Dietrich Bonhoefferia käsittelevä elokuva on nähtävissä tällä erää myös MTV katsomon sivuilla.
Elokuvan tarina on hieman pomppiva, lukuunottamatta hitaasti kulkevaa lapsuuskuvausta, joka ei juurikaan selitä tarkoitustaan. Ainoaksi vihjeeksi jää isoveli Walterin kaatuminen ensimmäisessä maailmansodassa. Sen sijaan perheen tunnelma ja esimerkiksi isä Karl Bonhoefferin toiminta kuuluisassa Berliinin Charite-sairaalassa jää taustoittamatta. Dietrich kuvataan hitaasti vaeltavassa jaksossa leikkisänä poikana, joka etsii piilosia.
Vauhti lapsuusjakson jälkeen kiihtyy. Milloin ollaan Buchenwaldissa ja milloin Amerikassa. Rakennetaan agenttitarinaa, jossa keskeiseksi muodostuu Bonhoefferin ensimmäinen Amerikan-matka New Yorkin seminaariin. Tämän elämänpiirin keskeiseksi anniksi kuvataan tutustuminen Harlemin mustiin seurakuntiin ja erityisesti jazziin. Katsojalle alleviivataan, että erityisesti tutustuminen amerikkalaiseen rasismiin luo taustan Bonhoefferin kritiikille Saksan juutalaisvainoille.
Henkilöhahmot jäävät Dietrichiä lukuunottamatta melko viitteellisiksi. Martin Niemöller kuvataan alkuun valtakuntauskollisena ja sitten keskitysleiriin lähetettynä. Hans Dohnanayin osalta ei kerrota edes sukunimeä. Dietrichin soluttautuminen Abwehrtiin jää parin minuutin kuvaukseksi. Tunnustuskirkon seminaarista kuvataan jalkapallon peluuta ja jazzin kuuntelua. Barmenin julistuksesta kuvataan lehtileike.
Kyse ei ole näin syvällisestä henkilö- ja ajankuvauksesta tyyliin BBC vaan löysät pois ja uutta putkeen stoorista. Sellaisenakin se kyllä puhuttelee ja on katsottavaa ajankulua.
Kymmenkunta teologista lausetta, jotka muuntuvat sloganeiksi, mutta jotka sellaisinaan herättävät ajatuksia, elokuvaan sisältyy. Bonhoefferin uskonto- ja kirkkokritiikki sisältyy niihin, mutta tarjotaan eräänlaisina itsestäänselvyyksinä Hitlerin tarjottua itseänsä kirkon herraksi.
Silti on merkityksellistä, että tämä kirkollisesta elämästä tehty vastarintaelokuva tarjotaan nähtäväksi oman aikamme diktaattorien noustessa. Se on tärkeä muistutus.
Elokuvan tarinan taustoista nousee katsojalle monia asioita mieleen.
Kun Bonhoefferin tuotanto oli 1920–30 luvulla melko jäykkää ja jopa tylsää ”järjestyksen teologiaa”, on muutos Amerikan-matkan jälkeen sosiaalieettisiin kysymyksiin suuri, ja tietysti verrattaessa siihen fragmentaariseen ristiriitaisuuteen, joka ilmenee Vankilakirjeissä. Niissäkin tosin tämä vanhakantainen ajattelu vielä väikähtää, esimerkiksi puheessa häihin. Mutta pääosin Vankilakirjeet edustavat hajonneen ajan hajonnutta ajattelua korjaavasta otteesta käsin, saksalaisen luovuuden kykyä reagoida olosuhteisiin kiinnostavan tulkinnan avulla.
Keskeiseksi niissä nousee Saksan ideologiseen propagandaan yhtyvä Barth-vaikutteinen uskontokritiikki, elämä maailmassa, jossa Jumalaa ei ole annettu, mutta jossa juuri tämän Jumalan kanssa eletään kuin myös siinä pimeässä yössä, jota jo Ristin Johannes ja myöhempi saksalainen teologia käsitteli.
Barmenin julistuksen tausta on se, että Bonhoefferin oli määrä kirjoittaa se. Hänelle tuli kuitenkin päänsärky, ja näin Karl Barthin kynänjälki on julistuksessa näkyvämpi. Julistus on yksi keskeisimpiä 1900-luvun kirkollisia asiapapereita. Siihen viittaamisessa voisi olla varuillansa enemmän kuin nykyisin. Ei tunnu kovin suhteellisuudentajuiselta katsoa, että Euroopan polttaminen, joka johti miljoonien ihmisten kuolemaan, olisi verrattavissa siihen, että pienessä Suomessa on hyväksytty naisten toimiminen pappeina. Kuitenkin juuri tähän asiakirjaan viitatiin takavuosina niissä piireissä, joille naisten pappina oleminen on ns. järjestyksen vastaista.
