Kari Peitsamo Ilosaarirockissa 2008. Kuva: Wikipedia.

Pyhyyden annostelun taito – Kari Peitsamon teologian pohdintaa

Kokeilen väittää, että uskonnon tarkoitus on sekä johtaa halulliset Jumalan yhteyteen että pitää heidät turvallisen kaukana pyhyydestä. Kari Peitsamon teologia, sellaisena kuin se esitettiin Vartijan haastattelussa 2014, voi toimia esoteerisessä lahkossa muttei kansankirkossa, koska hän hyppää suoraan taivaallisiin sfääreihin ja lyö laimin eristepuolen.

Peitsamon kuohuttava peruslähtökohta on huomio, ettei minulla ole päätä. ”Kun vapaudumme harhasta, että meillä on pää, voimme alkaa elää Kristuksessa. Raamatun mukaan Kristus on miehen pää ja Kristuksen pää on Jumala. Kun elän Kristuksessa, en enää elä minä vaan Kristus minussa.”

Tavallinen tallaaja äkkiä ajattelee, ettei tuossa ole päätä eikä häntää. Ryppyotsaisempi väki huomaa, että jos sana pää korvataan sanalla minuus, ollaan ikiaikaisen mystisen perinteen äärellä. En tosin tiedä, onko Peitsamo perehtynyt mystiseen perinteeseen; pikemminkin hänen pontimenaan lienee suora havainto, spontaani mystinen kokemus. Toden totta: välitön havainto vahvistaa, ettei minulla ole päätä, keisarilla ei ole vaatteita! Vaaditaan lapsen viattomuus tai rokkikukon itsetunto tämän itsestäänselvyyden esiin tuomiseen, kun ympäröivä kulttuuri on sen aikoja unohtanut.

Peitsamo on ajan hermolla siinä mielessä, että minuus kyseenalaistetaan laajalti tieteenkin piirissä. Daniel Dennettin mukaan tulos on selvä, kun aivoja tutkitaan moderneilla tekniikoilla: siellä ei ole ketään kotona. Minuus on osa sitä, mitä Dennett nimittää kartesiolaiseksi teatteriksi: ajatus että ohimoittemme välissä majailisi virkeä pikkumies joka ohjailisi toimintaamme aistien tuottaman informaation perusteella. Sellaista keskusta aivoissamme ei ole. Sen sijaan siellä on joukko puoliälykkäitä prosesseja, kertomuksia, jotka nostavat joukostaan virtuaalisen kapteenin ratkaisemaan kysymyksen: mitä tehdä seuraavaksi. Tällainen virtuaalinen haamu on minuus.

Dennettin hahmottelemaan minuuteen on äkkiseltään vaikea samaistua. Introspektio antaa kuitenkin tukea hänen väitteelleen. Kun yritän havaita minuuttani, se pahalainen livahtaa aina alta pois. Tuo liukas olento on myös arvaamaton: en pysty kovin hyvin ennustamaan, mitä se ajattelee vaikkapa puolen minuutin päästä. Tähän on perinteinen kotitesti: olet minuutena olemassa, jos pystyt olemaan minuutin verran ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia. (Mutta toisaalta… pystyn nykyään varttuneessa iässä olemaan koko päivän ajattelematta seksiä. Merkitseekö tämä että minuuteni kuitenkin on olemassa?)  Puolen vuorokautta minuus on horteessa, josta minulla ei ole mitään havaintoa. Suuren osan loppuaikaa se on muuten sekava. Loputon joukko ajatuksenpätkiä, toivoja, pelkoja, tuntemuksia, muistoja on se mitä haaviini jää, kun pyydystän minuutta.

Tuollaista epämääräistä, harhaksi osoitettua haamua on vaikea ottaa vakavasti. Ehkä olen vain pilvi housuissa, kuten neuvostorunoilija Vladimir Majakovski kuolemattomasti lohkaisi. [Облако в штанах, selkeämpi suomennos olisi ehkä housuihin pukeutunut pilvi. Majakovski matkusti junalla 20-luvun Venäjällä. Puupenkillä vastapäätä istui muori, joka kovin pelkäsi julman näköistä kaksimetristä Majakovskia. Majakovski yritti rauhoittaa mummoa: ”Olen aivan vaaraton, olen vain pilvi housuissa.” Samassa hän ymmärsi, että siinäpä oiva nimi kehittymässä olevalle runoelmalle.]

