Poikkeustila – juutalaisia kokemuksia antisemitismistä saksankielisissä yliopistoissa

Pari vuotta sitten pidin luentosarjan kristinuskosta ja antisemitismistä. Kun Israelin tilanne tuli puheeksi, ilmaisin huoleni siitä, miten juutalaisille kävisi, jos Israelin valtio delegitimoitaisiin. Muuan luennolleni hetkeksi tullut nuori nainen pyysi puheenvuoroa ja esitti voimasanaa käyttäen kolme ajatusta: 1) on yhdentekevää, mitä Israelin juutalaisille tapahtuu, koska nämä ovat asutuskolonialisteja; 2) siinä ei ole kyse antisemitismistä vaan taistelusta asutuskolonialismia vastaan; 3) juutalaiset tulee karkottaa Palestiinasta. Jäin miettimään, mitä muuta maata ja kansaa maailmassa vihattaisiin tällä hetkellä yhtä paljon kuin Israelia ja juutalaisia. Näiden vastainen ilmapiiri Euroopassa ja Suomessa onkin kärjistynyt huomattavasti yhdestä raakalaismaisesta väkivallanteosta ja sen seurauksista lähtien. Israel on ainoa maa maailmassa, joka tulee tuhota. Israelilaisten surmaaminen ei ole yksiselitteisesti tuomittavaa. Vihamielisyyden tihentyminen paljastaa, että yhä useammissa tapauksissa antisionismi ei ole mitään muuta kuin naamio antisemitismille.

Hamasin johtamat terroristit hyökkäsivät 7.10.2023 Israeliin ampumalla tuhansia raketteja kaupunkeihin. He tunkeutuivat rajan yli Gazasta ja hyökkäsivät kibbutseille, koteihin ja Nova-musiikkifestivaaleille. He murhasivat siviilejä, lapsia, vanhuksia ja sotilaita, yhteensä noin 1200 ihmistä. Lisäksi he ottivat yli 250 panttivankia. Israelin armeija vastasi Hamasin hyökkäykseen julistamalla sotatilan ja aloittamalla laajamittaisen sotilasoperaation Gazan kaistalla. Tavoitteena oli Hamasin sotilaallisten ja hallinnollisten toimintaedellytysten tuhoaminen ja panttivankien vapauttaminen. Israel katkaisi sähkön, veden, ruoan ja polttoaineen toimittamisen Gazaan. Sen jälkeen Israelin armeija aloitti Gazan historian intensiivisimmät ilmapommitukset, jotka kohdistuivat Hamasin infrastruktuuriin, tunneliverkostoihin ja johtajiin.

Yksinomaan Hamasiin kohdistuvien iskujen toteuttaminen on kuitenkin aina ollut mahdotonta. Hamas on tottunut käyttämään palestiinalaissiviilejä ihmiskilpinään sijoittamalla komentokeskuksiaan, sotilaitaan ja asevarastojaan tiheästi asutuille siviilialueille. Niitä on sairaaloiden, koulujen, moskeijoiden ja asuinrakennusten yhteydessä sekä niiden alla kulkevissa tunneleissa (Hybrid Threats 2019). Israelille on aina jäänyt kaksi mahdollisuutta: toisen posken kääntäminen ja periksi antaminen terroristeille tai kostoiskut, jotka vaativat huomattavan määrän palestiinalaisia siviiliuhreja. Palestiinalaiset terroristijärjestöt tuntevat Israelin vastaisessa sodassaan kaksi ja vain kaksi vaihtoehtoa: Israelin valtion täydellisen tuhoamisen ja oman kansan tekemisen julman vihollisen hyökkäyksissä kärsiväksi marttyyriksi.

Enemmistö Gazan asukkaista tukee Hamasia ja näkee Israelin yksin syylliseksi kaikkeen pahaan, mitä alueella tapahtuu. He kannattavat terrori-iskuja, ohjusten ampumista Israeliin ja kaikkea muutakin väkivaltaa, joka tähtää juutalaisvaltion tuhoamiseen ja juutalaisten tappamiseen. Jos Israel sen sijaan puolustautuu pyrkimällä vallitsevissa oloissa tuhoamaan Hamasin ja muut palestiinalaiset terroristijärjestöt, sitä syytetään kansanmurhasta niin arabimaissa kuin Euroopassakin. Mielellään sanotaan myös, että juutalaisten olisi pitänyt oppia jotakin itse kokemastaan kansanmurhasta; jotkut nimittävät olemassaolonsa oikeuden puolesta taistelevia Israelin juutalaisia natseiksi.

Historia toistaa itseään. Voi kiistellä siitä, missä määrin evakuoimiskäskyjä antanut Israelin armeija on pyrkinyt välttämään siviiliuhrien suurta määrää. Luvut ovat joka tapauksessa korkeita. Israelin armeijan julkisuuteen vuotaneen tiedoston mukaan Israelin armeija on surmannut lokakuun 2023 ja elokuun 2025 välisenä aikana 44100 palestiinalaista siviiliä ja 8900 taistelijaa (Abraham 2025; kesän 2026 kynnyksellä kokonaisuhriluku on ylittänyt 75000 kuolleen rajan). Militanttien uhrien luku on matala verrattuna tavanomaisessa maasodankäynnissä mitattaviin lukuihin, mutta kaupunkisodankäynnissä tavallinen siviiliuhrien prosenttiluku on parhaiden arvioiden mukaan noin 90 (Urban warfare). Vaikka sotilas- ja siviiliuhrien erottaminen toisistaan on tilastollisesti ongelmallista, Israelin armeijan sotatoimien siviiliuhrimäärä 83 % ei ilmennä erityistä barbaarisuutta tai pyrkimystä kananmurhaan. Olennaisinta on kuitenkin huomata, että juutalaiset niin Israelissa kuin muualla ovat olleet keskenään erimielisiä siitä, miten Hamasin murhaiskuun olisi pitänyt vastata.

Hamasin tavoitteiden kannalta on olennaista muistaa, että tämä terroristijärjestö ei ole milloinkaan kumonnut tai muotoillut uudelleen vuoden 1988 peruskirjansa kirkkaan selviä lausumia. Peruskirjan mukaan Hamasin tavoitteena on Israelin tuhoaminen ja kokonaan islamiin nojaavan Palestiinan valtion luominen. Siinä hylätään selvin sanoin kaikki neuvotteluteitse sovittavat ratkaisut ja kaikenlaiset kompromissit, koska pyhä sota on ainoa vastaus Palestiinan poliittisiin ongelmiin (Hamas Covenant 1988). Juutalaisten kohtaloa tällaisessa skenaariossa ei tarvitse jäädä arvailemaan. Hamasin pyhä sota on juutalaisten lisäksi kohdistunut vuosikymmenten ajan myös niihin palestiinalaisiin, jotka he kokevat vastustajikseen tai Israelin valtion auttajiksi.

