Emeritusprofessori Lars Aejmelaeuksen mukaan teos Ei yli sen mikä on kirjoitettu on kirjoitettu reaktiona emerituspiispa Wille Riekkisen kirjaan Valo ja pimeys (Teos 2023) sekä hänen julkisiin esiintymisiinsä. Sekä Aejmeleaus että Riekkinen ovat Helsingin yliopiston raamatuntutkijoita, joilla ei ole erimielisyyksiä eksegetiikan metodeista tai tutkimuksen yleisistä linjoista. Kumpikin kirjoitti väitöskirjansa Paavalin kirjeisiin liittyvästä teemasta. Aejmelaeus on tunnettu myös laajasta Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevästä kirjasarjasta Jeesuksen ylösnousemus I-III. (1993, 1994, 1996. SESJ) Noiden kirjojen näkökulmat avaavat vuoropuhelun taustoja.
Riekkisen teos Valo ja pimeys koostuu eksegeettisistä artikkeleista, joissa käsitellään Johanneksen evankeliumin teologiaa, ylösnousemususkoa, Jeesuksen ristinkuoleman tulkintaa, köyhyysteemaa, globaalia kristillisyyttä päättyen viestiin kirkon uudistumistarpeesta: Riekkinen kirjoittaa esimerkin uskontunnustuksen ajankohtaisesta sanoituksesta. Teesin taustalla on ajatus: kirkon uskonpuheen tulee uudistua, jotta se ymmärretään ja puhuttelee ihmisiä edelleen.
Aejmelaeuksen kirjassa on kuusitoista lukua ja kolme liitettä, jotka ovat aiemmin julkaistuja esitelmiä. Osa liitteistä ei liity kirjan teemoihin juuri mitenkään. Kirjan rakenne itsessään muodostuu osaksi sen sanomaa ja samalla sen ongelmaa.
Aejmelaeuksen kirjan alkuosassa on useamman kymmenen sivun mittainen henkilökohtainen uskonpolun kuvaus alkaen lapsuuskodin ja vanhempien taustoista, siis ”oman uskon anatomiaa”. Kirjoittaja haluaa tuoda esiin oman uskontulkintansa: Aejmelaeus yhdistää uskonnollisen vakaumuksen, uskon Jumalaan, joka on kaikkivaltias, kriittiseen raamatuntutkimukseen, jossa tarkastelun kohteena ovat tekstit ja niiden syntyprosessit. ”Kaikki ei voi olla sattumaa, vaan kaiken takana on Suuri Suunnittelija, Ohjaaja ja Luoja”. Olennaista Aejmelaeuksen mukaan on se, että ”usko Kaikkivaltiaaseen Jumalaan avaa oven sellaisiin ulottuvuuksiin, jotka normaalin tieteen kannalta ovat mahdottomia.” Tämä avaa Aejmelaeuksen mukaan sen, että ”usko Kristuksen ylösnousemukseenkaan ei ole niin vaikea asia, kun se muuten esitettynä voi tuntua.”
Edelleen Aejmelaeus haluaa esitellä näkemyksiään keskeiseksi näkemistään teemoista yhdeksän luvun ja liki sadan sivun verran: kysymys ilmoituksesta, ylösnousemususkosta, Raamatun ihmekertomuksista, Raamatun eettisistä ohjeista ja ruokailusäädöksistä, kirkon virkoihin liittyvistä kysymyksistä ja homoseksuaalisuudesta.
Tässä kohtaa kirjaa lukija joutuu useaan kertaan miettimään, miten tämä liittyy keskusteluun Riekkisen esiin nostamista kysymyksistä – ei se liitykään. Lukijalle syntyy vaikutelma, että tämän jakson tehtävänä on ennen kaikkea osoittaa Aejmelaeuksen paikka kriittisen raamatuntutkimuksen kentässä. Erilaiset Raamatun ihmekertomukset, myös kuolleiden herättäminen, on legendaarista materiaalia ja samoin tulee ajatella myös Jeesuksen syntymäkertomuksista. Homoille kuuluu tasavertainen asema kristittyinä ja virkaa ei ole uppopaistettu vain miehille. Aejmelaeus muistuttaa tällä, ettei hän ole raamattufundamentalisti, vaikka haluaa vahvasti tunnustaa uskoa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, tämän teistisen ja tuonpuoleisen Jumalan erityiseen ilmoitukseen ja Jeesuksen erityiseen rooliin.
