Uskon koetuksia lyhytelokuvan keinoin

Tampereen filmifestivaaleihin liittyi tänä vuonna Kirkon mediasäätiön kanssa yhteistyössä tuotettu ohjelmisto, joka kantoi nimeä Usko koetuksella. Kokonaisuus sisälsi dokumentaarisia ja fiktiivisiä lyhytelokuvia aina 1960-luvulta tähän päivään asti. Kokoavana ideana oli – kuten esittelevällä nettisivulla sanotaan – ”ajatus yksilön universaalista tarpeesta kiinnittyä tai uskoa johonkin, vaikka etenkin länsimaissa eletään hyvinkin individualistista aikaa”. Lyhytelokuvat esitettiin kolmena näytöksenä, joista kukin koostui eri mittaisista filmeistä. Näytösten aihepiirit oli otsikoitu lupaavasti: Hartaat, Epäilijät ja Etsijät.

Kun näin ilmoituksen, kiinnostuin: tämä täytyy nähdä ja tästä kannattaa kirjoittaa. Samalla kuitenkin pysähdyin miettimään kolmea edessä olevaa, nopeasti ohi kiitävää ja ainutkertaista istuntoa hämärässä elokuvasalissa. Kun on kysymys useasta erityyppisestä lyhyestä elokuvakokemuksesta, joudun ottamaan vastaan paljon ja monenlaista. Mitä minulle jää mieleeni lyhyistä elokuvista, kun nousen tuolista ja pyöritän mielessäni kokemustani ryhtyäkseni kirjoittamaan? Onneksi Tampereen elokuvajuhlien sivuilla on napakat lyhyet selosteet kustakin filmistä. Toivon niiden auttavan muistiani huomattavasti. Ainakin minulla on juttuuni valmiit otsikot.

Minulla on ennakkokäsitys: uskon lyhytelokuvien tekijöiden mieltävän yleisökseen koulutettua, ennakkoluulotonta ja nuorta väkeä, jolla on avara humanistinen maailmankatsomus. Kuvittelen, että lähinnä tällaisia ihmisiä istuu myös katsomossa. He saavat sekä vahvistusta omalle elämänkatsomukselleen että kysymyksiä ja näkökulmia, joita he voivat pohtia. En usko, että nämä lyhytelokuvat tavoittavat vahvasti suomalaisiin herätysliikkeisiin sitoutuneita ja opillisesti suuntautuneita seurakunta-aktiiveja. Toivottavasti olen väärässä.

Kerron jokaisesta elokuvasta lyhyesti ja itse kiinnostaviksi kokemistani vähän enemmän.

Hartaat

Tapahtuman vanhin filmi on Osmo Visurin dokumenttielokuva Luostari lumen keskellä (1965), joka tuo mieleen aikansa suomalaisen mediamaailman. Se kertoo kunnioituksella ja informatiivisesti Palokissa sijaitsevasta ortodoksisesta nunnaluostarista Lintulasta. Juonto on aikansa mukaisesti paperista luettua ja jäykkää, mutta silti dokumentti toimii. Se herättää kysymyksiä Suomen ortodoksisen luostarikulttuurin kehityksestä sekä kirkon patriarkaalisuuden roolista kirkon elämässä ja yhteiskunnassa. Dokumentissa ei pyritä pääsemään pintaa syvemmälle luostarin naisten lyhyissä haastatteluissa – varmaankin kunnioituksesta heidän yksityisyyttään kohtaan. Omana aikanamme luostariin hakeutumisen perusteita selvitetään huomattavasti enemmän, elämäntarinan yksityiskohtia myöten.

Joaquín Leónin lyhytelokuvakertomus La sangre (2025) tuo katolisen pyhimyskulttuurin someaikaan ilkikurisesti. Álvaro on tuikitavallinen teini, joka ei tiedä vielä, mitä elämältä haluaa. Hän ei tahdo opiskella eikä viljellä maata äitinsä tavoin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole. Kun hän itkee verta kylän juhlamenoissa, kyynelten parantaviin voimiin uskovat kyläläiset tarjoavat hänelle suuria summia verestään. Álvaro suostuu, ja hänen verestään tulee toimeentulon lähde. Elokuvan herättämä ydinkysymys muotoutuu kunkin katsojan mielessä omalla tavallaan. Minusta yksi sellainen voisi olla: ansaitsisivatko ihmeiden tekijät saada lahjansa ja ansaitsemmeko me sellaisia ihmeitä, joista me olemme valmiita maksamaan niiden tekijöille?