On häkellyttävää panna merkille, että propalestiinalaiset mielenosoitukset Euroopassa alkoivat hyvin pian Hamasin murhaiskun jälkeen ja kasvoivat huomattavasti eri puolilla (Norell 2026). Tämä tarkoittaa sitä, että mielenosoittajat kokivat Hamasin murhaiskun oikeutetuksi ja hyväksi asiaksi. Hyvin nopeasti mielenilmaisut ja niihin liittyvä aggressio kohdistuivat Israelin valtion lisäksi myös Euroopan juutalaisiin. Aggressiivisilla tekemisillään mielenosoittajat rientävät tahattomasti alleviivaamaan, että heidän osaltaan ei ole kysymys pelkästä antisionismista vaan ilman muuta myös antisemitismistä. Heidän silmissään Israelin valtio tulee tuhota from the river to the sea, juutalaiset tulee vähintäänkin karkottaa kotimaastaan – eikä heidän murhaamisessaankaan ole mitään vikaa.

Palestiinalaisten pyrkimyksiin suopeasti suhtautuvien länsimaisten yhteiskunnallisten vaikuttajien kuvitelma, jonka mukaan Palestiinaan voisi Israelin valtion tuhoamisen jälkeen syntyä sekulaari demokratia, on joko käsittämättömän naiivi tai tietoisen valheellinen. Myös tästä syystä on vaikea kuvitella, että länsimaisella antisionismilla ei olisi mitään tekemistä ihmiskunnan pitkäikäisimmän vihan (the longest hatred), vuosituhantisen antisemitismin kanssa. Kaikesta edellä kuvatusta käsin on mielestäni selvää, että antisionismin ja antisemitismin välinen raja on kuin veteen piirretty viiva.

Ei olekaan yllätys, että Hamasin aloittama Gazan sota on johtanut antisemitismin uuteen nousuun kaikkialla Euroopassa. Suomessa on myös havahduttu tähän, ja meillä on julkaistu selvitys Kokemuksia ja näkemyksiä antisemitismistä Suomessa. Selvityksen ovat laatineet Ihmisoikeuskeskuksen ja oikeusministeriön yhteisestä toimeksiannosta Åbo Akademin yhteydessä toimivan Polin-instituutin tutkijat Mercédesz Czimbalmos ja Dóra Pataricza.

Saksassa tilanne on muuttunut kuitenkin vieläkin pahemmaksi. Kun Youtube-sivustolta hakee dokumentteja ja uutisia termeillä ”antisemitismus deutschland”, ruudulle ilmestyy suuri määrä erilaisten luotettujen uutiskanavien tuottamaa aineistoa, joka kaikki viittaa samaa suuntaan: antisemitismi on Hamasin murhaiskun ja Gazan sodan jälkeen kasvanut Saksassa huomattavasti.

Ilmapiiri Saksassa muuttui 7.10.2023 tapahtumien jälkeen ilmapiiri selvästi myös akateemisissa työyhteisöissä. Tätä ennen monet juutalaiset korkeakouluopettajat saattoivat vielä uskoa, että antisemitismi kuuluu vain menneisyyteen ja poliittiselle äärilaidalle. Monesti kuvitellaan, että antisemitismi kirjavine muotoineen liittyy ainoastaan kouluja käymättömän äärioikeiston radikaalijärjestöihin, mutta on käynyt selväksi, että se on levinnyt laajalle myös yliopistoissa ja korkeakouluissa.

Kirja antisemitismin uudesta noususta saksankielisten maiden yliopistoissa

Edellä kuvaamani kehityskulku ja siihen liittyvä poliittinen asetelma muodostavat taustan eurooppalaisille antisemiittisille ilmiöille, joita on vähitellen alettu tutkia. Mielenkiintoinen dokumentaatio saksaa puhuvien maiden yliopistoissa ja korkeakouluissa tapahtuneista asioista on tämä äskettäin (elokuussa 2026) julkaistu teos: Ausnahmezustand. Hochschulen im deutschsprachigen Raum seit dem 7. Oktober. Zeugnisse von Betroffenen.

Teoksen aihe on tärkeä, koska se ei saa mediajulkisuutta. Siinä kuullaan 61 juutalaista yliopistolehtorien verkoston ja sen tukiryhmän jäsentä. Esseet ja haastattelut on laadittu lokakuun 2025 ja maaliskuun 2026 välisenä aikana. Niistä käy ilmi, että juutalaisille opetushenkilökunnan jäsenille ja opiskelijoille akateemisessa maailmassa toimiminen on muuttunut eräänlaiseksi pysyväisluonteiseksi poikkeustilaksi (Ausnahmezustand). Kirjan toimittajat tarkoittavat tällä tilaa, jossa normatiivisesta järjestyksestä ja sivistyneen rinnakkaiselon eettisistä periaatteista on käytännössä luovuttu. Ymmärrettävistä syistä huomattavan suuri osa kirjoittajista esiintyy salanimellä.

Toimittajien laatiman johdantoartikkelin mukaan kirjalla ei pyritä esittämään ”uhrinäkökulmaa”, vaan sitä, miten puheenvuoroilla ja toiminnalla voidaan parantaa tilannetta. Kirjan artikkelit ja haastattelut tuovat esiin sellaisia epäkohtia, jotka päätyvät harvoin uutisotsikoihin. Ne syntyvät olosuhteissa, joissa soveliaisuuden ja moraalin varjolla päädytään ajamaan ihmisiä eristykseen ja jopa epätoivoon. Juutalaisten opiskelijoiden ja opettajien hiljainen syrjintä ja marginalisoiminen tapahtuu vaikenevan enemmistön tuella. Kun juutalaisvaltion olemassaolo edelleen kyseenalaistetaan leimaamalla se rasistiseksi ja kolonialistiseksi hankkeeksi, juutalaisten kannalta perusta vuoropuhelulle ja keskinäiselle ymmärrykselle katoaa täysin.

Viime vuosien kokemukset osoittavat, että antisemitismillä on historiallinen pysyvyytensä: yhteiskunnan kriisiaikoina juutalainen jää aina yksin. Kun juutalaisia kohdellaan väärin, enemmistö kääntää katseensa pois tai pyrkii suhteellistamaan asioita. Israelin juutalaisiin kohdistuvaa vihaa siedetään ”korkeamman poliittisen vanhurskauden nimissä”.

Ongelmaa avaavassa yhteisartikkelissaan juutalaisten opiskelijoiden ja opettajien kokemuksista yliopistoissa (”Für biografische Erzählungen blieb im Studien- und Arbeitsalltag kaum Platz”) Julia Bernstein, Roglit Ishay ja Ilja Kogan – kaikki juutalaisia korkeakouluopettajia – kuvaavat aihetta perusteellisesti, ja siksi annan siinä esitetyille näkökohdille tässä resensioartikkelissa erityisen paljon tilaa.

