Oscar Wilde elämästä, Jumalasta ja uskonnollisesta uskosta kirjassa De Profundis

”Kristus, kuten kiehtovat persoonat yleensäkin, osasi puhua kauniisti, mutta sen lisäksi hän sai muutkin puhumaan kauniisti.” (Oscar Wilde)

”Kristuksen paikka on … runoilijoiden joukossa.” (Oscar Wilde)

Irlantilaissyntyinen näytelmäkirjailija, prosaisti ja runoilija Oscar Wilde (1854–1900) syntyi Dublinissa. Wilden koko nimi oli Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wilde. Hän jätti keskimmäiset nimet myöhemmin pois, koska nimi, jonka oli määrä ”olla kaikkien huulilla”, ei saanut olla liian pitkä.

Oscarin vanhemmat lääkäri Sir William Wilde (1815–1876) ja runoilija Jane Francesca Wilde o.s. Elgee (1821–1896) olivat anglikaaneja ja kuuluivat englantilais-irlantilaiseen ​​älymystöön. Oscarilla oli pari vuotta nuorempi veli William (Willie) ja vuonna 1857 syntynyt yhdeksänvuotiaana aivonkalvontulehdukseen kuollut rakas sisar Isola Francesca Emily, jonka muistolle Oscar kirjoitti vuonna 1874 kauniin runon Requiescat  (”Levätköön rauhassa”).

Jo nuorena Wilde oppi ranskan ja saksan kielen. Yliopistossa hän osoitti poikkeuksellista lahjakkuutta klassisten tieteiden taitajana ensin Trinity Collegessa Dublinissa ja sitten Magdalen Collegessa Oxfordissa. Hän opiskeli Literae Humaniores -tutkinto-ohjelmassa (usein käytetty nimitystä ”Greats”), Oxfordin yliopiston klassisten tieteiden monitieteisessä kandidaattiohjelmassa, johon sisältyy antiikin Kreikan ja Rooman kielet (kreikka ja latina), kirjallisuus, historia, arkeologia ja filosofia.

Oxfordin yliopiston yläluokkaisessa opiskelijapiirissä Wilde rakensi mainettaan omaperäisenä ja henkevänä sananiekkana. Wildestä tuli osa nousevaa estetiikan filosofian sukupolvea, jota johtivat kaksi hänen kuuluisaa opettajaansa John Ruskin ja Walter Pater. Runoja kirjoittavasta viehätysvoimaisesta ja pisteliäästä älyköstä tuli seurapiirien lemmikki. Vietettyään neljä hilpeätä vuotta Oxfordissa hän valmistui vuosikurssinsa parhain arvosanoin.

Yliopiston jälkeen vuonna 1878 Wilde muutti Lontooseen ja liittyi muodikkaaseen kulttuuri- ja sosiaaliseen piiriin. Myöhemmin Wildeä on pidetty maailmankirjallisuuden yhtenä kiistellyimpänä henkilönä. Yhä väitellään siitä, onko hän merkittävämpi kirjailijana kuin viktoriaanisen Britannian kaksinaismoralismin pilkkaajana.

Wilde tunnetaan yltiöpäisistä komedioistaan ja Dorian Grayn muotokuva -romaanistaan (1890) sekä upeista esseistään. Monien erilaisten kirjallisten töittensä lisäksi Wilde tuli tunnetuksi keikarien kuninkaana, suihkuseurapiirien verbaalisesti taitavana dandynä. Wilden nerokkaista ja usein ilkikurisista aforismeista on tullut lentäviä lauseita.

Wilde tuomittiin vankilaan homoseksuaalisuutensa takia vuonna 1895. Vankilassa hän kirjoitti rakastetulleen lordi, runoilija ja toimittaja Alfred ”Bosie” Douglasille (1870–1945) omistetun pitkän, noin 50 000 sanan, kirjeen, jossa hän tilitti suhdettaan yhteiskuntaan, uskontoon ja taiteeseen sekä tuhoisaan rakkauteensa. Kirje julkaistiin vasta Wilden kuoleman jälkeen vuonna 1905 ja silloinkin voimakkaasti sensuroituna nimellä De profundis (De profundis clamavi ad te, Domine – Syvyydestä minä huudan sinua, Herra). Sensuroimaton versio julkaistiin Englannissa vasta vuonna 1962 ja suomeksi vuonna 1997 Juhani Lindholmin suomentamana ja Otto Mattsonin esipuheella, ”Lukijalle”. Myöhemmin kirjaan liitettiin Wilden kirjoittama pitkä runo The Ballad of Reading Gaol (”Balladi Readingin vankilasta”). Sejulkaistiin vuonna 1898 salanimellä ”C.3.3.”, mikä viittasi Wilden omaan vankilaselliin.