Dominikaanisesta tasavallasta kotoisin olevan Juliano Kunertin lyhyt dokumenttielokuva A donde nos lleva la fe de José Gerónimo (2026; ”Minne José Gerónimon usko johtaa meidät”) on esittelytekstin mukaan ”eri uskomuksia yhdistävä tutkimusmatka uskon kaksijakoisuuteen evankelisen maanviljelijän, hänen ajatustensa, ja tuulen kautta kerrottuna”. Filmikuvan laatu lienee tarkoituksellisen huono, ja kytkettynä ropisevaan ääniraitaan se etäistää katsojaa kuvassa esiintyvästä uskonnollisesta käytännöstä ja käytöksestä.

Fiktiivisen lyhytfilmin Place d’Armes (2024; Asehuone) ohjaaja on kanadalainen Drew Lint. Luullakseni nimi viittaa siihen, että ennen muinoin kirkkoon mennessään miehet jättivät aseensa erilliseen asehuoneeseen voidakseen osallistua messuun. Lyhytelokuvassa kuvataan satamatyössään vammautuneen, mutta toipumassa olevan Jean-Paulin ristiriitaista elämää. Päivisin hän rukoilee Montrealin kirkoissa, mutta öisin hän tanssii strippiklubeilla. Päivisin hän tapaa uskovaa vanhaa naista, jolle vie kukkia ja joka haluaisi hänet kanssaan messuun tai lounaalle. Jean-Paul pitäytyy ystävällisesti lyhyisiin tapaamisiin. Elokuva jättää täysin katsojan itsensä mietittäväksi, mikä suhde kaikilla näillä asioilla on keskenään ja miten vihjeitä vaille jäävä katsoja tulkitsee Jean-Paulin elämää. Tästä syystä koin tämän Hartaat-jakson puhuttelevimmaksi lyhytelokuvaksi.

Eteläkorealaisen Jaejoon Yangin lyhytelokuva Sinner (2021; ”Syntinen”) pohtii syyllisyyden sosiaalista ulottuvuutta. Kirkon omistamassa itsenäistymiskeskuksessa asuva Seong-ah saa ripittäytymisen jälkeen tehtäväkseen katumusharjoituksen – vessan siivoamisen. Hän tekee parhaansa suorittaakseen harjoituksen, mutta se ei suju niin kuin hän haluaisi. Hän pyytelee jatkuvasti anteeksi ja esittää syyllistä, mutta se ärsyttää keskuksen muita asukkaita. Koska Seong-ah ei millään tavalla tuo omia tunteitaan esille, hänen seurassaan on kiusallista olla. Hän herättää käytöksellään epävarmuutta, epäluuloa ja tukahdutettua kiukkua. Miten syylliseksi ihminen saa tuntea ja ilmoittaa itsensä muiden joukossa?

Epäilijät

Anno Domini/Armon vuonna on 1970-luvun yhteiskuntaa hyvin ilmentävä avoimen sosialistisessa hengessä tehty dokumentti (Lasse Naukkarinen, 1974), joka kertoo uskonnon ja kirkon tuolloisesta kriisistä. Kirkko edustaa sen mukaan porvarillisen Suomen ylläpitämää tarpeetonta laitosta, jonka varsinaisena tarkoituksena on vieraannuttaa kansaa yhteiskunnan todellisista ongelmista uskonnollisten uskomusten pariin. Siinä pyritään näyttämään, miten uskontoa, kirkkoa ja uskonnollisia hurmosliikkeitä käytetään yhteiskunnallisen kehityksen jarruna. Naukkarinen antaa kuviensa kulkea kaikenlaisen uskomuskrääsän parissa näyttääkseen, että kirkon ja herätysliikkeiden uskomukset kuuluvat samaan nippuun niiden kanssa. Kiintoisaa näin jälkikäteen ajatellen on, että dokumentissa esitetään laajasti videokuvaa yhdysvaltalaisen fundamentalistisaarnaaja David Wilkersonin herätyskokouksesta Helsingissä 70-luvun alussa. Syynä lienee tilaisuuden avoin USA-keskeinen poliittisuus, joka niveltyy tunteisiin vetoavaan käännytyssaarnaan.

