Uskon, siis olen? – Luterilaisena olemisen pulmakohta

Teoksessaan Tämä ei ole hartauskirja teologian maisteri ja pappi Niilo Rantala pohtii kristinuskoa Suomessa, sen yhteiskunnallista laimentamista, siihen sitoutumista, jumalauskoa, Jeesuksen lujuutta sekä uskon ja älyn rajapintaa.

”Kirkon tulisi kuitenkin olla ensisijaisesti uskovien yhteisö, ei epäilyopisto. Epäilyspuhe on ensinnäkin rajatonta, kuin savolaisvitseissä ikään. ’On se neitsestäsyntyminen ihan mahdollista, mutta ei se nyt välttämättä niin mennyt’ ja ’saattoi se Jeesus ruumiillisestikin ylösnousta, mutta mysteeriksihän se jää, että emme me voi mitään tietää’. En tiedä mistä tällainen diipadaapa rantautui kirkkoon, mutta se tuntuu levinneen.”

Uutuuskirjassaan teologi-pappi Niilo Rantala pohtii kristinuskon keskeisiä kysymyksiä, evankelis-luterilaisen kirkon jargonia ja suomalaista uskoa. Rantala ei jätä asiantuntijakontaktejaan huomiotta, ja kirjan sivuilla teologisten alojen tietäjiä vilisee kuin kurssikatalogissa. Tämän ansiosta ja tästä huolimatta kirja tarjoaa monipuolisen katsauksen paitsi kristinuskon moninaisiin tutkimusotteisiin, myös tutkijoiden ja professoreiden sisäiseen maailmaan maassa, jossa teologisen opetuksen taso on ensiluokkaista.

Kirja on ajankohtainen katsaus siihen, mikä uskossa yleisesti mietityttää ja raivostuttaa. Miksi on vaikeaa tarttua kiinni kirkon dogmeista? Miksi epäilyä pidetään tänään samanlaisena tapana olla kristitty kuin uskomista? Mitä teos oikeastaan kertoo uskossa olemisesta ja miksi tämän olemisen sanoittaminen on niin vaikeaa maassa, jossa 3,5 miljoonaa ihmistä 5,7 miljoonasta asukkaasta lopulta on kuitenkin saman kirkon jäseniä?

Rantala lähtee liikkeelle ajatuksesta: aktiivinen seurakuntalainen, messukävijä, vapaaehtoinen ei kuitenkaan kysyttäessä tahdo sanoa olevansa uskossa. Uskossa oleminen on jotain, mihin itseä ei tahdo liitettävän. Tässä ytimessä lieneekin kysymys siitä, mitä oleminen oikeastaan on ja miten uskominen ja uskossa oleminen ovat samalla niin eri ja niin sama? Uskominen sinänsä on kannanotto, teesi, jonka voi ottaa tai jättää. Uskossa oleminen on tila, joka valtaa kokijansa kokonaan. René Descartes’lle tunnetusti ajattelu todisti olemisen: Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen. Sen myöntäminen, ettei usko ole lisäosa ihmisen elämään, vaan tapa olla, on individualismia korostavassa yhteiskunnassa radikaali ajatus – uskon, siis olen. Jokin pelko leimaantumisesta nostaa niskavillat pystyyn. Ajatteleminen on vapaata ja itsenäistä, uskominen on kahlittua ja alistuvaa.

”Olen pikkupojasta lähtien ihmetellyt joidenkin tarvetta pehmentää Jeesusta. Eräiden nuorisopastorien suosimat puheet Jeesuksesta frendinä ja jumalanpalveluksesta ’jumskuna’ ja niin edelleen, herättävät minussa likimain kauhua. Jeesus, Jumalan poika, puolestamme kärsinyt tulinen saarnaaja, joka kaatoi temppelissä rahanvaihtajien pöydät, huusi ja karjui, kirosi ahdistuksissaan viikunapuun! Hänkö olisi jokin löperö halinalle?”

 Vai onko uskossa olemisen myöntämisen takana armon hankaluus? Usko on rikkonaista, sillä sen keskiössä on synti ja armo uskossa olevien hyväksi. Armon vastaanottaminen ei ole aktiivista tekemistä eikä suorittamista, vaan pyyteetöntä hyväksymistä, pysähtymistä ja korkeamman voiman ottamista osakseen. Jos hyväksyy armon, antaa samalla anteeksi itselleen oman virheellisyytensä ja rumuutensa. Mutta jos hyväksyy oman erheellisyytensä, onko omahyväinen? Yhteiskunnassa itselleen heikkoutensa anteeksiantava on vahva, mutta myös nokkava. Onko armo Jumalan vaivaamista maailmassa, jossa ongelmakohtia on riittämiin?

Kiusallisuusargumentilla tarkoitetaan historiantutkimuksen periaatetta, jonka mukaan mitä irrallisempi ja kiusallisempi maininta tai tapaus on henkilön kannalta, sitä todennäköisemmin se on totta. Rantalan kirjassa tämä nousee esiin Jeesuksen historiallisuutta pohdittaessa. Kukaan ei keksi omaa asiaansa heikentävää yksityiskohtaa ilman pakkoa. Kiusallisuus on todistus. Rantala kuvaa myös uskoa pehmennettävän Suomessa. Älylliseltä vaikuttaakseen on jokaista kirkon perusdogmiakin kevennettävä. Pohdin, josko pehmentäminen johtuu nimenomaisesti uskaltamattomuudesta. Pehmentäminen voi olla suojakeino, jonka avuin voidaan pysyä lähellä uskoa ilman, että siitä tarvitsee sanoa mitään henkilökohtaista.

Kiusallisuusargumenttia voitanee soveltaa myös pohdintaan uskossa olemisesta. Jos ihminen myöntää olevansa uskossa, sanoo hän yhteiskunnallisesti jotain niin henkilökohtaista, jopa vaivaannuttavaa, että sen on pakko olla totta. Usko asettaa instituutiolle alisteiseen asemaan, herättää epäilyn omahyväisyydestä ja jättää hänet vaille yhteiskunnan tarjoamaa individualistista ja itsenäistä kuvaa. Kiusallisuus ei ole tässä edes uskon ongelma vaan sen oire. Mitä vaikeampi uskossa olemista on sanoa, sitä todennäköisemmin se kantaa totuuden siementä.

Uskon pehmentäminen mahdollistaa perinteen säilyttämisen eikä vaadi myöntymään. Kirkossa käyminen on rauhoittumista, kuuntelemista, osallistumista. Vapaaehtoistoiminta on järjestämistä, tekemistä, osallistamista. Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyys on kuulumista, verojen maksamista ja perinteikkyyttä. Uskominen on jotain aktiivista toimintaa, ei passiivista olemista.

Rantalan teos on uskossa olemisen ytimeen kurkkaava kapinoiva, kipinöivä, paikoin hieman kehuskeleva ja kiinnostava teos. Se pakottaa kysymään, miksi usko tänään on kiusallista seurakunta-aktiiveille ja työntekijöillekin, ja mikä ihmisen suhde kirkon instituutioon 2020-luvulla on.

Jäsentilasto 2025 – Kirkon tilastopalvelu. (n.d.).

Suomen ennakkoväkiluku oli 5 659 324 elokuun 2026 lopussa.  Tilastokeskus.

Arvioitu teos: Niilo Rantala: Tämä ei ole hartauskirja. Kirjoituksia kristinuskon kauneudesta ja kapinallisuudesta. Sacrum 2026. 159 s.