistä ohjeista ja ruokailusäädöksistä, kirkon virkoihin liittyvistä kysymyksistä ja homoseksuaalisuudesta.

Tässä kohtaa kirjaa lukija joutuu useaan kertaan miettimään, miten tämä liittyy keskusteluun Riekkisen esiin nostamista kysymyksistä – ei se liitykään. Lukijalle syntyy vaikutelma, että tämän jakson tehtävänä on ennen kaikkea osoittaa Aejmelaeuksen paikka kriittisen raamatuntutkimuksen kentässä. Erilaiset Raamatun ihmekertomukset, myös kuolleiden herättäminen, on legendaarista materiaalia ja samoin tulee ajatella myös Jeesuksen syntymäkertomuksista. Homoille kuuluu tasavertainen asema kristittyinä ja virkaa ei ole uppopaistettu vain miehille. Aejmelaeus muistuttaa tällä, ettei hän ole raamattufundamentalisti, vaikka haluaa vahvasti tunnustaa uskoa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, tämän teistisen ja tuonpuoleisen Jumalan erityiseen ilmoitukseen ja Jeesuksen erityiseen rooliin.

Ylösnousemukseen liittyvissä kertomuksissa Aejmelaeus pitää historiallisena tosiseikkana Jeesuksen seuraajien ylösnousemususkoa ja päättelee sen pohjalta, että tällä uskolla täytyy olla jokin faktinen pohja. Kertomukset tyhjästä haudasta tulevat erilaisesta traditiosta kuin kertomukset ylösnousseen ilmestyksistä, ja myös tässä Aejmelaeus näkee jäänteen historiallisesta ytimestä. Keskeinen osa näkökulmaa on se, että koska Jeesuksen seuraajat olivat juutalaisia, niin heidän näkökulmansa ylösnousemuksen tulkintaan nousee ruumiin ylösnousemuksesta. Myöhemmät ylösnousemuskertomukset Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeissa ovat pääosin legendaa.

Raamatun muut ihmeet kuten kertomukset kuolleitten herättämisestä ja Jeesuksen syntymästä ovat lähtökotaisesti legendaa, mutta Kaikkivaltias Jumala teki yhden erityisen ihmeen, jota lopulta tutkimus ei voi selittää: herätti Jeesuksen kuolleista.

Lopulta kirjoittaja kääntää katseen siihen teemaan, joka kirjan synnytti: Wille Riekkiseen. Aejmelaeus näkee Riekkisen jatkavan Albert Schweitzerin ja varsinkin Rudolf Bultmannin ajatuskulkuja. Keskusteluun Aejmelaeus nostaa sen, että Riekkinen antaa tilaa ”presenttiselle eskatologialle” Johanneksen evankeliumin mukaisesti ja vähentää korostusta ”futuuriselta eskatologialta”. Futuurinen eskatologia alleviivaa ”kuoleman jälkeisen elämän toivoa Jumalan yhteydessä” ja presenttinen taas nostaa uskon ja elämän esille nykyisessä hetkessä.

Toinen korostusero tulee esiin siinä, miten Aejmelaeus haluaa alleviivata Jeesuksen ylösnousemuksen faktisuutta, vaikka toteaakin, että selkeä tutkijoiden tunnistama fakta on opetuslasten usko. Riekkinen on varovaisempi määrittelemään ylösnousemusta itsessään. Syy on ilmeinen: tapahtumaa ei kuvata Uudessa testamentissa, siellä on ainoastaan oppilaiden julistus ylösnousemuksesta.

Kolmas ja erikoisin on jumalakuvan määritelmä. Riekkisen käyttämä määritelmä pan-en-teistinen jumalakuva on Aejmelaeukselle kuin punainen vaate härälle: siirtymistä itämaisten uskontojen ja filosofisten ajatusten matkaan. Tällaisen Jumalan hän tulkitsee tarkoittavan ”persoonatonta elämää ylläpitävää luovaa voimaa,” joka ”asuu jokaisessa ihmisessä”, jota ei voi rukoilla ja johon ei voi vaikuttaa. Oman käsitykseni mukaan Aejmelaeus määrittelee kuitenkin tässä kohdin liian kapeasti sen, mitä panenteismillä tarkoitetaan, vaikka termi on monitulkintainen. Esimerkiksi feministiteologi Elisabeth Johnson on monissa kohdin panenteistinen, mutta tarkastelee kysymystä persoonallisesta Jumalan kohtaamisesta ja rukouksesta. Vastaava moni-ilmeisyys näkyy Riekkisen teksteissä.

Lopuksi Aejmelaeus nostaa esiin Riekkisen esittelemän uuden uskontunnustuksen, joka onkin kirjoittajalle positiivinen yllätys. Tällöin selviää, ettei panenteistinen käsitys olekaan niin kauhea. ”Uskontunnustus on onnistunut ja kaunis tiivistys.”

Suuren kiistan sijaan tilalle löytyykin varsin runsaasti ymmärrystä, vaikka painopisteet ovat hiukan erilaiset. Aejmelaeus korostaa tuttuja ilmauksia kuten teistinen, tuonpuoleinen ja kaikkivaltias Jumala, iankaikkinen ja kuolemanjälkeinen elämä, mutta perustelee niiden käyttöä lähinnä perinteen voimalla. Se on hänen uskonnollinen lähtökohtansa ja tästä näkökulmasta hän piirtää keskustelun rajoja.

Ajoittain Aejmelaeus piirtää Riekkisen tulkinnoista olkiukon, jonka ampuu alas. Siis kärjistää ja ylitulkitsee. Esimerkkinä tästä on panenteistisen jumalankuvan määrittely.

Kirjan lukemisen jälkeen syntyy vaikutelma, että Aejmelaeuksen ja Riekkisen välinen ero koskee enemmän teologista kieltä ja painotuksia kuin historiallis-kriittisen tutkimuksen tuloksia. Molemmat hyväksyvät pitkälti samat tutkimustulokset, mutta tekevät niistä osittain erilaisia teologisia johtopäätöksiä.

Arvioitu teos: Lars Aemelaeus. Ei yli sen mikä on kirjoitettu. Väyläkirjat 2025. 229 s.