Jo 8.10.2023, heti Hamasin murhaiskun jälkeen, saksalaiseen yliopistokeskusteluun keskusteluun ilmaantui ”kyllä, MUTTA” -ulottuvuus. Syylliseksi Hamasin iskuun nähtiin Israel, joka on jo aiemmin toiminut väärin palestiinalaisia kohtaan. Siksi surmattuja juutalaisia kohtaan ei ”valitettavasti” voi osoittaa solidaarisuutta. Israel nähdään äärioikeistolaiseksi valtioksi ja sionismi alusta alkaen tuhoon tuomituksi projektiksi. Hamasin 7.10. ottamat panttivangit unohdettiin nopeasti, ja pian arveltiin heidän jo kuolleen: asian voi siis unohtaa. Pääasiaksi nousi Israelin Gazaan kohdistaman hyökkäyksen tuomitseminen – ikään kuin se olisi tapahtunut yksinomaan palestiinalaisten siviilien tappamiseksi ja ilman minkäänlaista syytä.

Israelin lipun nostaminen salkoon yliopistoilla Hamasin murhaiskun jälkeen ei tullut kysymykseenkään, ja jos niin tehtiin, lippu revittiin alas tai töhrittiin. Solidaarisuuden merkiksi salkoon nostettuja Ukrainan ja sateenkaariväen lippuja sen sijaan ei ole kohdeltu samalla tavalla. Juutalaisten opettajien ja opiskelijoiden turvallisuuden puolustaminen antisemiittisten lausumien ja tekojen edessä rajoittuu ylimalkaisuuksiin. Juutalaisiin ei kohdistunut empatiaa 7.10. tapahtuneen vuoksi. Tyypillinen kokemus: yliopistojen johto relativoi kaikki antisemiittiset mielenilmaukset viittaamalla Israelin armeijan toimintaa Gazassa.

Saksaa puhuvien maiden opiskelijamaailmassa juutalaisvastaiset reaktiot eivät ole yhtä sofistikoituja. Reaktiot Gazan sotaan yliopistokampuksella esiintyvissä sloganeissa ilmentävät vihan ja tuhon symboliikkaa: ”From the river to the sea”, ”Fuck Israel”, ”Israel on Apartheid”, ”Kolonialistivaltio”, ”Tappakaa sionistit”, ”juutalaisfasistit” jne. Aktivistit palestiinalaishuiveissaan levittävät ständeillään propagandaa sekä kylvävät aggressiivisella ja yksipuolisella julistuksellaan vihaa Israelia ja juutalaisia kohtaan. Kaikki tällainen osoittaa, että dialogikulttuuria ei ole olemassakaan. Antisemitismistä puhuvia ja kirjoittavia juutalaisia opiskelijoita vastaan kirjoitetaan Internetin keskustelupalstoilla ja heistä levitetään lentolehtisissä valheellista tietoa kampuksilla. Yliopistot eivät tee kärjistyneelle tilanteelle mitään. Juutalaiset opiskelijat ja opettajat joutuvat myötäjuoksemisen ilmapiirissä ottamaan kaikki iskut vastaan, vaikenemaan ja kätkemään identiteettinsä.

Artikkelin kirjoittajat korostavat, että tällaiset ilmiöt eivät rajoitu yksittäistapauksiin ja poikkeuksiin. Arvioidakseen tilanteen vakavuutta empiirisesti juutalaisten yliopistolehtorien verkosto ja sen tukiryhmä toteuttivat vuosina 2024–2025 kaksi kyselyä jäsentensä ja ei-juutalaisten tukijoidensa keskuudessa.

Ensimmäiseen kyselyyn osallistui 70 juutalaista yliopistohenkilökunnan jäsentä Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä, kaikki anonyymisti. Pienestä otoksestaan huolimatta kysely tuo kiistattomasti esiin tilanteen järkyttävyyden. Noin 40 % vastaajista kertoi joutuneensa uhkailun tai häirinnän kohteeksi juutalaisen identiteettinsä vuoksi Hamasin murhaiskun jälkeen. Heistä 63,6 % ilmoitti joutuneensa sanallisen hyökkäyksen kohteeksi akateemisessa ympäristössä.

40,9 % kertoi tulleensa häirityksi sähköpostitse tai sosiaalisessa mediassa. Noin 14 % oli kokenut fyysistä uhkailua tai omaisuudelle tehtyä vahinkoa. Myös ei-juutalaiset vastaajat, jotka ovat opetuksessaan pitäneet esillä antisemitismiä ja siihen liittyviä aiheita, ovat kokeneet ilmapiirin kiristyneen. Verbaalisten hyökkäysten kohteeksi heistä on joutunut 72 %, ja yli kolmasosaa heistä on uhkailtu, joitakin jopa fyysisesti ja omaisuutta vahingoittamalla.

Palestiinalaisaktivistit ovat vaatineet saksalaisten yliopistojen kampuksilla boikotteja israelilaista tutkimusta ja israelilaisia tutkijoita vastaan, ja tähän on usein lähdetty mukaan. Vaikka tällaisia esiintyy melko harvoin esimerkiksi matematiikan, fysiikan tai oikeustieteen kaltaisilla aloilla, ne ovat selvästi yleisempiä sukupuolentutkimuksen, postkoloniaalisuuden tutkimuksen, taiteiden, mediatutkimuksen, kulttuuriantropologian ja sosiaalityön piirissä. Yliopistot reagoivat rajoittamalla antisemitismiin liittyvien teemojen käsittelyä, ja Gazan sodasta puhuttaessa Israelin oikeus puolustaa itseään asetetaan kyseenalaiseksi. Koko Israel/Palestiina -kysymys yksinkertaistetaan usein räikeästi kahteen vaihtoehtoon, kun juutalaisia opiskelijoita ja opettajia vaaditaan ottamaan kantaa Trumpia ja Netanjahua vastaan.

Käsillä olevalla kirjalla on selvä ja ajankohtainen tavoite: se pyrkii antamaan äänen niille, jotka jäävät usein kuulematta. Samalla se on yliopistoille suunnattu kehotus: ei riitä, että antisemitismiä vastustetaan vain sanoin. Juutalaista elämää ja yksilöitä on suojeltava aktiivisesti käytännön tasolla eikä ainoastaan ylimalkaisin korulausein.

Juutalaisen yliopistoväen henkilökohtaiset kokemukset: analyyseja, tapauskertomuksia ja haastatteluja

Jos juutalaisten kohtelusta saksaa puhuvien maiden akateemisessa maailmassa keskusteltaisiin yleisellä tasolla, kuka tahansa keskusteluun osallistuva ja valtaväestöä edustava yliopistoihminen voisi väittää, että kyse on aina yksittäistapauksista ja siitä, miten erilaisia tapauksia tulkitaan. Edelleen hän voisi sanoa, että uhreiksi ilmoittautuneilla on omat tarpeensa värittää kuvauksiaan ja esittää tulkintoja ihmisten motiiveista. Onhan sentään kysymys akateemisista yhteisöistä, joissa työskentelee korkeasti koulutettuja, käytökseltään asiallisia ja sivistyneet eettiset pelisäännöt sisäistäneitä ihmisiä.