Ylösnousemukseen liittyvissä kertomuksissa Aejmelaeus pitää historiallisena tosiseikkana Jeesuksen seuraajien ylösnousemususkoa ja päättelee sen pohjalta, että tällä uskolla täytyy olla jokin faktinen pohja. Kertomukset tyhjästä haudasta tulevat erilaisesta traditiosta kuin kertomukset ylösnousseen ilmestyksistä, ja myös tässä Aejmelaeus näkee jäänteen historiallisesta ytimestä. Keskeinen osa näkökulmaa on se, että koska Jeesuksen seuraajat olivat juutalaisia, niin heidän näkökulmansa ylösnousemuksen tulkintaan nousee ruumiin ylösnousemuksesta. Myöhemmät ylösnousemuskertomukset Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeissa ovat pääosin legendaa.
Raamatun muut ihmeet kuten kertomukset kuolleitten herättämisestä ja Jeesuksen syntymästä ovat lähtökotaisesti legendaa, mutta Kaikkivaltias Jumala teki yhden erityisen ihmeen, jota lopulta tutkimus ei voi selittää: herätti Jeesuksen kuolleista.
Lopulta kirjoittaja kääntää katseen siihen teemaan, joka kirjan synnytti: Wille Riekkiseen. Aejmelaeus näkee Riekkisen jatkavan Albert Schweitzerin ja varsinkin Rudolf Bultmannin ajatuskulkuja. Keskusteluun Aejmelaeus nostaa sen, että Riekkinen antaa tilaa ”presenttiselle eskatologialle” Johanneksen evankeliumin mukaisesti ja vähentää korostusta ”futuuriselta eskatologialta”. Futuurinen eskatologia alleviivaa ”kuoleman jälkeisen elämän toivoa Jumalan yhteydessä” ja presenttinen taas nostaa uskon ja elämän esille nykyisessä hetkessä.
Toinen korostusero tulee esiin siinä, miten Aejmelaeus haluaa alleviivata Jeesuksen ylösnousemuksen faktisuutta, vaikka toteaakin, että selkeä tutkijoiden tunnistama fakta on opetuslasten usko. Riekkinen on varovaisempi määrittelemään ylösnousemusta itsessään. Syy on ilmeinen: tapahtumaa ei kuvata Uudessa testamentissa, siellä on ainoastaan oppilaiden julistus ylösnousemuksesta.
Kolmas ja erikoisin on jumalakuvan määritelmä. Riekkisen käyttämä määritelmä pan-en-teistinen jumalakuva on Aejmelaeukselle kuin punainen vaate härälle: siirtymistä itämaisten uskontojen ja filosofisten ajatusten matkaan. Tällaisen Jumalan hän tulkitsee tarkoittavan ”persoonatonta elämää ylläpitävää luovaa voimaa,” joka ”asuu jokaisessa ihmisessä”, jota ei voi rukoilla ja johon ei voi vaikuttaa. Oman käsitykseni mukaan Aejmelaeus määrittelee kuitenkin tässä kohdin liian kapeasti sen, mitä panenteismillä tarkoitetaan, vaikka termi on monitulkintainen. Esimerkiksi feministiteologi Elisabeth Johnson on monissa kohdin panenteistinen, mutta tarkastelee kysymystä persoonallisesta Jumalan kohtaamisesta ja rukouksesta. Vastaava moni-ilmeisyys näkyy Riekkisen teksteissä.
Lopuksi Aejmelaeus nostaa esiin Riekkisen esittelemän uuden uskontunnustuksen, joka onkin kirjoittajalle positiivinen yllätys. Tällöin selviää, ettei panenteistinen käsitys olekaan niin kauhea. ”Uskontunnustus on onnistunut ja kaunis tiivistys.”
Suuren kiistan sijaan tilalle löytyykin varsin runsaasti ymmärrystä, vaikka painopisteet ovat hiukan erilaiset. Aejmelaeus korostaa tuttuja ilmauksia kuten teistinen, tuonpuoleinen ja kaikkivaltias Jumala, iankaikkinen ja kuolemanjälkeinen elämä, mutta perustelee niiden käyttöä lähinnä perinteen voimalla. Se on hänen uskonnollinen lähtökohtansa ja tästä näkökulmasta hän piirtää keskustelun rajoja.
Ajoittain Aejmelaeus piirtää Riekkisen tulkinnoista olkiukon, jonka ampuu alas. Siis kärjistää ja ylitulkitsee. Esimerkkinä tästä on panenteistisen jumalankuvan määrittely.
Kirjan lukemisen jälkeen syntyy vaikutelma, että Aejmelaeuksen ja Riekkisen välinen ero koskee enemmän teologista kieltä ja painotuksia kuin historiallis-kriittisen tutkimuksen tuloksia. Molemmat hyväksyvät pitkälti samat tutkimustulokset, mutta tekevät niistä osittain erilaisia teologisia johtopäätöksiä.