Kroatialainen Izidor Bistrović on ohjannut autobiografisen lyhytdokumentin Hvala ti majko (“Kiitos, äiti”, 2024). Kroatia on Puolan ohella Euroopan roomalaiskatolisin maa, joten ei ole ihme, että sieltä on kotoisin filmi, jossa kuvataan vanhempien – tässä tapauksessa äidin – toiveita poikansa kristillistymiseksi. Omaa tietään itsevarmasti kulkeva ja äitinsä näkemyksiin humoristisesti suhtautuva Izidor antaa kameran käydä, kun äiti moittii poikaa siitä, että tämä ei ole omaksunut kristillistä (katolista) uskoa eikä ole siitä edes kiinnostunut. Äiti julistaa, että Jumalalla on suunnitelma poikansa elämää varten. Hän julistaa myös, ettei synnyttänyt poikaansa vain tätä maailmaa vaan (ennen kaikkea) ikuisuutta varten. Poika on piittaamaton ja kaukana oikealta tieltä. Izidor onnistuu rennoilla torjunnoillaan provosoimaan äitinsä sanomaan, että uskosta osattoman pojan tulisi mieluummin kuolla. Elokuva saa miettimään vahvasti katolilaisessa maassa vallitsevaa uskonnollista kulttuuria ja sen poikkeuksellista vanhakantaisuutta.

Ranskankielisessä Sveitsissä vaikuttavien Noa Eparsin ja Marvin Merkelin provosoiva lyhytdokumentti Always Wanted to Be God, Never Wanted to Do Good (2025) kuvaa uskontokriittistä aktivismia. Vuonna 2009 vuorikiipeilyopas sahasi poikki kristityn ristin Alpeilla, ja häntä rangaistiin ankarasti oikeudessa. Dokumentin tekijät halusivat haastatella häntä, mutta ei vät löytäneet mistään tätä omaperäistä maailmanmatkaajaa. Sen sijaan ääneen pääsee hänen työtoverinsa, joka sanoo, että ristin sahannut työtoveriensa arvostama kaveri on luonteeltaan rento ja rauhallinen, mutta ei kaihda konflikeja silloin, kun näkee ne tarpeellisiksi. Lisäksi dokumentissa puututaan kaikkialla Lausannen kaupungissa nähtäviin mainostauluihin, jotka toistavat Raamatun säkeitä. Dokumentissa yksi niistä kaadetaan käsikäyttöisen sirkkelisahan avulla. (On kiintoisaa, että taulussa lukee ranskaksi ”Minä olen tie. Minä olen totuus. Minä olen elämä. – Jumala.” Tosiasiassa kyse on Jeesuksen lauselmista jakeessa Joh. 14:6.)

Ohjaajien tarkoituksena on esitellä osin absurdein keinoin uskonnon väkisin maisemaan tungettua läsnäoloa Sveitsin kaupungeissa ja Alpeilla. Yhdessä kohtauksessa alppimaiseman edessä olevalle ruohikolle puhalletaan kokoon muovinen punainen kappeli, jossa yksi aktivisteista lausuu manifestinsa. Elokuvajuhlilla vieraana ollut nuori ohjaaja Marvin Merkel kertoi muovikirkon maksaneen tuhansia euroja, mutta hän sanoo heidän yrittävän käyttää sitä vielä myös muissa yhteyksissä. Merkel sanoi myös, että häntä ei inhota kristinusko sinänsä, vaan sen irrallinen, epädialoginen tunkeminen joka paikkaan. Pitkälle sekularisoituneessa Sveitsissä ilmiö inhottaa monia muitakin.

Etsijät

Risto-Pekka Blomin lyhytelokuva Minä olen ihminen sinun Jumalasi (2019) käyttää vedenpaisumusmyyttiä sivilisaatiokritiikkiin ja lähtee tästä: ”Arkkiin ei mahtunut muita eläimiä. Jäljellä on vain luomakunnan kuningas, eläimistä huonoin, ihminen.” Blom luo jyrkän kontrastin ihmisen luonnon raiskaamista kuvaavaan – ja osin Isä meidän -rukousta muuntelevaan – puheeseen käyttämällä vahvaa visuaalisuutta ja Arvo Pärtin upeaa musiikkia. Viisi ajattelemisen arvoista minuuttia.