Readingin vankilassa (1895–1897) Wilde menetti hyvän maineensa, omaisuutensa, perheensä, ystävänsä ja terveytensä.  Vankilasta vapautumisensa jälkeen hän muutti Pariisiin, jossa hän vielä tapaili Bosieta ennen kuin kuoli siellä aivokalvontulehdukseen halveksittuna maanpakolaisena vuonna 1900. Voidaankin todeta, että ennen oikeudenkäyntiä Wildeä kutsuttiin englantilaiseksi herrasmieheksi, mutta vankilatuomion jälkeen irlantilaiseksi irstailijaksi.

Vankila-aika herättää uskonnollisen uskon

Vankilassa Wilde alkoi kiinnostua uskonnollisesta uskosta ja Jumalasta henkilökohtaisena kysymyksenä. Hän on kirjassaan äärimmäisen rehellinen ja ankara ennen muuta itseään, mutta myös rakkaitaan, kirjailija-vaimoaan Constance Marya ja lapsiaan Cyriliä ja Vyvyaninia sekä Bosieta kohtaan. Wilde ajatteli kuitenkin kaiken tapahtuneen olleen tietyin tavoin myös vääjäämätöntä ja välttämätöntä.

Wilde oli poikkeuksellisen monipuolinen ja originelli kirjallinen toimija sekä julkisuuden henkilö että uskonnollinen ihminen, jolle jumalasuhteen löytyminen oli hänen loppuelämänsä tärkeä käännekohta ja lohdun tuoja.

Wilde (Sebastian Melmoth, tätä nimeä hän käytti Pariisissa) alkoi vankilassa pohtia kuolemaan ja sitä kautta myös uskontoon ja Jumalaan liittyviä kysymyksiä.

Wilde huomasi, ettei järjestä ole apua, ainakaan riittävästi tällaisessa tilanteessa. Järki sanoo, että lait, joiden mukaan hänet on tuomittu, ovat vääriä ja epäoikeudenmukaisia. Järjestelmä, joka on pannut hänet kärsimään, on väärä ja epäoikeudenmukainen. Hänen on kuitenkin pakko pitää molempia, lakeja ja järjestelmää, oikeina ja oikeudenmukaisina.

Ystävät neuvoivat Wildeä tämän jouduttua vankilaan, että hänen pitäisi yrittää vaan unohtaa kaikki, myös se, mikä hän on ja on ollut.

Wilde pitää sitä tuhoisana neuvona. Myös sitä neuvoa hän ei voi noudattaa, että hän vankilasta vapauduttuaan unohtaisi sen, että hän on ollut vankilassa.

Nämä tosiseikat ovat sellaisia, jotka pitää hyväksyä. Ennen hän ajatteli, että hän on onnellinen ikään kuin luonnostaan, mutta ei enää vankilassa ollessaan eikä mitä luultavammin sen jälkeenkään.

Wilde sanoi tietävänsä, että katolinen kirkko tuomitsee accidian (acedia) eli hengellisen laiskuuden. Hän oli aikaisemmin ajatellut, että se vaikutti jännittävältä, juuri sellaiselta synniltä, jonka keksinyt pappi ei tiedä mitään ihmisten todellisesta elämästä. Wilde ei myöskään käsittänyt, minkä takia Dante, jonka mielestä ”tuskan tuokiot liittävät meidät Luojaan” olivat niin ankaria melankoliaa rakastaville ihmisille, jos melankoliaa todella on olemassa. Hänellä ei ollut aikaisemmin mitään aavistusta, että juuri tästä asiasta, melankoliasta, tulisi yksi hänen elämänsä suurimmista houkutuksista.

Wilden uusi maailma oli siis suru ja kaikki se, minkä se ihmiselle opettaa. Ennen Wilde sanoi eläneensä vain mielihyvää varten. Wilde muisteli äitinsä hänelle siteeraamia Goethen säkeitä:

Ken itkien ei milloinkaan

leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan

yöt tuijottanut vuoteeltaan,

Hän ei tunne teitä, vallat taivaan!