Arvioitu teos: Lars Aemelaeus. Ei yli sen mikä on kirjoitettu. Väyläkirjat 2025. 229 s.
'Vuoropuhelua jumalakuvasta ja Jeesuksen ylösnousemuksesta' have 5 comments
11.8.2026 @ 3.29 Juha
Minä en ymmärrä miksi Paavali ei kuunnellut silminnäkijöiden kertomuksia, joille evankeliumi annettiin ja lähetyskäsky. Miksi hän vetosi ilmestyksiinsä? Hänellä olisi ollut verta ja lihaa olevia opetuslapsia kunhan olisi kuunnellut heitä.
Samoin hänen esiintymisensä Areiopagilla oli naurettava – ja sanoisiko tosi hihasta vedetty juttu. Kuinka paljon hän keksi itse näitä juttujaan?
Pitikö hänen päteä ja kilpailla niin paljon toisten kanssa ja mikä kompleksi hänellä oli tehdä niin?
Sitten hän tömäytti, ettei halua tuntea Jumalaa kuin ristiinnaulittuna. Voisiko yhtään hankalampi olla? Jeesusta ei alettu kuvaamaan ristiinnaulittuna kuin satojen vuosien päästä. Hän oli hyvä paimen. Mietin myös, oliko myös nämä seikat syynä siihen, että kasteoppilaiden opetus oli salaista eli teemat eivät olleet suosittuja aikalaisten keskuudessa. Salassa opetettiin kummallisuuksia tai asioita, joita yleisesti inhottiin.
Minua ei ristiinnaulittu puhuttele. Synti sanan käyttö on sellainen, ettei ymmärrä. Ennen vanhaan iloinen tanssiminen oli syntiä. Piti pukeutua mustaan, ettei haukuta huoraksi. Sunnuntai oli niin pyhä päivä, että ei saanut tehdä mitään koko päivänä. Tämä teki kristinuskosta tylsääkin tylsemmän ja sai sammalta kasvamaan aivoissa eli tyhmistymään ja sitten syntyikin herätysliikkeet, että tapahtui jotakin ja elämä oli jännää. Sai ajatella mitä halusi, kun osasi lukea itse. Tyhmyys elää edelleen ja voi hyvin. Kunhan vain elämä ei ole tasaisen tylsää, ja niin sitten voi keksiä jotakin dramaattista ” kristillistä ” .
Voisiko luterilainen kirkko tehdä saman, mitä eräs kreikkalaisortodoksinen kirkko, että liittyisi katolilaisuuteen, mutta pitää oman liturgiansa jne. ? Minusta voisi olla hyvä vaihtoehto.
Pistäisi hieman mutkia suoriksi, mutta eri tavalla kuin ennen. Miksei?
15.8.2026 @ 21.50 Jarmo Tarkki
Lars Aejmelaeus esittää Kari Latvuksen mukaan: ”Kaikki ei voi olla sattumaa, vaan kaiken takana on Suuri Suunnittelija, Ohjaaja ja Luoja.”
Tällaista kuulee tavallisilta seurakuntalaisilta, harvemmin oppineilta teologeilta. Ei ole olemassa mitään rationaalista syytä sille, että kaikki ei voisi olla ”sattumaa”. Suurin osa nykyajan kosmologeista ajattelee, että maailmankaikkeus on syntynyt ilman intelligenttiä luojaa (intelligent design), mahdollisesti kvanttimekaniikan ja yleisen suhteellisuusteorian fysiikan lakien mukaan. Aejmelaeus ei kaiketi tiedä tätä tai vielä pahempaa tietää, mutta ei jostain syystä voi hyväksyä sitä.
Latvus kirjoitti: ”Aejmelaeus pitää historiallisena tosiseikkana Jeesuksen seuraajien ylösnousemususkoa ja päättelee sen pohjalta, että tällä uskolla täytyy olla jokin faktinen pohja.”
Tässä on looginen päättelyvirhe, ”sein und sollen”. Siitä, että jokin asia on jollakin tavalla, ei seuraa, että sen täytyy olla niin. Esimerkiksi: ihmiset ovat itsekkäitä. Siksi ihmisten pitää olla itsekkäitä. Tai koska Jeesuksen seuraajat uskoivat hänen nousseen kuolleista, ylösnousemuksella täytyy olla faktinen pohja. Näinhän ei tietenkään ole. David Humen kultainen sääntö lausuu: ”Mikään todistus ei riitä vahvistamaan ihmettä, ellei todistus ole luonteeltaan sellainen, että sen valheellisuus olisi vielä ihmeellisempää kuin se tosiasia, jota se pyrki vahvistamaan.”