Tällaisia mietin, kun pysähdyin miettimään tämän 551-sivuisen kirjan yli kuuttakymmentä artikkelia laaja-alaisine sisältöineen. Kirjan toimittajat ovat halunneet osoittaa mahdollisimman selvästi, että akateemisessa maailmassa ilmenevässä antisemitismissä sekä juutalaisiin kohdistuvan vihan ja tympeiden asenteiden ohi katsomisessa ei ole kysymys yksittäistapauksista eikä liioittelusta. Ilmiö on todellinen, arkipäiväinen ja laajalle levinnyt. Lukuisten kirjoitusten konkreettiset esimerkit eri puolilta Saksaa, Sveitsiä ja Itävaltaa sekä erilaisista konteksteista havainnollistavat kahteen johdantolukuun koottuja johtopäätöksiä. Kun tilasin kirjan arvosteltavakseni, en voinut aavistaa, miten laaja resensiostani tulisi. Siitä huolimatta olen joutunut jättämään sivuun paljon huomionarvoista aineistoa.

Yksi yliopistojen kollokvioissa ja seminaareissa esille tuleva keskeinen piirre on juutalaisten sulkeminen rasismin kohteiden ulkopuolelle. Perusteena on (useimpien) juutalaisten vaalea ihonväri ja ajatus, että he kuuluvat länsimaissa etuoikeutettujen luokkaan. Vallitsevan mielikuvan mukaan todelliset rasismin uhrit ovat värillisiä (etenkin mustia), kolmannen maailman maista tulevia ja köyhiä. Juutalainen sen sijaan kuuluu valkoiseen rotuun sekä kolonialismimenneisyyden taakkaa kantaviin länsimaihin. Jo määritelmän mukaan juutalainen ei voi kokea länsimaissa minkäänlaista diskriminointia, koska hän edustaa valtakulttuuria. Arkipäiväistä antisemitismiä ei siten ole olemassakaan.

Kuten Kasselin yliopistossa historiandidaktiikan professorina toimiva Luigi de Ambrosia huomauttaa artikkelissaan, antisemitismi ei diskriminoinnin vastaisessa työssä kohoa alakategoriaa korkeammalle. Huolimatta laajoista historiallisista, poliittisista ja kulttuurisista ulottuvuuksistaan se ei tule yliopistoinstituutiossa tunnistetuksi. Hamasin laajamittainen murhaisku 7.10.2023 oli de Ambrosian mukaan hänelle suuri perusturvallisuuteen kohdistunut järkytys, jota hänen yliopistonsa ei huomioinut millään tavalla. Tähän kokonaisuuteen kuuluu Israelin lukeminen kolonialistiseksi valtioksi.

Balbina Bäbler kuvaa artikkelissaan ”Aus tiefer Not schrei ich zu Dir: Eine persönliche Bilanz” Göttingenin yliopistolla kesällä 2024 julistettua palestiinalaisten asialle myönteistä leiriä (Pro-Palästina-Camp). Tätä oli edeltänyt juutalaisten torilla järjestämät muistotilaisuudet joka kuukauden 7. päivänä Hamasin murhaiskun jälkeen. Palestiinalaisaktivistit nostivat omaa profiiliaan antisionistisilla ja antisemiittisillä sloganeillaan, lentolehtisillään ja julisteillaan: ”lastenmurhaaja Israel”, ”Gazan kansanmurha” jne. Muistotilaisuuksien järjestäjien – joihin myös artikkelin kirjoittaja kuului – he väittivät kiihottavan ihmisiä muslimien vainoamiseen. Leirin avaaminen kärjisti tilannetta entisestään, ja useat professorit esittivät ylipormestarille vastalauseen – turhaan. Leirillä vierailevia ihmisiä, jotka esittivät kriittisiä näkökohtia palestiinalaispropagandaa kohtaan, valokuvattiin, kohdeltiin uhkailevasti ja parjattiin Instagramissa. Aktionsa päätteeksi pro-palestiinalaiset aktivistit esittivät Göttingenin yliopistolle vaatimuksen lopettaa kaikki kontaktit israelilaisten yliopistojen kanssa, ”koska nämä ovat osallistuneet sota-aseiden kehittämiseen”. Nämä äänekkäät aktivistit ovat kuitenkin kieltäytyneet riippumattoman median haastatteluista, koska silloin he joutuisivat ottamaan julkisesti kantaa siihen, mitä tapahtui 7.10.2023. Huomiota kiinnittää se, miten aktivistit ovat omaksuneet Hamasilta vihan retoriikan ja väkivallan kielen, vaikka he vakuuttelevat rauhanomaisuuttaan.

Seuraavaksi Göttingenin yliopistolla järjestetään kolmena lukukautena 2025 ja 2026 luentosarja (”Wissenschaft in der autoritären Wende: Öffentliche Gesprächsreihe zu globalen Konflikten, Militarisierung und dem Recht auf Dissens”), jonka järjestäjiä yhdistää Israelin vastustaminen ja leimaaminen kolonialistivaltioksi. Yksi luennoitsijoista sanoo suoraan sen, mitä muut eivät ilmeisesti kehtaa: Israelin valtiolla ei ole oikeutta puolustaa itseään lokakuun iskujen jälkeen.

Helmikuussa 2025 kampukselta varastetaan Göttingenin tiedeakatemian edestä muistotaulu, johon on kirjattu natsihallinnon virastaan erottamien akateemikkojen nimet. Artikkelin kirjoittaja Balbina Bäbler, joka oli tehnyt ennenkin valituksia aggressiivisesta antisemitismistä yliopistolla (turhaan, kuten arvata saattaa), ilmoittaa varkaudesta akatemian presidentille, joka otaksuu varkaiden hamunneen metallia (sic!). Bäblerin mukaan yhteys kampuksella kärjistyneeseen antisemitismiin on ilmeinen. Yliopistolta puolestaan vastattiin, että asian selvittäminen kuuluu akatemialle eikä yliopistolle. Bäbler kirjaa artikkelissaan koko joukon kokemuksia arkipäivän antisemitismistä, jopa juutalaisten ja kristittyjen välisessä yhteistyöelimessä. Hän nostaa esiin hämmentävän seikan: yksikään saksalainen naisasiajärjestö ei ole tuominnut Hamasin 7.10. iskuissa juutalaisiin naisiin kohdistunutta väkivaltaa ja raiskauksia. Bäblerin artikkeli on yksi kirjan terävimmistä puheenvuoroista.

