Franciscus ei asetu muotteihin muistelmissaan

Paavi Franciscus ei asettunut muotteihin. Hän oli ensimmäinen latinalaisamerikkalainen ja ensimmäinen maalliseen köyhyyteen sitoutuneen jesuiittaveljestöön kuulunut paavi. Hän oli myös ensimmäinen pyhän Franciscus Assisilaisen mukaan nimensä valinnut paavi. Paaviksi valintansa jälkeen hän siirtyi bussilla konklaavin aikanakin majapaikkanaan toimineeseen Vatikaanin matkustajakotiin Santa Martaan. Sieltä hän ei koskaan muuttanut paavilliseen palatsiin. Hän ei käyttänyt paavillisina symboleina tunnettuja punaisia mittatilauskenkiä eikä pukeutunut näyttäviin kaapuihin. Myös limusiini jäi vaille käyttöä. Hän pesi nuorisorikollisten jalkoja, vieraili aids-potilaiden parantolassa ja nostaessaan perinteisen uuden paavin maljan valintansa jälkeisellä kardinaalien juhlaillallisella hän totesi hymyillen: ”Jumala teille anteeksi antakoon!”

Samaa paavillisiin muotteihin sopimattomuutta hän jatkaa myös muistelmissaan.

Franciscuksen omaelämäkerta alkaa esipuheella, jossa hän kertoo tarinan Mafalda-laivasta, joka lähti kohtalokkaalle matkalleen Italiasta Buenos Airesiin 11.10.1927. Laivalla oli 1200 laillista ja arvioiden mukaan noin 300 laitonta siirtolaista. Mafalda-laiva haaksirikkoutui traagisesti, ja Italian virallisten tietolähteiden mukaan neljännes matkustajista hukkui. Eteläamerikkalaisten lehtien mukaan hukkuneiden määrä oli kaksinkertainen, koska laittomat siirtolaiset puuttuivat virallisista laskelmista. Jorge Mario Bergoglion isovanhempien Rosan ja Giovannin sekä heidän ainoan poikansa Marion piti olla noiden matkustajien joukossa. He eivät kuitenkaan olleet päässeet nousemaan laivaan, koska yrityksistä huolimatta perhe ei ollut onnistunut myymään omaisuuttaan ajoissa. Niinpä perhe Bergoglio oli joutunut vaihtamaan lippunsa myöhempään laivaan. ”Siksi minä olen nyt täällä”, toteaa paavi Franciscus.

Lukija saattaa joutua pienoisen hämmennyksen valtaan Jorge Bergoglion käydessä läpi varsin yksityiskohtaista perhehistoriaansa, jonka kertaaminen alkaa jo ennen tuota dramaattista tapahtumaa. Maailmanhistorian ensimmäiseltä paavin julkaisemalta omaelämänkerralta saattaisi odottaa vähemmän henkilökohtaista ja enemmän asiapitoista käsittelytapaa. Paavi Franciscus kuitenkin kertoo isovanhemmistaan, vanhemmistaan, sukulaisistaan, perhepapeistaan ja naapurustostaan sellaisella tarkkuudella, elävyydellä ja lennokkaalla lämmöllä, että välillä lukijan on vaikea muistaa mikä sukupolvi kulloinkin on kyseessä.

Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat täynnä värikkäitä tarinoita monikulttuurisesta, vaatimattomasta naapurustosta ja tiiviistä suvusta. Niiden valossa on helppo ymmärtää, mistä paavi Franciscuksen moraalinen näkemys maailmasta kumpuaa. Siirtolaisuus, köyhyys, sodat, ympäristökriisi ja ihmisarvon puolustaminen eivät ole kirjassa irrallisia teemoja, vaan ne nousevat hänen omista elämänkokemuksistaan. Lapsuus- ja nuoruustarinat ovat aidosti liikuttavia, joskin samaan aikaan ei voi välttää kysymästä, kuinka paljon aika on kullannut muistoja. Ristiriidat ja kiistat ratkeavat kirjan sivuilla lähes poikkeuksetta rakentavasti, jos niitä koskaan olikaan. Tästä huolimatta lukija pääsee varsin vastustamattomalle matkalle 1900-luvun alun buenosairesilaiseen arkeen.

Läpi kirjan paavi Franciscus peilaa muistojaan ja toimintaansa lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksiin. Erityisen väkevästi tämä tulee esiin hänen sodanvastaisissa puheissaan. Reilu vuosi muistelmien julkaisemisen jälkeen, jälleen uuden ihmisiä ympäri maailmaa ahdistavan sodan sytyttyä Iranin ja USA:n välillä, puhe rauhasta koskettaa erityisen kipeästi. Jorge Bergoglion isoisä Giovanni oli ensimmäisen maailmansodan käynyt mies. Hän kertoi lapsenlapsilleen rintaman kauhuista, jatkuvasta pelosta, kärsimyksestä ja sodan järjettömyydestä. Mutta hän kertoi myös vihollislinjojen kielletyistä veljellisyyden hetkistä, jolloin kummankin puolen maanviljelijät, tehdastyöläiset ja muu ”vaatimaton väki” tervehtivät toisiaan, jakoivat leipää ja tupakkaa ja näin loivat pieniä aselepoja, jotka auttoivat kestämään sodan piinaa. Nämä isoisän kertomukset vaikuttivat lähtemättömästi suvun jälkikasvuun. Franciscus toteaakin, että isovanhempien ja vanhempien kokemusten siirtäminen tuleville sukupolville on ensiarvoisen tärkeää, etteivät nuoret jää tuuliajolle ja päädy tekemään samoja virheitä. ”Nuorten ikäpolvien on osattava tunnistaa, miten sairas populismi syntyy ja voimistuu.”

