Puolalaisen elokuvaohjaaja Andrzej Zulawskin (1940–2016) elokuva Possession (1981) on voimakas elokuvaelämys. Elokuva täynnä häiriintyneitä kohtauksia ja hulluuden rajoille vietyjä roolisuorituksia tuskin jättää katsojaansa kylmäksi. Elokuvaa joko osaa arvostaa taiteellisesti merkittävänä teoksena tai sitä inhoaa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, mutta samantekevänä teoksena sitä tuskin voi kukaan pitää. Valitettavasti sen aikaiset sensuuriviranomaiset päätyivät jälkimmäiseen mielipiteeseen, ja elokuvan esittäminen kiellettiin kokoaan tai leikattiin torsoksi monessa maassa. Isossa-Britanniassa elokuva lajiteltiin kylmästi Video nasty -termin alle. Sillä tarkoitettiin elokuvia, jotka sisälsivät paljon seksiä ja väkivaltaa ja joiden esittäminen ja levittäminen videokasetein kiellettiin – ja jätettiin kokonaan huomioitta elokuvan taiteelliset arvot.
Toisaalta Cannesin elokuvajuhlilla elokuva oli Kultaisen palmun ehdokkaana ja sen pääosan esittäjä Isabelle Adjani voitti roolistaan palkinnon. Adjani heittäytyy rooliinsa kaikella tarmollaan. Tästä esimerkkinä elokuvan ehkä hämmentävimpiä kohtauksia, kun Adjanin hahmo saa ilmeisesti keskenmenon Berliinin metroasemalla. Hysteerinen kohtaus kestää yhtä soittoa melkein viisi minuuttia.
Graafisesta kuvastosta huolimatta elokuva on moniulotteinen ja monitulkintainen mestariteos, jonka katsominen palkitsee, vaikka elokuvaa ei voi kaikille suositella. Elokuva kuvaa hyytävästi parisuhdehelvettiä ja eroprosessin tuskallisuutta vieden ne äärimmilleen. Elokuva kuvaa myös vainoharhojen täyteistä elämää kylmän sodan Euroopassa ja muurin jakamassa Berliinissä. Elokuvan surrealistinen maailma ja selittelemätön tarinankerronta antaa katsojalle mahdollisuuden muodostaa oman tulkinnan siitä, mistä tarinassa on todellisuudessa kyse.
Elokuvan keskiössä on Berliinin muurin vieressä elävä pariskunta ja heidän kouluikäinen poika. Perheen diplomaatti-isä Mark, jota esittää Sam Neill, on juuri palannut työmatkalta ja saa kuulla vaimoltaan Annalta, jota näyttelee elämänsä roolissa Isabella Adjani, että tämä haluaa avioeron. Tämä ei pysty selittämään miehelleen, miksi haluaa eron. Hän toteaa miehelleen vain kaikkien parien käyvän eroprosessin läpi. Tämä ei tyydytä Markia, joka alkaa epäillä vaimonsa motiiveja. Mies päättää palkata yksityisetsivän varjostamaan vaimoaan ja selvittämään, mitä tämä oikein puuhaa. Paljastuukin että Annan elämässä on toinenkin mies, mutta se on vasta alkusoittoa sille, mitä Annan elämässä on todellisuudessa käynnissä.
Yksityisetsivä jäljittää Annan kerrostalohuoneistoon, jossa hän ilmeisesti kasvattaa omituista lonkeromaista olentoa. Tästä eteenpäin elokuvan juoni saa entistä hullumpia kierroksia. Samalla kun Mark yrittää saada selkoa vaimonsa puuhista, hän huomaa, että heidän poikansa opettaja on Annan kaksoisolento, ja ihastuu tähän. Myöhemmin Annan kasvattama lonkeromainen olento saa puolestaan Markin ulkomuodon. Kaikki tämä johtavat lopulta apokalyptiseen ja hämmentävään loppukohtaukseen.
Elokuvaa on mahdotonta selittää pelkästään juonen perusteella, sillä se käyttää aikaa hyvin vähän selittääkseen katsojalle, mistä juonesta todellisuudessa on kyse. Katsoja jää tulkintojensa kanssa täysin yksin. Tämä on myös elokuvan ehdottomasti parhaimpia puolia. Elokuva on myös selvästi ohjaaja Zulawskille erittäin henkilökohtainen teos. Ennen Possession-elokuvaa Zuwalski oli joutunut jättämään kotimaansa Puolan tehtyään liian yhteiskuntakriittisiä elokuvia. Katkeroitunut ohjaaja päätyi tekemään Posessionin Länsi-Saksaan. Jännitteet idän ja lännen välillä ovat jatkuvasti elokuvassa läsnä Berliinin muurin ja sen vartijoiden muodostaessa varjon tapahtumien ylle.

Elokuvan juliste.
Toiseksi elokuvasta näkyy se, että Zulawski teki elokuvan ilmeisesti pohjautuen omaan katkeraan avioeroonsa, ja se purkautuu elokuvassa kaikella voimalla. Katkera vuodatus saa elokuvassa jopa misogynistisiä piirteitä, kun Anna saa täysin selittämättömiä raivokohtauksia, ja hänen motiivinsa jäävät katsojan arvailtavaksi.
Elokuvan aviokriisin kuvauksesta tulee väistämättä mieleen Lars Von Trierin kauhudraama Antichrist (2009), jota myös syytettiin naisvihamielisyydestä. Toisaalta Zulawskin visio tuntuu suhtautuvan kyynisesti koko ihmisrotuun – lohtua ei näy juuri missään. Pariskunnan molemmat osapuolet hylkäävät poikansa tarpeet keskittyessään omiin tunteisiinsa. Yksikään elokuvan hahmoista ei ole samaistuttava, mikä on jo omiaan etäännyttämään katsojan. Silti elokuva kaikkine omituisuuksineen ja inhottavuuksineen imee katsojan mukaan.
Possessionista on vaikea puhua katsojalle, joka ei ole elokuvaa nähnyt. Eikä siitä keskustelu ole helppoa sellaisenkaan kanssa, joka on sen nähnyt; tulkintoja kun riittää. Elokuva on nimellisesti kauhuelokuva, mutta se on paljon muutakin. Elokuva kertoo avioliiton päättymisestä – siitä kun toinen ei vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Tai sitten elokuva kertoo jostain ihan muusta. Kaikille tätä ei voi suositella, mutta suosittelen silti.
Tuomas Hurme kirjoittaa elokuvista, jotka eivät ole enää uusia mutta kylläkin hienoja.
Artikkelikuvassa Isabelle Adjani elokuvan naispääosassa. Kuva: Pinterest.