Ortodoksijuutalaisen tutkijan Gabriele Bambergerin antisemitismikokemukset (”Antisemitismuserfahrungen, nicht nur akademisch”) liittyvät arkipäivän kokemuksiin. Hän kertoo, kuinka hänen läsnäolonsa ainoana juutalaisena työtoverin juhlissa johti juutalaisvitsien kertomiseen. Räikeiksi käyvissä sosiaalisissa tilanteissa, näkyy, kuinka enemmistö vaikenee aggressiivisten antisemiittien edesottamusten edessä. Bamberger ottaa tästä esimerkin, joka tulee akateemisen maailman ulkopuolelta. Hän nousi Berliinissä kipaa pitävän miehensä kanssa linjan 100 turistibussin matkustajia täynnä olevaan yläkertaan ja istuutui etuosaan. Kerrokseen nousi myös maahanmuuttajataustainen mies, joka ryhtyi äänekkäästi syytämään heille pahimpia mahdollisia solvauksia. Yksi nuori nainen asettui heidän taakseen istumaan ja pyysi miestä lopettamaan antisemiittiset solvauksensa. Muut olivat hiljaa, ja kun Bambergerit tarpeekseen saatuaan nousivat pois bussista, he katsoivat vaieten pois. Ei tarvitse olla Saksan juutalainen ymmärtääkseen, millainen vaikutus vaikenevalla enemmistöllä on antisemitismin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin.

Awi Blumenfeld johtaa juutalaisuuden tutkimuksen instituuttia (Institut für Judentum KPh) Wienissä. Hän kuvaa tarkasti ja hienosyisesti akateemista tunnelmaa Hamasin 7.10.2023 terrori-iskujen jälkeen: ”Monet eurooppalaiset yliopistokampukset ovat muuttuneet 7. lokakuuta 2023 jälkeen. Juutalaisille opiskelijoille ja opettajille kampus on monin paikoin lakannut olemasta pelkkä älyllisen debatin paikka; siitä on tullut myös piilevän jännitteen tila. Seminaarit, opiskelijakokoontumiset ja yliopistotapahtumat ovat yhä enemmän muuttumassa poliittisen asemoinnin näyttämöiksi. Tässä ilmapiirissa syntyy usein implisiittisen odotuksen paine: juutalaisia ​​yksilöitä lähestytään – näiden henkilökohtaisista näkemyksistä riippumatta – geopoliittisen konfliktin edustajina. Heidän identiteettiään politisoidaan, kyseenalaistetaan, ja usein heitä vastaan ​​myös hyökätään. Heidän akateemista työtään tarkastellaan poliittisten kysymyksenasettelujen valossa (… wird durch politische Zuschreibungen überlagert).” Tämä puolestaan johtaa juutalaiset opiskelijat ja opettajat asetelmaan, jossa heidän täytyy vanhurskauttaa ajatuksiaan sekä edelleen heidän työnsä tiedollisen arvon murentamiseen. (Blumenfeld käyttää tässä yhteydessä ilmausta ”epistemische Delegitimierung”.) Samalla kun yliopistot velvoittavat henkilökuntaansa ja opiskelijoitaan inklusiivisuuteen ja diversiteettiin, näitä periaatteita ei aina sovelleta juutalaiseen perspektiiviin. Blumenfeld käyttää juutalaisten yhteiskunnallisesta tilasta Euroopassa Hamasin murhaiskujen jälkeen heprealaista nimitystä galut. Se tarkoittaa elämää sen tilan ulkopuolella, johon asianosaisten oikeasti tulisi kuulua.

Andreas Brämer oli lukuvuonna 2023/24 Hampurissa Saksan juutalaisten historialle omistetun instituutin (Institut für die Geschichte der deutschen Juden) johtajan sijaisena. Kirjassa hänestä on Elisabeth Schillingin kirjoittama haastattelu. Hamasin murhaiskun ja panttivankikaappauksen jälkeen Hampurin yliopisto järjesti luentosarjan antisemitismistä kesälukukaudella 2025, ja Brämer lupautui mukaan tilaisuuksia vetämään. Luentosarjan alusta alkaen luennoille osallistui propalestiinalainen ja Israelin vastainen ryhmä aktivisteja, jotka pyrkivät puuttumaan luentojen kulkuun tuodakseen omaa agendaansa esiin. He istuutuivat eri puolille salia ja sabotoivat tilaisuutta puhelimiensa soittoäänillä. Välittömästi erään luennon päätyttyä yksi aktivisteista, 26-vuotias somalinainen, ryntäsi solvaamaan Brämerin vaimoa, hyökkäsi tämän kimppuun ja mukiloi hänet sairaalakuntoon. Hän teki itse katteettoman rikosilmoituksen Brämerin vaimoa vastaan, joka oli yrittänyt puolustautua. Lisäksi hyökkääjä löi yhtä poliisia ja sylki toista kasvoihin. Myöhemmin hyökkääjää vastaan istuttiin pitkään oikeutta, ja rangaistukseksi koitui sakkojen lisäksi 10 kuukautta ehdonalaista vankeutta. Hyökkäystä ei käsitelty oikeudessa viharikoksena, vaikka hyökkääjän puolustusasianajaja käytti oikeudessa puheenvuoronsa Israelin vastaiseen julistukseen. Brämerin puolison oikeuskuluja ei korvattu. Propalestiinalaiset mielenosoittajat jatkoivat luentosarjan aikana rakennuksen ulkopuolella mielenosoituksiaan ”tieteen ja tutkimuksen vapauden puolesta”.

Saksassa on toistuvasti kiinnitetty huomiota propalestiinalaisten, Israelin valtion tuhoamista vaativien mielenosoittajien poikkeukselliseen aggressiivisuuteen. Vaikutelmani vastaavista suomalaisista mielenosoituksista on samansuuntainen, vaikka näihin ei olekaan käsittääkseni liittynyt fyysistä väkivaltaa. Erityisen silmiinpistävää on tällaisten mielenosoittajien tunkeutuminen palestiinalaislippuineen sateenkaariväen Pride-kulkueisiin. Hamas, jonka sotilaallispoliittista asiaa nämä mielenosoittajat ajavat, katsoo homoseksuaalien ja transvestiittien ansaitsevan kuolemantuomion. Gazan sateenkaariväki hakeutuu vapaalla ollessaan Tel Aviviin.