Italialaisen ohjaaja Alessandro Roccan filmissä Sans Dieu (”Ilman Jumalaa”, 2024) kaksi murrosikäistä, Gabriel ja Xavier, leikkivät ja vaeltavat vailla päämäärää. Gabriel on rakastunut Xavieriin, mutta ei uskalla ilmaista sitä mitenkään. Kun pojat tulevat autioon kirkkoon, Gabriel kuvittelee, että he molemmat ovat pukeutuneet albaan ja Xavier jakaa hänelle ehtoollisleivän. Ohikiitävä kuvitelma on vahva ja vaikuttaa herkässä iässä olevaan poikaan, joka hakee seksuaalista identiteettiään. Uskonnollinen rituaali avaa jotakin, mikä on arjen leikeissä mahdotonta. Seksuaalisen identiteetin kysymykset ovat tämän hetken taiteessa hyvin keskeisellä tavalla ajankohtaisia, eivätkä lyhytelokuvat ole poikkeus.

Adebukola Bodunrin We Are Not Alone (2024) on erikoinen elokuva. Siinä sisäänpäin sulkeutunut nuori nigerialainen maahanmuuttajanainen on vakuuttunut, että vain maapallon kiertorataa lähestyvä mysteerinen esine voi pelastaa hänet. Hän saa vastentahtoisen ystävänsä toistamaan duettona tiettyjä äänteitä. Hän pettyy, kun onnistuneesti toteutettu rituaali ei johdakaan vapautukseen maan kahleista: avaruusalus ei tule hakemaan häntä. Olisikohan rituaalin onnistuminen jo itsessään se, millä on merkitystä…

Julia Kowalski lähestyy riivatuksi tulemisen kokemusta ja eksorkismia lyhytelokuvallaan J’ai vu le visage du diable (2023; ”Olen nähnyt paholaisen kasvot”. Elokuvan kieli on puola, mutta se on tuotettu Ranskassa). Tapahtuma sijoittuu Kościerzynaan, pikkukaupunkiin nykyisessä Pohjois-Puolassa. Siellä asustava 18-vuotias Majka uskoo olevansa riivattu ja päättää tavata manaajapappina tunnetun isä Marek Rogalan. Katsojalle paljastuu, että ahdasmielisessä katolisessa ympäristössä kasvanut Majka oirehtii asiaa, jolle hän itse ei voi mitään: hän on seksuaalisesti suuntautunut toisiin tyttöihin. Koko hänen riivattuna olemisensa ja eksorkistisessa rituaalissa vääntelehtimisensä perustuu luonnollisen tukahduttamiseen ja korvaamiseen ahdistavilla harhoilla. Sarjasta Etsijät koin tämän lyhytelokuvan erityisen puhuttelevaksi, koska se haastaa katsojan kohtaamaan Majkan täyden ihmisyyden ja kulkemaan mielessään tukahduttavan ennakkoluulon tuolle puolen.

Don Josephus Raphael Eblahan on ohjannut lyhytelokuvan Vox Humana (2024). Siinä omalaatuinen biologi kuulustelee metsästä löytynyttä villimiestä maanjäristyksen iskettyä pieneen vuoristokaupunkiin. Vaikka tätä alastonta, eläinten tavoin elävää miestä epäillään syylliseksi, tosiasiassa hänellä on erityinen suhde Maahan. Sellaisen suhteen ihmiset ovat kadottaneet ajat sitten, jo kulttuurimme alkuaikoina, pukeutuessaan eläinten nahkoihin. Elokuvassa viitataan eläinten vaistomaisiin reaktioihin ennen tulivuorten purkauksia, tuhotulvia ja muita luonnon onnettomuuksia. Eläimet olisivat siten huomattavasti lähempänä luontoa kuin me ihmiset, mutta ovatko he myös meitä parempia? Ja jos ne ovat, mitä meidän pitäisi olla ja mitä me voisimme olla?

Lopuksi

Näitä kannatti käydä katsomassa: moneen suuntaan risteileviä ajatuksia herättäviä pätkiä ja puolipitkiä, joista parhaat jäävät katsojalle mieleen. Niitä voisi käyttää esimerkiksi seurakunnan tilaisuuksissa keskustelun herättäjinä. Marvin Merkel kertoi elokuvansa jälkeisessä haastattelussa, että eräs Sveitsin reformoidun kirkon pappi, jonka kanssa hän oli keskustellut dokumentista, oli suhtautunut myönteisesti sekä asiaan että tapaan, jolla sitä käsiteltiin. Kriittisten lyhytelokuvien tekijöiden ja kirkollisten vaikuttajien välinen kohtaaminen – missä muodossa sitä sitten olisikaan – voisi hyödyttää kumpaakin osapuolta.

Artikkelikuvassa otos elokuvasta Olen nähnyt paholaisen kasvot.