Tuutin täydeltä Venäjän tiedustelun historiaa

Mikko Porvali on takuulla tullut aikaansa seuraaville mediankuluttajille tutuksi auliina ja asiantuntevana kommentoijana tiedustelua ja tiedusteluhistoriaa käsittelevissä ajankohtaisohjelmissa. Näissä yhteyksissä Porvali on tunnettu siitä, että hän perustaa väitteensä liiallisen itsevarmuuden ja jyrkkien mielipiteiden sijasta tietoon ja objektiiviseen analyysiin. Olen tavannut hänet tv-studiossa ja muissakin yhteyksissä. Keskustelut ovat olleet aina paitsi informatiivisia myös hersyvän hauskoja.

”Jos Mikko Porvalia ei olisi olemassa, hänet pitäisi heti loihtia jostain.” Näin olen useaan otteeseen todennut työkavereilleni.

Mediaesiintymisten lisäksi Porvalilla on laaja kirjallinen tuotanto. Hän on julkaissut toistakymmentä tiedusteluhistoriaa käsittelevää kirjaa sekä historiallisia romaaneja. Hän on myös osallistunut elokuvien sekä tv- ja radiotuotantojen käsikirjoittamiseen.

Tällä kertaa Porvali on tarttunut ei sen vaatimattomampaan aiheeseen kuin Venäjän tiedustelun historiaan. Tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt järkälemäinen teos Kremlin näkymätön sota – Venäjän tiedustelupalveluiden pitkä historia.

Objektiivisen tutkijan tavoin Porvali tekee esipuheessa tässä ajassa harvinaisen rohkeasti selväksi, ettei hän ole Venäjän ja venäläisyyden suhteen riippumaton todistaja:

Rakastan Venäjää monella tapaa: sen kirjallisuutta, musiikkia, maalaustaidetta, ruokaa, kieltä ja monessa mielessä myös venäläistä ihmistä. Kuulun ortodoksiseen kirkkoon, ja eräät läheisistä ystävistäni ovat syntyperältään ja kieleltään venäläisiä. Sitten on toinen puoli. Valtiollinen Venäjä – siitä minulla ja suvullani ei ole hyviä kokemuksia.

Lopettakaa tuhatvuotisesta Venäjästä jauhaminen!

Porvali käyttää teoksessaan käsitettä Kiovan Venäjä. Näin hän tulee tuottamuksellisesti levittäneeksi Venäjällä 1800-luvulla luotua propagandistista tulkintaa tuhatvuotisesta Venäjästä, joka muka syntyi Kiovan ympärille ja siirtyi myöhemmin Moskovaan. Tämä kertomus elää sitkeästi Venäjällä, ja valitettavasti myös läntiset kirjoittajat, kuten Mark Galeotti[1] ja nyt Mikko Porvali, toistavat sitä. Tämä on Venäjän historian emeritusprofessorin Jukka Korpelan mukaan juuri se kuva, jonka Venäjä haluaa varhaishistoriastaan kertoa. Valitettavasti Korpelan tärkeä teos Muinais-Venäjän myytti (2023) ei ole valikoitunut Porvalin lähteeksi. Näkisin, että myös Moskovan Venäjän syntyhistorian tulkinnoissa olisi auttanut tutustuminen uusimpaan alan suomalaiseen tutkimukseen, esimerkiksi Kati Parppein tuotantoon.

Pitkän kaaren kuvaus

Porvali marssittaa lukijansa kronologisessa järjestyksessä läpi Kiovan Rusin ruhtinaskuntien ja myöhemmin muodostuneen Venäjän valtion tiedusteluhistorian todennäköisesti venäläisiin tiedusteluhistorian lähteisiin perustuen. Teos jakautuu kolmeen pääjaksoon: ennen Neuvostoliittoa, sen aikana ja sen jälkeen. Sivumäärällisesti pääpaino on neuvostoajoissa. Kirjassa ei ole viitteitä, eikä sen loppuun sijoitettu lähdeluettelo palvele lukijaa parhaalla mahdollisella tavalla. Henkilöhakemistolle ei ole valitettavasti jäänyt muuten paksuhkossa kirjassa tilaa. Sisäkansien aikajanat ovat hyvä oivallus.

Turvallisuuspalvelujen olemassaolo, ja niiden poikkeuksellisen keskeinen merkitys Venäjän vallanpitäjien tukena sekä niiden käyttämät häikäilemättömät metodit muodostavat Porvalin kuvauksen perusteella selvän jatkumon. Hän muistuttaa osuvasti siitä, että siinä, missä länsimaissa turvallisuus- ja tiedustelupalvelut lähes poikkeuksetta suojelevat valtiosääntöön perustuvaa demokraattista päätöksentekoa, Venäjän turvallisuuspalvelut aikakaudesta riippumatta ovat turvanneet ensisijaisesti hallitsijaa ja hänen autokratiansa jatkumista.