Pseudonyymillä Noa Cohen kirjoittamassaan artikkelissa  juutalainen nainen, joka ei halua julkaista edes asuinpaikkaansa, kertoo Saksan edistyksellisten poliittisten voimien parissa havaittavasta muutoksesta 7.10.2023 tapahtumien jälkeen. Punavihreiden puolueiden piirissä, johon hän itsekin on kokenut kuuluvansa, on puhjennut esiin huomattavan voimakasta antisemiittistä liikehdintää. Museossa työtä tekevänä kirjoittaja ihmettelee joidenkin kollegojensa päättäväistä liittymistä Israelin valtion olemassaolon vastustajiin. Vaikka Israelissa kaapattujen joukossa oli yksi hänen ystävistään, kukaan työtovereista ei ole millään tavalla osoittanut hänelle myötätuntoa. Museo ja siihen kytkeytyvä yliopisto eivät ilmaisseet millään tavalla tukea Israelin oikeuteen puolustautua hyökkäyksen jälkeen. Kasvaneen antisemitismin ilmapiirissä juutalainen ei voi vailla pelkoa pitää julkisesti esillä juutalaisuutensa tunnuksia. Ja samalla Saksassa puhutaan joka paikassa toistuvasti siitä, kuinka kaikkien tulee avoimesti voida ilmaista identiteettiään. Anonyymin kirjoittajan mielestä tämä ei kuitenkaan näytä koskevan juutalaisia.

Yksi samaa antisemitismin ilmiötä kuvaavista kontribuutioista tulee Saksan pohjoisimmalta rajalta Tanskan kanssa. Flensburgin Eurooppa-yliopistossa vaikuttava Jessica Fenner-Maschke viittaa samaan aggressiiviseen propalestiinalaiseen aktivismiin ja valtaväestön pois katsovaan passiivisuuteen kuin muutkin, mutta hänellä on myös kiinnostava ja vakuuttava, Saksassa vallitsevaa tilannetta osuvasti avaava teesi (mielestäni yksi kirjan parhaista artikkeleista). Fenner-Maschken mukaan kuvatuilla reaktioilla ei ole niinkään tekemistä palestiinalaisia ​​kohtaan tunnetun aidon myötätunnon kanssa. Kysymys on selvästi enemmän siitä, että hyvin monilla saksalaisilla on syvään juurtunut kyvyttömyys hyväksyä juutalaisia, jotka puolustavat itseään. Hän kirjoittaa: ”Juutalaiset, jotka eivät tarjoudu uhreiksi vaan puolustavat itseään – poliittisesti, sotilaallisesti ja moraalisesti – räjäyttävät rikki saksalaisten tarpeen saada moraalista huojennusta syyllisyyteensä.”

Tässä suhteessa useat saksalaiset elävät menneisyydessä eivätkä nykyhetkessä. He haluavat, että instituutioihin ja rituaalisiin muotoihin pakattu holokaustin muistamisen kulttuuri riittäisi, ilman että nie wieder (”ei koskaan enää”) liittyisi käsillä olevaan antisemitismin kohtaamiseen ja aktiiviseen käsittelemiseen. Tyydytään mainitsemaan, että Israelilla on oikeus puolustaa itseään, mutta nykyhetkessä, ”jossa kansallisrasistinen, radikaalivasemmistolais-antikolonialistinen ja islamistinen juutalaisviha ylittävät toinen toisensa”, tällaiset kalpeat lausunnot eivät kuvasta solidaarisuutta vaan avuttomuutta. Fenner-Maschke toteaa iskevästi: ”Miltään muulta maalta ei vaadittaisi verilöylyn jälkeen luopumaan puolustautumisesta tai hyväksymään oman väestön kuolema. Itse asiaa sanoiksi pukematta odotetaan, että juutalaisten tulee kuolla, mutta ei tappaa.” Itseään puolustavasta Israelista tulee moraalinen ongelma ja skandaali. Kun arabimaat ja niiden vallanpitäjät sortavat palestiinalaisia, ei herää minkäänlaista tuohtumusta, mutta myötätunto palestiinalaisia kohtaan herää heti, kun siihen liittyvä aggressio voidaan suunnata Israelia ja sen olemassaolon legitiimisyyttä vastaan.

Hamasin murhaiskun ja panttivankien jälkeen kaikki tämä on merkinnyt paluuta vanhaan antisemitismiin. Kun Saksa on joutunut talouskriiseihin, sisäisiin konflikteihin ja identiteettikriiseihin, yhteiskunnallinen aggressio on suuntautunut juutalaisiin. Fenner-Maschke toteaa mykistävästi: ”En tiedä yhdestäkään tilanteesta – oli kyse sitten mielenosoituksista tai arkielämästä – jossa saksalaisia, saksalaisia ​​muslimeja tai palestiinalaismielisiä toimijoita olisi pitänyt suojella juutalaisilta toimijoilta. Sen sijaan juutalaisten tai Israel-myönteisten näkemysten näkyvä ilmaiseminen olisi aidosti vaarallista ilman mittavaa poliisisuojaa.”

Artikkelinsa lopuksi Fenner-Maschke kuvaa akateemista ympäristöä, joka mielellään esiintyy valistuksen tyyssijana. Yliopistot ovat kuitenkin monin paikoin osoittautuneet tiloiksi, jossa antisemiittisiä ideologioita suvaitaan ja suhteellistetaan. Yliopistojen johdon minimiin pidättyvät julkilausumat kalpenevat kaikkialle tunkeutuvan propalestiinalaisen ja Israel-vihamielisen propagandan rinnalla. Fenner-Maschke päättää kirjoituksensa ajatukseen, että Saksan juutalaisten on löydettävä oma voimansa itsensä puolustamiseen.

Huomion siirtyminen Hamasin murhaiskun jälkeisessä tilanteessa palestiinalaisten kärsimykseen herättää kysymyksen paralleeleista. Palestiinalaisten terrorismi-iskujen ja Israelin armeijan kostotoimien jälkimainingeissa vaaditaan juutalaisilta ja heidän ymmärtäjiltään usein – niin Saksassa kuin meilläkin – myötätuntoa toista osapuoltakohtaan. Julia Goldberg-Katz, joka johtaa Wuppertalissa antisemitismin vastaista toimistoa, kysyy artikkelissaan: ”Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, tuskin kukaan kysyi ukrainalaisia ​​surevilta, ajattelivatko he myös venäläisväestön kärsimyksiä. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen kukaan ei odottanut surevien amerikkalaisten analysoivan samanaikaisesti geopoliittisia asiayhteyksiä.” Juutalaisten oikeus surra oman kansansa kärsimystä on jotakin, joka tulee vähintäänkin tukahduttaa. Israelin juutalaisten murhaamisen käsittelemiseen liittyy länsimaissa toistuvasti kyllä, mutta -elementti.

