Vapauttajaa etsimässä, ei Nujertajaa

Jälleen kerran käsillä on kirjeenvaihtoon perustuva teos, jossa keskustellaan kristinuskosta. Auli Viitalan ja Päivi Vähäkankaan kirja Suurin niistä on vapaus. Vuoropuhelua kristinuskosta sai tekijöiden kertomana alkunsa Auli Viitalan kysymyksestä, voisiko hänkin olla kristitty.  Kirjeenvaihtoa he kävivät vuoden verran. Teos ei rakennu kronologisena kirjeenvaihtona eikä esittele kirjeitä kokonaisuuksina, vaan keskustelut on koottu kirjaan teemoittain kymmenen eri otsikon alle. Kirja antaa ajattelemisen aihetta niin kristinuskon kehollisuudesta kuin Jumalasta ja jumalakuvista tai kysymyksestä, kenelle kirkko kuuluu. Terävillä ja viisailla havainnoillaan kirjoittajat tuovat oman lisänsä keskusteluun Suomen evankelisluterilaisen kirkon tilasta ja arvostuksesta. Teos palkittiin vuoden 2026 Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla.

Kirjailija ja kolumnisti, vuonna 1975 syntynyt Auli Viitala on saanut kasvatuksensa uskonnottomassa perheessä. Häntä ei kastettu lapsena, ja hänen vanhempansa ovat kirkosta eronneita ateisteja. Vanhempien päätös kirkosta eroamiseen johtui kirkon roolista 1970-luvun yhteiskuntakeskustelussa; Viitalan vanhemmat pitivät itseään edistysmielisinä ja kirkkoa konservatiivisena. Viitalalle muodostui uskonnoton identiteetti aikana, jolloin uskonnottomuus oli vielä harvinaista. Vaikka uskonnonvapauslaki oli hänen kouluaikoinaan ollut voimassa jo yli 50 vuotta, ei elämänkatsomustiedon opetusta järjestetty ainakaan Viitalan käymässä koulussa Savossa. Vasta Promotheus-leireiltä hän löysi itselleen yhteisön, jossa jaettiin samanlaisia arvoja kuten suvaitsevaisuus, ajattelun vapaus ja ympäristövastuu. Tuolloin kirkko tuntui näitä arvoja vastustavan. Viitala perusti sateenkaariperheen mutta on sittemmin eronnut vaimostaan ja seurustelee nykyään miehen kanssa. Nyt kun laadukas elämänkatsomustiedon opetus ja Promotheus-leirille meno on normaalia nykypäivää, hän liittyy kirkkoon ja ottaa kasteen vastaan aikuisena. Auli Viitalan kastepäivä sijoittuu keskelle teoksen kirjeenvaihtoa.

Viitalan kanssa samaa ikäluokkaa oleva Päivi Vähäkangas on teologian tohtori ja toimii tällä hetkellä Helsingin tuomiorovastina. Hän on kasvanut pappilassa ja on omien sanojensa mukaan sekä kuorrutettu että marinoitu kristinuskolla. Kotikirkko toimi leikkipaikkana, ja paras piilopaikka oli urkujen sisällä. Vähäkangas koki kristillisen kasvatuksensa turvallisena kehyksenä, jossa lapsuuden sunnuntain pyhäkoulut vaihtuivat teini-iässä rippikouluun ja seurakuntanuoriin – täysin päinvastainen lapsuus ja nuoruus siis kuin Viitalalla. Opiskelemaan lähtiessään Vähänkangasta kiinnosti vain teologia, ja se on edelleen hänen suurin intohimonsa. Sen sijaan pappisvihkimys ja kirkkoherraksi tuleminen eivät kuuluneet hänen suunnitelmiinsa, mutta niin kuitenkin tapahtui.

Kumpikin kirjoittaja tunnistaa ulkopuolisuuden tunteen suhteessa kirkkoon. Viitalalle juuri elämän tärkeissä hetkissä, parisuhteen rekisteröinnissä ja perheen perustamisessa, kirkko on asettunut poikkiteloin sateenkaariväen oikeuksia kohtaan. Auli Viitalan vaimo kuului kirkkoon, joten asialla oli heille merkitystä. Ulkopuolisuuden tunnetta Viitala on tuntenut myös istuessaan jumalanpalveluksessa, kun ehtoollista tarjottiin vain kastetuille. Hän on kokenut nöyryyttävänä, ettei ole ollut kutsuttuna ”samaan pöytään”, vaikka on kirkkoon kuulumattomanakin tiennyt, että leivän jakaminen on kristinuskon keskeisiä oppeja. Uskonnottomassa perheessä kasvaneena Viitalalla on harvinaisen hyvä tieto ja tuntuma kristinuskoon. Jo Prometheus-leirillä hän oppi tutustumaan erilaisiin uskontoihin ja oppeihin ja on lukenut paljon tietokirjallisuutta Raamatusta ja kristinuskosta. Nyt Viitalaa harmittaa usein, että joillekin uskonnottomuuden valinta onkin vain sivistyksen puutetta, ei vakaumuksellisuutta. Tässäkin joukossa hän alkoi kokea itsensä ulkopuoliseksi. Päivi Vähäkankaan kaltaiset ihmisoikeuksien puolustajat kirkon sisällä saivat Viitalan kokemaan, että hän on aidan väärällä puolella.