Wilde sanoo ymmärtävänsä vankilassa sen, että ”suru, joka on tunteista korkein, on samalla kaiken suuren taiteen mittapuu.” Taiteilija tavoittelee olemassaolon muotoa ”jossa sielu ja ruumis yhdistyvät yhdeksi jakamattomaksi kokonaisuudeksi, jossa ulkonainen ilmentää sisäistä, jossa muoto on ilmaiseva.”

Toisaalta ilon ja naurun takana voi olla kova, karkea, jopa paatunut luonne. Mutta surun takana on aina suru. Wilde muistelee myös sitä, miten väärässä hän oli ennen, kun hän ajatteli maailman olevan ruma ja runneltu. Vankilassa hän ajattelee toisin. Hän toteaa jopa niin, että ”jonkinlainen rakkaus on ainut mahdollinen selitys kärsimyksen suunnattomalle määrälle maailmassa.” Joka tapauksessa Wilde alkaa uskoa, että Jumalan kaupunki on täydellisin ”tulevaisuuden helmi”.

Vankilaelämässä kauheinta ei ole sydämen särkyminen, vaan sydämen kivettyminen. Wilde kirjoittaa: ”Joskus tuntuu kuin tarvittaisiin rautainen julkisivu ja pöyhkeät puheet, jotta ylimalkaan selviytyisi iltaan asti.”  Wilde ei kuitenkaan myönnä kertaakaan katuvansa sitä, että hän eli nautintoja varten ja että hän kokeili kaikkia mahdollisia mielihyvän muotoja.

Wilden mielestä kaikki oli hahmoteltu jo etukäteen hänen taiteessaan, hänen kirjoituksissaan, vaikka hän ei sitä silloin ymmärtänytkään, kun hän kirjoitti niitä. Mitenkään muulla tavoin ei voisi ollakaan. Nimittäin Wilden sanoin: ”Ihminen on jokaisena elämänsä hetkenä aivan yhtä suuressa määrin sitä mitä tulee olemaan kuin sitä mitä on aikaisemmin ollut. Taide on symboli, koska ihminen on symboli.”

Kristuksen elämä on runoista kaunein ja todellisin

Wilde pitää Kristusta Shelleyn ja Sofokleen kaltaisena runoilijana. Mutta sillä erolla, että Kristuksen sanat ovat hänen elämänsä runoista ihanimpia. Ero kreikkalaisiin tragedioihin on esimerkiksi siinä, että Kristuksen elämässä ja sanomassa sääli ja pelko ilmenevät paljon enemmän ja voimakkaammin.

Kaikesta kärsimyksestään ja muista kokemistaan huolimatta tai sen takia Wilde toteaa: ”Kristuksen koko elämä, niin täydellisesti saattavat suru ja kauneus käydä yksiin, on oikeastaan idyllinen, vaikka päättyykin temppelin esiripun repeämiseen, pimeyden laskeutumiseen maanpiirin ylle ja kiven vierittämiseen haudan suulle.”

Wilden mukaan Kristus on individualisteista suurin. Hänen mukaansa nöyryys, kuten taiteellinen avoimuus kaikelle kokemiselle, on pelkkä ulkoinen ilmentymä. Ihmisen sielu on se, jota Kristus koko ajan etsii. Hän kutsuu sitä ”’Jumalan valtakunnaksi’ … ja näkee sen jokaisessa ihmisessä.”

Wilde väittää, että yksi historian valitettavimmista ilmiöistä oli se, että Kristuksen oma renessanssi, joka synnytti muun muassa Chartresin katedraalin, kuningas Arthurin legendat, Franciscus Assisilaisen, Giotton maalaukset ja Danten Jumalaisen näytelmän (ital. La divina commedia on italialaisen Dante Alighierin 1300-luvulla italiaksi kirjoittama runoelma), ei saanut jatkaa kehitystään, vaan sen lopetti ja pilasi klassinen renessanssi. Nimenomaan Kristuksen oma mielikuvitus aikaansai sen, että hänestä tuli romantiikan ”sykkivä sydän”.

Wilde kirjoittaa: ”Ja minua ilahduttaa ajatella, että jos hän on mielikuvitusta alusta loppuun, niin samaa ainetta on koko muukin maailma.” Wilde sanoi, että ”Kristus osasi puhua kauniisti, mutta sen lisäksi hän sai muutkin puhumaan kauniisti.”