Pseudonyymillä kirjoittava juutalainen yliopistomies kuvaa tilannetta osuvasti. Hamsin murhaiskun jälkeen hän sai kuulla, kuinka tällainen tapaus tulisi ”kontekstualisoida”, asettaa ”oikeisiin mittasuhteisiin”, nähdä objektiivisesti sekä ymmärtää ”monimutkaisen historian” valossa. Kun Israelin armeija hyökkäsi Gazaan tuhotakseen Hamasin terrorikoneiston, nämä samat yliopistokollegat ”puhuivatkin nyt ’lastenmurhista’ ja ’kansanmurhasta’ – ja halusivat nähdä juutalaisvaltion lakkautettavan mieluummin ennemmin kuin myöhemmin”. Toinen samansuuntainen kokemus: Göttingenin yliopistolla sosiaalitieteiden professorina toimiva Elisabeth Schilling soittaa 7.10. tapahtumien jälkeen järkyttyneenä syvästi eettisenä pitämälleen kollegalle, joka on aina korostanut ihmisoikeuksien merkitystä. Tämä reagoi hiljaisuudella ja sanoo sitten: ”Tiedätkö, Elisabeth, on vaikea ymmärtää, kuka tässä on oikeassa.” Keskustelu päättyy kohteliaasti, mutta Schilling ei enää uudestaan ota yhteyttä kollegaansa.

Katolinen Vanhan testamentin tutkija Ludger Hiepel on toiminut toukokuusta 2023 alkaen Münsterin yliopiston antisemitismin vastaisen toiminnan vastuuhenkilönä. Hamasin murhaiskun jälkeen hänen toimintansa luonne muuttui kertaheitolla. Kuten muuallakin Saksan yliopistoissa Israelin vastaiset aktivistit Münsterissä ryhtyivät töhrimään kampuksen rakennusten seiniä tyypillisillä iskulauseillaan ja esittämään näkemyksiään luennoilla – hakaristejä, ”Israel on apartheisvaltio”, ”from the river to the sea”, ”I love Hamas”. Jonkinlaista kliimaksia tässä kirjossa edustaa sosialistisen listan vaaliesitteessä esiintynyt lause: ”Ja sionismi […] on asenne, jota ohjaavat rasismi ja muslimeihin kohdistuva viha. Ja jos tällaiset henkilöt eivät enää tunne oloaan turvalliseksi yliopistollamme, se on mielestäni voitto.”

Kun Hiepel keskusteli tilanteesta juutalaisten opiskelijoiden kanssa, kävi ilmi, että osa näistä kävi kampuksella vain silloin, kun oli pakko. Osa oli luopunut juutalaiseen identiteettiinsä liittyvien tunnusten kantamisesta. Hiepel koki työnsä luonteen muuttuneen rauhallisesta, ennalta ehkäisevästä reaktiiviseksi ja intensiivisen jokapäiväiseksi. Yliopistolla järjestettiin asiallisia informaatio- ja keskustelutilaisuuksia, mutta myös Israelin vastaisia mielenosoituksia sekä ilmapiiriltään kiihkeitä aktivistien kokoontumisia. Hiepel on kokenut, että antisemitismin vastaisessa työssä olennaista on vihamielisen ilmapiirin ja verbaalisten hyökkäysten kohteiksi joutuneiden juutalaisten opiskelijoiden kuuleminen. Hän on myös kokenut, ettei pelkkä antisemitismin analysoiminen riitä, vaan on myös toimittava sen ilmauksia vastaan.

Pseudonyymillä esiintyvä juutalaista sosiaalityötä korkeakouluissa opettanut dosentti kuvaa nykytilannetta useiden opiskelijoiden kanssa näin: ”Ennen kaikkea olen huomannut, että kaikki opiskelijani pitäisivät varmasti itseään rasismin vastustajina – ihmisinä, jotka puolustavat heikommassa asemassa olevia sekä vastustavat syrjintää ja epätasa-arvoisia rakenteita. Mutta antisemitismistä puhuttaessa vastaan tulee raja, sillä juutalaisuus mielletään valtatekijäksi. On ollut hämmästyttävää nähdä, kuinka antisemitismistä tulee opiskelijoiden omissa piireissä täydellisesti tabu – koska ihmisoikeusaktivisti ei yksinkertaisesti voi olla antisemiitti. He näkevät olevansa historian oikealla puolella. Heidän näkökulmastaan ​​minä taas olen ollut – tai olen – historian väärällä puolella.” Sama toistuu kaikkialla muuallakin: eurooppalaiset propalestiinalaiset aktivistit vastustavat ehdottomasti sionismia ja Israelin valtion olemassaoloa – ja nimenomaan Israelin valtion eikä minkään muun valtion olemassaoloa – mutta he eivät mielestään missään tapauksessa ole antisemiittejä (aivan kuten tämän artikkelin alussa kuvaamani nuori nainen). Sellaisiahan olivat vain natsit, jotka 80 vuotta sitten tappoivat kuusi miljoonaa juutalaista ja nykyisin jotkut harvat väkivaltaiset uusnatsit. Pseudonyymillä haastateltu dosentti esittää lopuksi toiveen, että kullakin kampuksella ajateltaisiin, miltä siellä työtä tekevistä juutalaisista tuntuu elää Israel-vihamielisten protestileirien ja joka puolelle vessoja liimattujen intifadatarrojen keskellä.

Historian emeritusprofessori Frank A. Stern hakee erinomaisessa artikkelissaan Hamasin murhaiskun jälkeen vallitsevalle saksalaiselle nykyisyydelle lukuisia osuvia yhteyksiä menneisyydestä. Tämän hetken Saksassa asuva juutalainen Israelin lippuineen, Daavidin tähtineen, kipoineen ja muine tunnuksineen on samassa tilanteessa kuin 1600-luvulla Brandenburgissa suvaitut juutalaiset: olkaa vain juutalaisia, kunhan ette häiritse muita, kunhan pidätte uskontonne piilossa. Israel-vastaisuus sulautuu juutalaisvastaisuudeksi: juutalaisia taiteilijoita ei kutsuta kulttuuritapahtumiin, radiossa ei mainita, että puheena oleva yhteiskunnallinen vaikuttaja on juutalainen – ja niin edelleen. Tällaisten ilmiöiden takana olevaa mentaliteettia Frank kutsuu satiirisesti ”kunnialliseksi antisemitismiksi”.

Kirjan loppupuolella mainitaan myös Helsingin yliopisto. Münchenin yliopistossa professorina vaikuttava Boris Vexler kuvaa tällaisen kokemuksen, joka ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan: ”Helsingin yliopisto oli yksi ensimmäisistä yliopistoista, jotka ilmoittivat, etteivät ne ota vastaan ​​vaihto-opiskelijoita Israelista. Tämä kosketti minua syvästi, sillä meillä on tiiviit suhteet kyseiseen yliopistoon. Sinisilmäisyyttäni ajattelin, että meidän pitäisi tehdä asialle jotakin. Otin yhteyttä kollegoihin ja ehdotin asian käsittelemistä tiedekunnan kokouksessa: esitin, että kirjoittaisimme Helsingin yliopistolle ja ilmaisisimme paheksuntamme, mutta samalla tarjoutuisimme ottamaan vastaan ​​opiskelijat, jotka he olivat hylänneet. Ajatus herätti hyvin ristiriitaisia ​​reaktioita. Monet katsoivat, että tällöin meidän olisi otettava vastaan ​​myös opiskelijoita Gazasta; muutoin tiedekunta ottaisi asiassa poliittisen kannan. Lopulta aloitetta ei viety eteenpäin. Taustalla vaikutti jälleen vanha tuttu halu pysyä puolueettomana. Tällaiset tapaukset – muiden keskustelujen ohella – ovat saaneet minut yhä haluttomammaksi ylläpitämään yhteyksiä, jotka ylittävät ammatillisista syistä välttämättömän tason.”

