Yhteisöstä erkanemisen ruumiillisuus

Ruumis nousee syyllisyyden ja halun todistajaksi Pilvi Hyvärin yksinkertaistetussa, mutta ekspressiivisessä sarjakuvaromaanissa. Koeta pysyä herttasena (2026) on autofiktiivinen kuvaus kasvamisesta vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ja eritoten siitä, miltä tuntuu kasvaa tutusta ympäristöstä erilleen.

Pilvi Hyvärin esikoissarjakuvaromaani Koeta pysyä herttasena (2026) on autofiktiivinen kuvaus kasvamisesta vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ja siitä irtautumisesta. Se kertoo Pilvistä, joka jo pienestä pitäen kuvaa sielunsa olevan tuhoon tuomittu, kun televisio ystävän kodissa kutsuu katsomaan ja isosiskon meikit kutsuvat kokeilemaan. Pilvin muuttaessa Torniosta Helsinkiin aukeaa taiteen, juhlien, meikkiosastojen ja vessanlattioiden värittämä, vapaa maailma. Läpi vuosikausien Pilvi kipuilee halun, syyllisyyden ja syömishäiriön oireilun kanssa. Sarjakuvan päähenkilö kasvaa yhteisössä, jossa hän näkee tulevaisuutensa hahmottuvan suurperheen äitinä ja kuolemanjälkeisenä taivaaseen pääsynä. Vähitellen hän ajautuu epäilyihin ja identiteettikriisiin ymmärtäessään, ettei ehkä olekaan heteroseksuaali, ja ettei hän pystykään täysin hyväksymään liikkeen arvoja.

Teoksen sarjakuvamuoto tekee Hyvärin teoksesta erityisen ekspressiivisen ja ruumiillisen. Pelkistetty kuvitus havainnollistaa voimakasta epävarmuutta, ahdistuneisuutta ja toisaalta myöhempää itsevarmuutta. Teoksessa rinnakkain kuljetettu ulkoisen maailman ääni ja päähenkilön oma sisäinen puhe rakentavat mielenkiintoisen jännitteen, jossa kuvautuu väistämättä uskonnollisen yhteisön rakenteiden ero suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Hyvärin 252-sivuinen teos kattaa koko elämän lapsuudesta aikuisuuteen, ja mustavalkoista kuvitusta kehystävät ajanjaksoittain vaihtuvat maanläheiset värit. Värien muodostama näennäinen rauhallisuus kuvissa rikkoutuu ajoittain, kun Saatana sekä halusta kumpuavaan syyllisyydentuntoon liittyvät asiat tanssiaisista huulipunaan kuvitetaan kirkuvan punaisella värillä. Mustavalkoisuus tuntuu teoksessa olevan kantava teema – on oikeaa ja on väärää, on ”meitsejä” ja ”epämeitsejä”, mutta väliin jäävät kaikki harmaan sävyt. Nuoren Pilvin elämästä puuttuvat välimuodot.

Koeta pysyä herttasena on puhutteleva kasvutarina, jonka läpilukeminen suuresta sivumäärästä huolimatta tuntuu ripeältä. Kertomuksen tahditus on vilkas. Se polskii läpi syvien vesien soljuvasti ja avaa toistuvan yhteiskunnallisen keskustelun paitsi painostavista uskonnollisista yhteisöistä, myös niistä irtautumisesta. Hyvärin teoksen lähtöasetelma noudattaakin logiikkaa, joka on tuttu jo muusta kotimaisesta uskontokriittisistä sekä uskonnollisista yhteisöistä erkanemista käsittelevistä teoksista: Maailma jaetaan meihin ja toisiin. Lapsi itse oppii jo pienestä saakka tarkkailemaan itseään yhteisön silmin. Tätä mallia ovat menneisyydessä seuranneet esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2016), sekä Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet (2022). Kontrolli on vartioitua. Hyväri kuvaa sellaista kontrollia, jonka vartijaksi kirjan päähenkilö kasvaa itse.

Puhuttaessa uskonnollisesta yhteisöstä irtautumisesta puhe taipuu usein aivan ensimmäisenä opillisiin kysymyksiin. Siihen, mitä yhteisö uskoo ja mitä se kieltää, mihin ja keihin se vetoaa. Oppi ei kuitenkaan jää vain ajatukseksi. Se asettuu ruumiiseen. Yhteisö näkyy vaatteissa, ruoassa ja seksuaalisuudessa. Se näkyy vanhemmuudessa, väsymyksessä, ilossa ja pelossa. Ruumiista muodostuu se kohta, jossa uskonnollinen identiteetti todistetaan ja jossa hartaus ja vastustus tehdään näkyväksi. Hyvärin teos havainnollistaa mielestäni sen, miten ruumis kohtaa identiteetin murroksen. Piirroksissa havainnollistuu alusta alkaen meidän ja muiden ulkonäölliset erot, ja se, miten omakuva muuttuu sisäisen puheen kehittyessä. Tämä kuvautuu esimerkiksi siinä, kun teoksen Pilvi menee kesätöihin sairaalaan, jossa Pilvin työkaveri sanoo hänen näyttävän ”lestalta ja lesbolta”, samalta kuin työkaveri itse. Pilvi ei tätä ollut ennen keskustelua edes hahmottanut, että on olemassa muitakin, jotka asettuvat harmaan alueelle.