Hume kysyy: mikä on todennäköisempää? Se, että ylösnousemustapahtuman kertoja petkuttaa kuulijaa tai, että kertoja on itse petkutuksen uhri, vaiko se, että kuollut mies heräsi kuolleista?
Filosofian alkeisopinnoista voisi olla paljon hyötyä myös eksegeeteille!
19.8.2026 @ 11.05 Kosti-Juhani
Voidaan myös kysyä. Seuraako siitä, jos jokin asia on jollakin tavalla, että asia ei ole niin tai tai sitten se on niin. Väite on joko tosi tai epätosi; kolmatta vaihtoehtoa ei ole.
Tiede ei voi tietysti vahvistaa, että Jeesus heräsi fyysisesti henkiin ja apostolit objektiivisesti näkivät Jeesuksen elävän.
Kun Lasarus oli ollut jo neljättä päivää haudassa ja Jeesus herätti hänet, niin onko se fakta, vai vain uskonnollinen kertomus? Mikäli se on vain uskonnollinen kertomus, niin miksi ylipapit ja fariseukset kokoontuivat neuvostoon kysellen: ”Jos annamme hänen näin olla, niin kaikki uskovat häneen.”
Oliko neuvosto kenties itse petoksen uhri? ”Ihme on määritelmällisesti luonnonlakien rikkomista. Se on myös epätodennäköistä.” Ylipappien ja fariseusten neuvosto (paitsi, jos heitä ei olisi historiallisesti koskaan olutkaan) piti kuitenkin tätä ihmettä määritelmällisesti faktana.
Kun ylipapit pitivät tätä faktana, niin miksi Jeesuksen seuraajat olisivat tehneet ko. asiasta päättelyvirheen? He eivät olisi nähneet ja uskoneet paitsi Jeesuksen herättäneen Lasaruksen kuolleista Jeesuksen myös itse nousseen kuolleista ja elävän?
Joten kyllä se on mahdollista, jos jokin asia on jollakin tavalla, niin se voi olla niin, olematta toisella tavalla.
29.8.2026 @ 18.48 Hannu K. Saloranta
Kannattaisi ehkä hieman paremmin perehtyä siihen, mitä ’panenteismillä’ tarkoitetaan. Se ei ole hassumpi vaihtoehto, jos ei oma pejoratiivinen ajattelu sitä estä. Paras klassikko teos aiheesta on Edgar Sheffield Brightman, Problem of God (1930). Tällöin ehkä on parempi mahdollisuus välttyä yksinkertaistuksilta. Tästä teoksesta näkyy, että Wille Riekkisen näkemys saattaa osoittautua jopa yhdeltä käyvältä vaihtoehdolta tulkita asioita.
1.9.2026 @ 17.11 Juha
Meillä on silmiemme edessä ( melkein) Ukrainan sota, missä ballistisilla ohjuksilla tuhotaan maata. Suomalaiset tykkäävät reissata Ukrainaan ja pukeutua näihin paitoihin ja elvistellä, kun piti juosta monta kertaa pommisuojaan yössä ilmahyökkäysten takia. Nyt opiskellaan ukrainaa. Ukraina on ” cool ”.
Kaksi ortodoksimaata taistelevat keskenään. Kuuluisa on myös valtion johtaja, joka kuvauttaa itsensä punaisen tuohuksen kanssa. Hän kannattaa perinteitä. Samaan aikaan hän pommittaa kirkkoja, tappaa viattomia jne.
Kaiken takana on ahneus, valehteleminen.
Jumala on näkymätön. Jumala on taivaassa. Jumala sallii pahan. Jumala sitä ja tätä. Tässä on ilmeisesti tärkeintä osata ajatella ” oikein ”. Pyhä Henki lähtee Isästä vai miten se oli? Tärkeintä oli muistaa ”Isä meidän” ja ristinmerkki( ehkä ). Pitää tehdä oikein. Uskonto on oikein tekemistä ( tapoja ) ja oikein ajattelemista. Oliko uskon hyppy pimeyteen, kun Jumalan kohtaa pimeydessä? Tee se! Kaikessa pitäisi olla rohkea eikä mamari- eikä saa valittaa.
Kuollaan sitten, kun sen aika tulee. ”Isän käteen”.
Eikä saa pelätä. Suomalaista sisua eikä periksi anneta. Näinkö?
Ukrainaan voisi EHKÄ mennä tutkimusmatkalle ja kysyä: ” Tuoko kristillinen usko lohdutusta ja turvallisuuden tunnetta?”, Miten suhtaudut kärsimykseen?”, ” Osaatko antaa anteeksi ja rakastaa vihollisia?”
Kaikesta voi tehdä tiedettä.