Päivi Vähäkangas taas on kirkon sisäpuolella kokenut ulkopuolisuutta, ollut turhautunut ja vaatinut muutosta. Edelleen hän kokee olevansa se nuori Päivi, joka kyseenalaistaa ja vastustaa auktoriteetteja, mutta ulkopuolisten silmissä hän tietenkin on jo kirkon vallan käyttäjä ja tukevasti kirkon sisäpiirissä. Juuri seksuaalivähemmistöjen kohtelu havahdutti hänet opiskeluvuosinaan näkemään kirkon eriarvoisen ihmiskohtelun, ja edelleen hän kirjoittaa häpeävänsä edustamansa instituution julmuutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Vähäkangas näkee myös uskonnonvapauden toteutumisessa ongelmia. Kirkon piirissä ei aina ajeta asioita, jotka olisivat oikeudenmukaisia, vaan kirkon edun mukaisia. Naispappeuden eturintaman taistelut on Suomessa käyty jo ennen häntä, mutta tehtävää on edelleen. Feministisen herätyksen hän sai viime vuosikymmenellä huomatessaan, että tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät etene, vaan ottavat jopa askelia taaksepäin.

Vähäkankaan vahva oppineisuus teologiassa ja filosofiassa huokuu kirjan sivuilla, mikä on lukijalle antoisaa. Vähäkankaan mukaan kirkon konservatiivipiireissä pelotellaan, että opiskelu Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tuhoaa uskon. Mutta Vähäkangas vastaa heille, kuinka avartunut ajattelua luo myös uusia näkökulmia Jumalasta. Kahden viime vuosisadan eksistentiaalifilosofin, luterilaisen Paul Tillichin sekä juutalaisen Martin Buberin, jumalakäsityksen esittely antaa esimerkin teoksen avarasta annista ja ajattelusta.

Saman tehtävän tekee vain vilkaisu teoksen kirjallisuusluetteloon. Lukijalle harmittavaa on, että kirjan viiteosiossa tekstien alaviitteet ovat väärien otsikoiden alla. Mielenkiinto katsoa viitettä kirjan lopusta oli alkuun haastavaa. Se kuitenkin helpottui, kun tajusin virheen systemaattisuuden.

Teoksen rikasta antia ovat myös Viitalan terävät havainnot, olivat ne uskonnottoman tai vastakääntyneen. Hänellä on kyky nähdä sekä kirkon toimien että ihmisten käytöksen paradoksaalisuus. Diakoniatyöstä keskustellessa hän havaitsee ristiriidan yrityksessä yhdistää perhekerhoilla erilaisia ihmisiä samanlaisessa elämäntilanteissa, kun itse asiassa isoissa kaupungeissa perhekerhot yhdistävät juuri samankaltaisia hyvän turvaverkoston omaavia suomalaisia luterilaisia – erottaen heidät vielä suomen- ja ruotsinkielisiin. Tai näin nasevasti hän sanoittaa evankelisluterilaisten tapakristittyjen käytöksen konfirmaatiojuhlissa: nuori on juuri tunnustanut kristillisen uskonsa julkisesti, mutta jo kahvipöydässä kuuluu hyviin tapoihin vaieta aiheesta, ja Jeesuksesta puhuminen koetaan kiusalliseksi.

Teos raottaa kummankin kirjoittajan elämänhistoriaa. Viitalan kääntyminen uskonnottoman identiteetistä luterilaiseksi kristityksi olisi jo oma tarinansa, ja ymmärrän, että tämän teoksen sivuille siitä ei olisi mahtunut enempää. Kontrasti hänen alussa kertomansa uskonnottoman elämänpohdintojen ja myöhemmin hänen vastakääntyneen fanaattisen asenteensa jopa ehtoollisviinin alkoholipitoisuuteen välillä on hämmentävän suuri. Yhtä lailla kirjasta paljastuu, kuinka Päivi Vähäkankaan matka pappilan tyttärestä kirkkoherraksi ja tuomiorovastiksi ei ole ollut selkeä tie, vaikka ulkopuolisena olisin voinut näin kuvitella. Ehkä jonain päivänä on uuden teoksen paikka heille molemmille avata omaa prosessiaan syvemmin. Tämä teos oli keskustelua heidän yhteisestä halustaan olla kristitty etsien Vapahtajaa.

Auli Viitala kastettiin kirkon jäseneksi kauniina heinäkuisena päivänä 2024. Päivi Vähäkangas sai toimia hänen kastepappinaan. Kastepäivän tapahtumat kuvaillaan kirjan epilogissa. Viitalasta tuli kristitty ja evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Luterilaisuus on kirjassa korostettuna, mikä ehkä on ymmärrettävää, vaikka välillä ärsyttävää. Olisiko kirjan luterilaista painotusta voinut edes esipuheessa tarkentaa, kun alaotsikko on ”Vuoropuhelua kristinuskosta”? Onneksi Vähäkangas teoksen loppuvaiheilla toteaa, että luterilainen kirkko ei ole yksin tekemässä pyhää.

Arvioitu teos: Auli Viitala & Päivi Vähäkangas: Suurin niistä on vapaus. Vuoropuhelua kristinuskosta. Vastapaino 2026. 228 s.