Ruumiin todistajuus on kirjassa mielenkiintoinen teema. Kun koko tulevaisuus on jo lapsena kirjoitettu ruumiiseen suurperheen äitinä ja taivaspaikkana, oma seksuaalinen suuntautuminen, joka ei sovi tähän kaavaan, ei ole vain henkilökohtainen huomio vaan pikemminkin katastrofi identiteetin ytimessä. Päähenkilön ulkonäkö todistaa jotain väärää asiaa. Sarjakuvamuoto tuntuu tässä erityisen osuvalta ilmaisukeinolta. Siinä Hyväri näyttää ruumiin ja sen kokemuksen tavalla, johon yksin proosa ei aina yllä. Hahmon ryhdin, katseen, ympäristön kautta usko, häpeä ja halu asuvat päällekkäin samassa kehossa.

Hyväri hahmottaa myös kontrollia ja sen menettämistä, oireilua syömishäiriön kanssa. Päähenkilön kokiessa hankalia ajanjaksoja, istuu hän useissa ruuduissa vessassa oksentamassa. Uskonnollisesta yhteisöstä erkaneminen ja syömishäiriöt kulkevat käsi kädessä Hyvärin kirjan lisäksi myös Camilla Nissisen (2023) mainitussa romaanissa Meitä vastaan rikkoneet. Nissisen teos hahmottaa kertomusta nuoresta Jehovan todistajasta, joka hallitsee pelkoaan ruoan kautta. Kun ruumis on lapsuudesta asti opetettu näkemään todistamisen paikkana, arvioinnin kohteena ja kelpaavuuden mittarina, voi syömishäiriöoireilu tarjota tunteen toimijuudesta tilanteessa, jossa muu elämä on ulkoa käsin kontrolloitua. Molemmissa, sekä uskonnollisen kontrollin logiikassa että syömishäiriön logiikassa, ruumis muuttuu areenaksi, jossa yritetään hallita jotain muuten hallitsemattomalta tuntuvaa. Häpeää, riittämättömyyden tunnetta, pelkoa siitä, ettei kelpaa sellaisena kuin on. Hyväri kuvaa teoksessaan pakkautuvaa syyllisyyttä, jonka infrastruktuuria päähenkilö koko teoksen läpi pyrkii purkamaan. Teos on kaunis kertomus oman identiteetin löytymisestä ja ruumiillisesta vapautumisesta. Se kuvaa kasvua ja metamorfoosia oivaltavasti ja tilaansa viisaasti käyttäen.

Varsinkin 2010- ja 2020-luvuilla suomalaiseen kirjallisuuteen on alkanut vakiintua joukko tämänkaltaisia teoksia, jotka käsittelevät nimenomaan tiiviissä uskonnollisesta yhteisöstä kasvamista ja siitä irtautumista. Se, että tällaiset kertomukset ovat alkaneet muodostaa omaa genreään, kertoo mielestäni kahdesta asiasta yhdellä iskulla. Ensinnäkin se kertoo siitä, että näille yhteisöille aiemmin tyypillinen sisäinen vaikeneminen elää murroksessa. Kokemukset ovat siirtyneet yksityisestä ja ruumiillisesta häpeästä julkiseksi, jaetuksi ja kulttuurisesti tunnustetuksi kertomukseksi. Aiemmin yhteisöt ovat kenties hallinneet jäsentensä tarinoita, nyt näitä otetaan osin takaisin.

Toisaalta ajattelen tällaisen genren synnyn kertovan jotain myös suomalaisen yhteiskunnan ja näiden uskonnollisten yhteisöjen välisestä etäisyydestä ja jännitteestä. Se, että esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevä kaunokirjallisuus on noussut suureksi yleisömenestykseksi ja herättänyt laajaa julkista keskustelua, osoittaa mielestäni kohti sitä, että enemmistöllä on ollut ja lienee yhä vaikeuksia ymmärtää, miltä tiiviin ja säädellyn yhteisön sisällä eläminen todella tuntuu. Uskonnolliset yhteisöt nähdään osin myyttinä, joka kiehtoo ja kutsuu äärelleen. Yhteiskunnalla riittää siis mielenkiintoa katsoa kohti tätä tällaista elämää.

Kirjallisuus toiminee tässä kahdensuuntaisena tulkkina. Se tekee toisaalta näkyväksi sen, mitä yhteisön sisällä ei sanota ääneen. Toisaalta se myös altistaa riskille, että uskonnollisissa yhteisöissä eläneiden kokemuksista tulee kulutettava trauman kaava, joka yhteisöjä tuntemattomille voi litistää yksilöllisen kipuilun tunnistettavaksi tarinamuodoksi. Ajattelen, että lienee merkittävää pitää kiinni siitä, ettei uskonnollisesta yhteisöstä irtautumista pidettäisi yhteiskunnassa itsestään selvänä kertomuksena, jonka tulee päätyä vapauteen kuin sadun onnelliseen loppuun. Niille, jotka yhteisöistä tahtovat irtautua, se voi olla hidas, ristiriitainen ja ruumiillinen prosessi, jossa syyllisyys, häpeä, halu ja hallinnan tarve eivät katoa sillä, että usko kokonaisuudessaan hylätään. Kirjallisuuden tehtävä ei ole tarjota kaavoja, vaan tarjota kieli kipuilulle. Tehdä osaltaan näkyväksi jotain, joka on aiemmin eletty vain ruumiissa, yksin.

Pilvi Hyvärin esikoissarjakuvaromaani toimii juuri tehden näkyväksi kivun ja kasvun. Se on muistutus siitä, kuinka mustavalkoiseenkin elämään voi löytää värit ja harmaan sävyt, jos rohkenee avata sydämen omalle itselleen ja kulkea kohti maailmaa, joka kutsuu ja puhuttelee.