Jeesus on myös ensimmäinen ihminen, joka on sanonut toisille, että ihmisten tuli elää ”kuin kedon kukkaset.” Jeesus teki nämä sanat tunnetuiksi. Hän piti lasta esikuvana siitä, millaiseksi jokaisen ihmisen tulisi muuttua.

Jeesuksen moraali on pelkkää myötätuntoa, juuri sellaista kuin moraalin Wilden mielestä pitääkin olla. Vaikka Jeesus ei olisi eläessään sanonut muuta kuin, että ”’hänen syntinsä ovat anteeksiannetut, sillä hän on paljon rakastanut’, olisi jo senkin takia kannattanut kuolla”. Wilde toteaa myös provokatiivisesti, että Jeesus ei pitänyt minkään arvoisena käännyttää publikaania fariseukseksi. Hän myös väittää, että Jeesus ”piti syntiä ja kärsimystä kauniina, pyhinä asioina ja täydellisyyden muotoina. Tämä kuulostaa varsin vaaralliselta ajatukselta. Ja on sitä myös. Kaikki suuret ajatukset ovat vaarallisia. Ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö tämä ollut Kristuksen vakaumus. Ja se on myös minun vakaumukseni, jota en epäile.”

Syntisen tulee tietenkin katua, siksi, jotta hän ymmärtäisi, mitä hän on tehnyt. Katumus on tärkeää, koska juuri katumuksen hetki on samalla uuden elämän alku.  Oikeastaan se on enemmänkin. Katumuksen avulla ihminen voi muuttaa menneisyyttään, vaikka tällaista muutosta on pidetty ja pidetään mahdottomana.  Myös kreikkalaiset filosofit opettivat, etteivät edes jumalat kykene muuttamaan menneisyyttä.

Wilden mukaan Kristus osoitti, että tavallinen syntinen ihminen voi muuttaa menneisyyttään. Wilde jatkaa, että hän on melko varma siitä, että Kristus ajatteli esimerkiksi katuvalle tuhlaajapojalle käyneen niin, että hänen kaikki syntinsä, ”pojan rypemiset porttojen kanssa ja sikojen pitämiset ja sianruuan himoitsemiset, muuttuivat ”kauniiksi ja pyhiksi tapahtumiksi hänen elämässään.” Tästä Wilde päätteli, että myös hänelle syntiselle vankilaan joutuminen onkin hyvä asia, vaikka samalla se on kauheaa olla häpeäpaalussa ihmisten naurun ja pilkan kohteena.

Wilde opetti, että ”surun takana on aina suru. Vielä viisaampaa olisi sanoa, että surun takana on aina sielu.” Se, joka pilkkaa ihmisen sielua, syyllistyy kauhistuttavaan tekoon. Hän elää elämänsä ilman kauneutta. Jokaisen ihmisen tulisi ymmärtää se, että jos meitä rakastetaan, niin meidän tulisi myöntää, että emme ole rakastamisen arvoisia.  Rakkaus on sakramentti, joka tulisi ottaa vastaan polvistuen ja jokaisen vastaanottajan huulilla ja sydämessä pitäisi olla sanat Domine, non sum dignus (Herra, en minä ole sen arvoinen). Myös näin Wilde kirjoitti rakastetulleen Alfredille, Bosielle.

Irlantilainen passionistipappi isä Cuthbert Dunne (1869–1950) antoi pariisilaishotellissa 29. marraskuuta vuonna 1900, päivää ennen Wilden kuolemaa, Wildelle viimeisen voitelun sen jälkeen, kun hän oli kastanut Wilden ehdollisesti (”Jos sinua ei ole vielä kastettu, niin minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”) katoliseen uskoon. Näin tapahtui siksi, ettei ollut varmaa tietoa siitä, oliko Wilden äiti aikaisemmin salaa kastattanut Oscarin ja toisen poikansa Williamin jo lapsina katolisen kirkon jäseniksi.

Näin Oscar Wilde sai lopulta etsimänsä rauhan. Wilde haudattiin alun perin Pariisin ulkopuolelle Bagneux’n hautausmaalle. Vuonna 1909 hänen jäännöksensä kaivettiin esiin ja siirrettiin kaupungin sisällä olevalle Père Lachaisen hautausmaalle.

Artikkelikuvassa Carlo Pellegrinin karikatyyri Oscar Wildesta Vanity Fair -lehdessä 1884. Kuva: Carlo Pellegrini, Public domain, via Wikimedia Commons.