Parthenope – Napolin kauneus

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Länsimaisessa taiteessa ja kulttuurissa on kuitenkin ollut oma kaavamainen tapansa kuvata naisen kauneutta: elämässä menestyvä nainen on kaunis, mutta älykkyydellä ei ole niin väliä. Italialaisen Paolo Sorrentinon elokuvan päähenkilö on kuvankaunis nuori nainen, mutta hänessä on samalla älyä ja kapinallisuutta. Tästä huolimatta Sorrentinon kuvaus ei välttämättä tunnu kovinkaan raikkaalta, vaan on postikorttimainen kuvaus niin Napolista kuin naiskauneudesta ja siitä miehisestä katseesta, millä naisia on yleensä totuttu kuvaamaan. Sorrentinon fantasia on niin täyteen ahdettu kauneutta, seksiä, uskontoa, ihmeitä ja akateemista elämää, että sitä saattaa olla vaikea sulattaa.

Parthenope on useamman vuosikymmenen kattava kuvaus erään naisen, joka on saanut nimensä seireeniltä, joka legendan mukaan perustanut Napolin, elämästä kotikaupungissaan. Parthenope syntyy Napolinlahden rannalla, meressä, vuonna 1950, ja hänen kummisetänsä keksii antaa hänelle nimeksi Parthenope, sillä hän tiesi lapsen olevan tyttö jo ennen syntymää ja että tämä syntyisi vieläpä suoraan mereen.

Parthenopen syntymävuodesta siirrytään vuoteen 1968, jolloin hän on varttunut kauniiksi nuoreksi naiseksi, joka kerää kaupungin kaikkien miesten katseet. Valtaosan elokuvan kestosta seuraamme Parthenopen nuoruutta kaksikymppisestä kolmekymppiseksi, jolloin häntä tulkitsee Italian nouseva tähti Celeste Dalla Porta. Parthennope nauttii elämästään täysin rinnoin tiedostaen oman kauneutensa ja miesten kiinnostuksen itseensä. Paratiisissa kaikki ei kuitenkaan ole hyvin Parthenopen melankolisen veljen (Daniele Rienzo) todetessa, että ”on mahdotonta olla onnellinen maailman kauneimmassa paikassa”.

Parthenope pohtii elämänsä suuntaa harkiten näyttelijän uraa ja tutkien estetiikan maailmaa. Matkallaan hän tapaa monia merkittäviä henkilöitä, kuten amerikkalaisen kirjailijan John Cheeverin (Gary Oldman), jonka kanssa hän käy syvällisiä keskusteluja kauneuden ja elämän tarkoituksesta. Oldmanin nimeä ja kasvoja käytettiin paljon elokuvan markkinoinnissa, onhan hän elokuvan näyttelijöistä tunnetuin, mutta hänen roolinsa jää elokuvassa yllättävän lyhyeksi. Oldman tekee kuitenkin ammattitaidolla hieman kliseisen roolin sentimentaalisuuteen vajonneena alkoholisoituneena kirjailijana. Parthenope on entuudestaan lukenut Cheeverin tuotantoa ja haluaisi viettää enemmänkin aikaa kirjailijan kanssa, mutta tämä ei halua ryöstää Parthenopen nuoruutta antamalla tämän tuhlata aikaa itseensä. Cheevers tuntuu olevan ainoa mies, joka pystyy vastustamaan Parthenopen ylimaallista kauneutta.

Kauneuden ohella Parthenopessa riittää myös älykkyyttä, ja hän päättää hakea yliopistoon lukemaan antropologiaa ja onnistuukin pääsemään sisään. Parthenope menestyy opinnoissaan, mutta elämä vie hänet sivuraiteille, kun hän kiinnostuu näyttelemisestä ja mahdollisista elokuvarooleista. Parthenopea kuitenkin neuvotaan valitsemaan toisenlainen tie ja tämä palaa takaisin opintojensa pariin. Yliopistolla äreä antropologian professori (Silvio Orlando) neuvoo Parthenopea ottamaan opinnäytetyönsä aiheeksi ”Ihmeen kulttuuriset rajat”, jonka myötä Parthenope matkustaa tapamaan piispaa (Peppe Lanzetta), joka yrittää saada kirkossaan pyhäinjäännöksen kautta ihmettä aikaiseksi. Piispaltakaan ei jää huomaamatta Parthenopen kauneus, mikä herättää hänessä lihalliset himot. Voi olla, ettei katolinen kirkko innostu Sorrentinon elokuvasta.

Parthenope menestyy tutkimuksissaan ja saa jopa opinnäytetyönsä ohjaajan avaamaan Parthenopelle elämänsä henkilökohtaisen puolen, mistä seuraa elokuvan kummallisin tapahtuma. Parthenope jää akateemiselle uralla ja omistautuu sille niin, että aviomies ja perhe jäävät hankkimatta. Elokuvan lopussa seuraamme vielä hetken nykyajassa eläköitymisen äärellä olevan professorin (elokuvalegenda Stefania Sandrelli) viimeistä työpäivää.

Sorrentinon esikuva on aina ollut maanmiehensä Federico Fellini, jonka vaikutus näkyy kaikissa Sorrentinon elokuvissa, niin myös Parthenopessa. Fellinin tavoin Sorrentino sekoittaa fantasiaa realismiin, ja kamera kuvaa kauniita maisemia ja ihmisiä saaden arkiset asiat näyttämään elämää suuremmalta spektaakkelilta. Luottokuvaajansa Daria D’Antonion kanssa Sorrentino osaa käyttää tilaa ja ihmisiä niin, että kaikki näyttää kauniisti huolellisesti asetetulta. Mutta toisin kuin Fellinin unenomaisen rikkaissa tarinoissa, Sorrentinon kertomat tarinat tuntuvat kauniin ulkokuoren alla hieman onton oloisilta verrattuna esikuvaansa. Sorrentino tuntuu enemmän keskittyvän pintaan kuin siihen, mitä sen alla olla.

Tästä huolimatta Parthenope pyrkii olemaan filosofisen syvällinen elokuva. Parthenopen tarina lapsesta aikuisuuteen on täyteen ahdettu mitä ihmeellisempiä tapahtumia ja hahmoja, joista osa saattaa etäännyttää tavallisen elokuvissakävijän outoudellaan. Sorrentino on valinnut tyylinsä, mikä tässä ajassa tuntuu tuulahdukselta menneiltä ajoilta – on sitten varmaan katsojasta kiinni, tuntuuko tuulahdus tunkkaiselta. Sorrentinon sanoma tuntuu olevan, että kauneudella on mahdollista saada kaikenlaista, mutta se ei ole ikuista.

Sorrentino käsitteli aiemmin tunnetuimmissa teoksissaan Suuressa kauneudessa ikuisen kaupungin kauneuden alla piilevää rappiota sekä koristeellisen absurdeissa HBO-sarjoissaan The Young Pope ja sen seuraajassa The New Pope hengellistä tyhjyyttä niin uskonnon rituaalien kuin Vatikaanivaltion pintojen alla. Näissä teoksissa Sorrentino osasi esikuvansa tavoin olla tarkkanäköinen ja piikikäs, mutta Parthenopessa ohjaajan ote tuntuu heltyneen ja nostalgia ottaneen vallan. Elokuva onnistuu kuitenkin varastamaan katsojansa katseen ja viemään sen mukaan hetkeksi toiseen maailmaan. Se on kai yksi taiteen tarkoituksista.

Parthenopen ensi-ilta on 21.2.