Lukiessani kertomusta isoisä Giovannin sotamuistoista, en voi olla vertamaatta sitä oman sukupolveni isovanhempien vaikenemisen kulttuuriin. Sen sijaan, että sodan kauhuja olisi käsitelty jakamalla tarinoita tuleville sukupolville, selviytymiskeinona on ollut pikemminkin täydellinen hiljaisuus. Samalla ei voi olla kysymättä, miten näiden järjettömien ja epäinhimillisten kokemusten tuntemisen puute on vaikuttanut nykyiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, jota leimaa individualismi ja omien etujen valvonta muista huolehtimisen sijaan.

Läpi omaelämäkertansa paavi Franciscus käsittelee asioita katse suunnattuna yksittäiseen ihmiseen. Hän kertoo kohtaamistaan ihmisistä, käymistään keskusteluista sekä niiden vaikutuksesta häneen. Taitavan tarinankertojan ja myötätuntoisen ihmistuntijan kuvaukset tapaamisista ovat paikoittain jopa itkettävän liikuttavia. Lukijan on helppo myötäelää sekä hänen tapaamiensa ihmisten kärsimystä että tapaajan kokemaa surua ja ahdistusta heidän elämänkohtaloidensa vuoksi.

Sen sijaan Franciscus ei juurikaan avaa niitä prosesseja, joita vaikeat asiat, kuten häntä koskevat Argentiinan sotilasdiktatuurin aikaiset kiistat ja Chilen hyväksikäyttökriisi, synnyttivät. Koko katolisen kirkon pedofiliaskandaaliin liittynyt keskustelu ja siitä seuranneet toimenpiteet sivuutetaan 365 sivua käsittelevässä kirjassa vain muutamalla sivulla.

Aihetta myös laajempaan tarkasteluun olisi ollut. Paaviutensa viimeisinä kuutena vuotena Franciscus toteutti laajimmat katolisen kirkon hyväksikäyttöä koskevat oikeudelliset uudistukset vuosikymmeniin. Niistä merkittävimmät olivat vuonna 2019 julkaistu apostolinen paimenkirje Vos estis lux mundi sekä vuonna 2021 julkaistu Pascite Gregem Dei, joka uudisti kanonisen rikosoikeuden. Vos estis lux mundi velvoitti papit ja uskonnollisten yhteisöjen jäsenet ilmoittamaan hyväksikäyttöepäilyistä, loi menettelytavat piispojen tutkimiselle sekä laajensi suojan myös haavoittuvassa asemassa oleviin aikuisiin. Se vahvisti piispojen vastuuta hyväksikäytön peittelytapauksissa ja sisälsi yksityiskohtaiset määräykset tapausten käsittelystä. Pascite Gregem Dei puolestaan täsmensi seksuaalirikoksia koskevaa sääntelyä, tunnusti myös aikuisten hyväksikäytön vallankäytön yhteydessä, kriminalisoi alaikäisten houkuttelun hyväksikäyttöä varten ja vahvisti piispojen vastuuta laiminlyönneistä. Arvostelijoiden mukaan Franciscus ei kuitenkaan käyttänyt paaville kuuluvaa laajaa toimivaltaa kirkon rakenteiden muuttamiseen tarpeeksi määrätietoisesti. Heidän mielestään uudistukset keskittyivät ensisijaisesti menettelytapojen kehittämiseen, kun taas kirkon hierarkkisia rakenteita, klerikalismia ja vallankäyttöä ylläpitäviä käytäntöjä ei muutettu riittävästi.

Kirjan loppupuolella omaelämäkerrallinen aineisto jää ajoittain taka-alalle, ja teos muuttuu pikemminkin paavi Franciscuksen omaksi teologiseksi testamentiksi. Kristinuskon ytimen sanoittamisessa tämän päivän kielelle paavi on taitava. Hänen teologiansa on kirkasta ja tukevasti kiinni ihmisarvon ja luomakunnan puolustamisessa. Vaikka hän saarnaa, hän onnistuu välttämään saarnamaisen paatoksellisuuden ja holhoavuuden. Ehkä se johtuu hänen jumalakuvastaan. Paavi Franciscus nimittäin toteaa: ”Jumalamme on kuin lapsi, ja hänellä on onnellisten lasten kaikki luonteenpiirteet, ne samat, joita taaperoissa rakastamme. Hän elää nykyhetkeä, hän on luottavainen, kiinnostunut, ymmärtäväinen, ei tuomitse, on innostunut ja liikuttuu helposti.”

Ehkä itsekin varsin leikkimielinen paavi Franciscus on omaelämäkertansa muotoa miettiessään päättänyt ottaa kaiken ilon irti siitä paaviutensa ainoasta työtehtävästä, joka ei kanna harteillaan tradition raskasta taakkaa. Ehkä hän on ensimmäisenä paavillisen omaelämäkirjoittajana päättänyt tehdä juuri niin kuin huvittaa eikä niin kuin traditio edellyttää. Lopputulos ei varmastikaan tyydytä lukijaa, joka odottaa kuulevansa uusia historiallisia paljastuksia Vatikaanista. Sen sijaan lukija, joka ei odota mitään, saattaa huomata tuntevansa samoin kuin päättäessään kiinnostavan keskustelun vanhan ystävän kanssa. Keskustelusta virkistyneenä hän odottaa pääseväänsä juttusille uudestaan. Onneksi kirjan voi avata kerta toisensa jälkeen.

Arvioitu teos: Paavi Franciscus: Toivo. Muistelmat. Kääntäjä: Taru Nyström. Helsinki: Docendo. 374 s.

Kirjan kansi: Tilla Larkiala/Docendo.