Fyysikko Erwin Schrödinger vertaa ihmisen asemaa taiteilijaan, joka maalaa maisematauluun omakuvansa näkymää pällistelemään. Perimmäinen olemuksemme on tuo taiteilija. Pidämme yllä maisemaa ja omakuvaa tietoisuudessamme koko ajan, hetkestä hetkeen. Prosessi on niin itsestään selvä ja automaattinen, että tietoisiksi tulevat vain omakuva ja maisema. Taiteilija itse jää pimentoon.

Mutta hetkinen: jos tieteen tutkimustuloksissa erillinen minuus laajasti asetetaan kyseenalaiseksi, miksi sitten Peitsamo on saanut nurjan vastaanoton Helsingin yliopistossa? Luulisi akateemisten teologien pikemminkin aplodeeraavan.

Kieltäessään maailmasta erillisen minuuden Peitsamo uhkaa myyttiä, jonka varaan meidän kaikkien persoonallisuus rakentuu. Pierre Bertaux kirjoittaa teoksessaan Ihmiskunta käännekohdassa persoonallisuuden myytistä:

”Meidän myyttimme ovat elävä, hiljaisuudessa hyväksytty, itse kieleen asuntonsa rakentanut usko. Suurimmallakin skeptikolla on oma pohtimatta jäävien uskonkappaleiden luettelonsa. Jos nimittäisimme niitä niiden ansaitsemilla nimillä, useimmat nousisivat kapinaan ja sanoisivat: ’Kuinka niin myyttejä? Se mitä nimitätte myytiksi on toki totta!’ – samoin kuin olisi sanonut faaraoiden aikainen egyptiläinen, jolle Isis-legenda olisi esitetty symbolisena runoutena. Persoonallisuuden myytti on länsimaiselle kulttuurille yhtä peruslaatuinen ja luonteenomainen kuin perhemyytti oli roomalaisille. Alamme vasta aavistaa, että persoonan käsite on myytti ja siten erään inhimillisen kehitysasteen tuntomerkki tietyssä kulttuurimuodossa. Heti kun jokin kulttuurin perusmyytti menettää elinvoimansa ja alkaa horjua, myös kulttuurin täytyy kuolla tai muuttua, jolloin se luo uusia myyttejä. Kulttuurin elinvoima riippuu sen myyttien elinvoimasta. Tämän johdosta on normaalia ja biologisesti tervettä, että ryhmä puolustaa olennaisia myyttejään, että länsimaiset kulttuurivaltiot astuvat puolustamaan ehtymättömällä voimalla persoonallisuuden myyttiä ja kieltäytyvät ylipäänsä näkemästä sitä myyttinä. Mutta tämä ei merkitse, että jokainen vallitseva myytti pitäisi hyväksyä totuusarvoksi.”

Peitsamo siis tölväisee arkaan paikkaan yrittäessään propagoida uskonnäkemystään Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Jumalan kieltäminen voi teologisessa olla piece of cake, mutta raja vedetään persoonallisuuden kieltämiseen. Semminkin kun toinen Bertaux’n mainitsema nykyajan myytti on tiede. Tieteen on mahdotonta hyväksyä transpersoonallisia kokemuksia, sillä se tarvitsee maailmasta erillisen minuuden voidakseen luoda objektiivisen kuvan maailmasta. Schrödinger nimittää tätä tieteellisen ajattelun perustana olevaa myyttiä objektivoinnin periaatteeksi (principle of objectivation).

Kari Peitsamon ensilevy oli Jatsin syvin olemus (1977).

Kari Peitsamon ensilevy oli Jatsin syvin olemus (1977).

Minulla ei ole päätä -huomiollaan Peitsamo pureutuu uskonnon ytimeen. Jos erillinen minuus kielletään samaistumiskohteena, korvaava kohde on se, mikä kelluu päämme tilalla: maailmankaikkeus. Eikä enää objektiivisen todellisuuden maailmankaikkeus, vaan kaiken kattava, elossa oleva, yhtä aikaa henkinen ja aineellinen universumi. Sille ei oikein ole käypää nimitystä kulttuurissamme (subjektiivinen kokemus on hiukan halventava, henkimaailmakin on varattu muuhun käyttöön), mutta yleisesti sitä symboloidaan termillä Jumala.