Porvali sitoo tiedusteluhistorian tapahtumat onnistuneesti naapurimaamme historian kulkuun. Jokaisen kirjassa käsitellyn aikakauden yhteyteen hän on sijoittanut mielenkiintoisia esimerkkitapauksia. Ne toimivat painetussa kirjassa erinomaisesti, koska lukija voi kätevästi hypätä niiden yli tai lukea ne selailemalla. Äänikirjassa ne kuulostivat valitettavasti puuduttavilta ja luettelomaisilta. Samanlaisen vaikutelman saavat aikaan myös kirjan monet muut pitkät luettelot, kuten sotilasasiamiesverkostojen sivunmittaiset tehtävänannot.

Kirjan päälukujen otsikot ovat paikoitellen pitkiä, ja niiden alla toistuvat aikakausittain samat lyhyet alaotsikot. Äänikirjassa kuultuna ne saavat aikaan reaktion siitä, että juurihan tästä oli puhetta. Painetussa kirjassa ne toimivat hyvin, erityisesti kun tukena on sisällysluettelo.

Muutoin Porvalin teksti on erittäin selvää ja kuvailevaa. Esimerkkinä tästä käy rovasti Vladimir Tsvetkovin vakoilujuttu. Kirja kertoo aiemmin lukemiani esityksiä selvemmin, miten KGB hyödynsi häneltä lainaamiaan luovutettujen alueiden ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja.

Yksityiskohtaisuus lisää pikkuvirheiden mahdollisuutta. Porvali jättää kertomatta sen, että Pääesikunnan tutkintaosaston sotilasvastatiedustelun luutnantin vuoden ja kahden kuukauden vakoilutuomio (2001) lieveni vuotta myöhemmin Korkeimmassa oikeudessa ehdolliseksi. Oikeustapaukset olisi hyvä seurata loppuun asti.

Teoksessaan Porvali tuo esiin uutta tietoa ja pohdintaa törkeästä palvelusrikoksesta vankeuteen tuomitun Pääesikunnan ja Euroopan unionin sotilastiedustelun entisen päällikön sukutaustoista ja siitä, olisiko hänen setänsä [Kansa taisteli -lehdessä väitetyn] jatkosodan aikaisen vakoilun ja loikkauksen pitänyt estää veljenpojan eteneminen näin korkeisiin tiedustelutehtäviin. Pohdinta on aiheellista, toisin kuin median mässäily hänen väitetyistä tatuoinneistaan ja toiminnastaan silloisen tasavallan presidentin venäjän kielen opettajana. Kaipaisin myös jonkun oikeusoppineen pohdintaa siitä, täyttääkö blankomuotoinen palvelusrikos lainsäädännön tarkkarajaisuuden vaatimuksen. Se ei ole kuitenkaan tämän kirjan tehtävä.

Hyvää pohdintaa attribuoinnin ongelmista

Porvali käsittelee Putinin kolmatta kautta kuvailevassa luvussa ansiokkaasti ajankohtaista kysymystä erilaisten outojen ja mahdollisesti vahingollisten tapahtumien attribuoimisesta, eli tekijän tai vastuullisen tahon nimeämisestä. Hän tuo esiin sen, että toimijoilla on tyypillisesti erilainen kynnys attribuutioiden tekemiseen. Journalistisen attribuution kynnys on tyypillisesti matala, siinä missä oikeudellinen attribuutio edellyttää pitävää näyttöä. Ulkopoliittinen attribuutio on mahdollinen ilman oikeuden päätöstä eikä tiedustelussa edellytetä oikeudellisesti pitävää näyttöä. Tästä syystä tiedustelu ilmaisee asiat todennäköisyyksillä. Journalistinen attribuutio leviää tiedotusvälineiden kautta nopeasti ja laajalle, jolloin sen vaikutus yleiseen mielipiteeseen on suuri.

Mikko Porvalin Kremlin näkymätön sota on hänen magnum opuksensa, ainakin siihen asti, kunnes häneltä ilmestyy jotakin vielä merkittävämpää. Suosittelen kirjaa varauksetta kaikille aihepiiristä kiinnostuneille ja niille, joille Venäjän turvallisuus- ja tiedustelupalveluiden toiminnan tunteminen on oman tehtävän kannalta tarpeellista.

Olisi ilo nähdä suuria lukijaryhmiä palveleva englanninkielinen laitos.

Arvioitu teos: Mikko Porvali. Kremlin näkymätön sota – Venäjän tiedustelupalveluiden pitkä historia. Atena 2026. 556 s.

Viite

[1] Mark Galeotti: Sodista taottu Venäjä  (2025) https://www.vartija-lehti.fi/venaja-on-sodista-taottu/