Tähän onkin hyvä lopettaa aineiston läpikäyminen – sans commentaire.

Lopuksi

Kirja on laaja, ja sen artikkeleissa ja haastatteluissa toistuvat samantyyppiset havainnot, johtopäätökset ja kokemukset. Voisi ajatella, että teos on liian laaja ja että vähempikin olisi riittänyt. Teoksella pyritään kuitenkin enempään kuin ajattelun herättämiseen ja lukukokemuksen tuottamiseen. Sen tarkoituksena on myös dokumentoida, mitä Hamasin terrori-iskun jälkeen on tapahtunut ja millaisia vaikutuksia sillä on ollut yhteiskuntaan, yhteisöihin ja yksittäisten juutalaisten elämään Saksassa. Tapahtumat ja kokemukset kaikkialla Saksassa Flensburgista Freiburgiin ovat olleet samansuuntaisia. Ne ovat lähes kautta linjan loitontaneet saksalaista yliopistoväkeä juutalaisista kollegoistaan, ja syyt tähän ovat kirjavat: heidän oma latentti antisemitisminsa, myötäjuoksijuus, tunnekylmyys ja empatian puute, haluttomuus ottaa kantaa yhteisön kannalta arkoihin asioihin – ja niin edelleen. Samalla 7. lokakuuta 2023 jälkeiset tapahtumat ovat kuitenkin yhdistäneet hyvin erilaisista taustoista tulevia juutalaisia toisiinsa.

Kirjan useissa haastatteluissa annetaan ääni ja kasvot Saksan ja muiden saksaa puhuvien maiden yliopistomaailmassa elävien juutalaisten henkilökohtaisille kokemuksille, joissa elää todellinen pelko sormien läpi katsotun väkivaltaisen retoriikan edessä. Pelkoa pahentaa epätietoisuus: koskaan ei voi olla varma siitä, kohtaako tänään ihmisiä, jotka hyökkäävät juutalaista identiteettiä vastaan, suhteellistavat Hamasin ja propalestiinalaisten mielenosoittajien toimintaa, vaativat sympatiaa palestiinalaisia sodan uhreja kohtaan sekä Netanjahun politiikan tuomitsemista tai jotakin muuta vastaavaa. Ei ole epätavallista, että Saksan juutalaiset saavat reaktiona 7.10.2023 tapahtumiin kuulla, että Israel kärsii siksi, että se omalla asutuskolonialismillaan on syyllinen Palestiinan tilanteeseen. Monet Euroopan juutalaiset ovat saaneet kuulla, ettei heidän pidä ihmetellä vihaa, jonka he ovat saaneet päällensä. Arvostettuja israelilaisia tutkijoita kielletään ja kieltäydytään kutsumasta luennoimaan saksalaisissa yliopistoissa BDS-liikkeen (Boycott, Divestment and Sanctions) äänekkäiksi kiihtyneiden vaatimusten vuoksi. Kontakteja israelilaisiin yliopistoihin katkaistaan – Helsingin yliopisto etunenässä. Eikä sekään riitä. Saksaa puhuvien maiden yliopistoissa vaikuttavien juutalaisten opettajien luentoja ja seminaareja boikotoidaan ja kehotetaan boikotoimaan sekä sabotoidaan yksinomaan siksi, että luennoitsijat ovat juutalaisia. Tällaista on globalized intifada, täydellinen veruke uusiin vaatteisiin puetulle antisemitismille.

Vaikka toisenlaisiakin kokemuksia on, tällainen tunnelma toistuu kautta linjan lähes kaikkien haastateltujen ja artikkeleita kirjoittaneiden elämässä; kirjaa lukiessa ei tunnu yllättävältä, että monet heistä esiintyvät pseudonyymillä oikean nimensä sijaan. Aggressiivisille, Israelia vihaaville propalestiinalaisille aktivisteille kaikki juutalaiset edustavat Israelia ja sopivat heidän vihansa maalitauluiksi. Poikkeustila ei vallitse ainoastaan saksaa puhuvien maiden yliopistokampuksilla elävien juutalaisten mielissä; se on jokapäiväistä sosiaalista todellisuutta, jonka keskellä he ovat joutuneet elämään 7. lokakuuta 2023 jälkeen. Hyvin monet heistä sanovat tuon päivän merkinneen radikaalia muutosta heidän akateemisessa ja yksityisessä elämässään.

Yhtenä painavana syynä tähän poikkeuksellisen pitkään resensiooni on järkytys. Lokakuun seitsemännen jälkeen elämme Euroopassa, jossa Israelin juutalaisten murhaamisesta on tullut oikeutettua ja heidän puolustautumisestaan tuomittavaa.

Arvioitu teos: Ausnahmezustand. Hochschulen im deutschsprachigen Raum seit dem 7. Oktober. Zeugnisse von Betroffenen. Hg. von Julia Bernstein, Alfred Bodenheimer und Elisabeth Schilling. Wallstein Verlag: Göttingen 2026. 552 s.

Kirjallisuutta

Abraham, Yuval. Israeli army database suggests at least 83% of Gaza dead were civilians. +972 Magazine. 21.8.2025. 972mag.com/israeli-intelligence-database-83-percent-civilians-militants.

[Czimbalmos, Mercédesz & Pataricza, Dora.] Kokemuksia ja näkemyksiä antisemitismistä Suomessa. Selvitys juutalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä ja viharikollisuudesta. Ihmisoikeuskeskuksen julkaisuja 3/2024. www.ihmisoikeuskeskus.fi/julkaisut.

Hamas Covenant 1988. Yale Avalon Project. avalon.law.yale.edu/20th_century/hamas.asp

Hybrid Threats: Hamas’ use of human shields in Gaza. NATO Strategic Communications Centre of Excellence. 2019. stratcomcoe.org/publications/hybrid-threats-hamas-use-of-human-shields-in-gaza/87.

Norell, Magnus. The Rise of Antisemitism in Europe after October 7, 2023. Martens Center 3.6.2026. www.martenscentre.eu/publication/the-rise-of-antisemitism-in-europe-after-october-7-2023.

Urban warfare. Center for Civilians in Conflict (CIVIC). iviliansinconflict.org/our-work/conflict-trends/urban-warfare.