Tästäpä syntyykin ongelma: miten mitätön ihmisyksilö, jolla on maailmankaikkeudessa kusiaisen valtuudet (Veikko Huovinen), voi samanaikaisesti olla kosminen olento, maailmankaikkeuden suurin yksikkö, jonka tajuntaan mahtuu kaikki olevainen? Uskonnot ovat aina tienneet, että pyhyyttä tulee annostella varoen. Elävää Jumalaa harva pystyy kohtaamaan kasvoista kasvoihin. Jo muinaisilla kreikkalaisilla (jihuu, sainpa muinaiset kreikkalaiset mukaan!) oli myytti metsästäjä Aktaionista, joka salolla samoillessaan näki metsästyksen jumalattaren Artemiin alastomana hänen kylpiessään lähteessä. Siitä ei hyvä seurannut: Artemis muutti Aktaionin hirveksi, ja hänen omat koiransa repivät hänet. Hallitsematon pyhyyden kohtaaminen voikin siis johtaa progression sijasta regressioon, elämänhallinan menettämiseen. ”Kaikissa päissä on Jumala, joskaan jokainen sydän ei seimeksi riitä”, kirjoitti Lauri Viita.

Uskonnot ovat kulttuurien vastaus tarpeeseen suhteellistaa yksittäisen minuuden erillisyys ja päästää tajuntaan sopiva annos pyhyyttä. Ajatellaanpa, että mielemme kartesiolaisen teatterin seinässä on aukko, nimitetään sitä vaikka erityiseksi ilmoitukseksi. Hyvät pastorit vaihtavat siihen joka sunnuntai pyhiä kuvia, lasimaalauksia, joita valaisee ulkopuolelta perimmäisen olemuksemme kirkkaus. Pastorin ammattitaitoon kuuluu valita kulloisellekin teatteriyleisölle kuva, jonka maalaus sopivasti himmentää taustavalon häikäisyä muttei hävitä sitä kokonaan. Näin pystymme turvallisesti ylentämään sydämemme ja säilyttämään arkipäivän toimintakyvyn.

Kari Peitsamon teologia epäonnistuu tässä hienovaraisessa pyhän ja profaanin tasapainottamisessa. Hän peittää erityisen ilmoituksen aukon ja moukaroi sen sijaan kartesiolaisen teatterin seinään toisen, josta pyhyys pääsee suodattamattomana läpi häikäisten päämme sisäisen pikkumiehen.

Vaan eipä dramatisoida tuota enempää. Paljon yleisempi ongelma pastoreilla on kuitenkin se, että maalaus sutaistaan niin paksuilla väreillä, niin realistisesti, ettei kirkkaus pääse takaa loistamaan. Tällaisen kuvan pyhyys on väkisin kirkollisella arvovallalla ylläpidettyä. Kaikkiallisen kirkkauden kadottua jäljelle jää kuvainpalvonta. Kuvassa onkin epäjumala, jonka kumartaminen on pelastuksen ehto. Pian syntyy paha pastori, joka on huomannut, että taivaallisten kuvien esittämisellä voi tienata. Jos kirkollinen ikkuna on ainut aukko ulos, kuvien esittäjällä on monopoli. Lysti ei enää olekaan ilmaista. Saat karkin mutta vasta kun olet sanonut kolme kertaa kukkokiekuu. Uskonnollisissa yhteisöissä tämä on aina uudelleen toistuva kiertokulku.

Persoonallisuuden myytin murruttua pastorin paradoksi on siinä, että hän myy hiekkaa Saharassa tai vettä joen äärellä. Perimmäinen kirkkaus on meissä itsessämme eikä pyhissä kuvissa. Monopoli on murtunut, armoa pukkaa ovista ja ikkunoista. Kaikki pääsevät taivaaseen paitsi ne jotka eivät halua.

Artikkelikuvassa Kari Peitsamo Ilosaarirockissa 2008. Kuva: Wikipedia.


Avatar photo

Kirjoittaja

Heikki Tikkala on eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja/FM, joka 1970-luvulla opiskeli uskontotiedettä eikä koskaan toipunut siitä.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.