Orenda – uskosta ja kuolemasta

Orenda sanana tulee Amerikan alkuperäiskansoilta – tarkemmin irokeeseilta (haudenosaunee) – ja tarkoittaa elämää ylläpitävää voimaa. Joku voisi ajatella, että näin voisi puhua myös kristityiden Jumalasta, mutta Orenda-elokuvan Natalia-papille asia ei ole näin yksiselitteinen. Nataliaa näyttelee myös elokuvan käsikirjoittajana toiminut monipuolinen kulttuurivaikuttaja Pirkko Saisio. Elokuvan on ohjannut Saision pitkäaikainen kumppani Pirjo Honkasalo. Suomalaisessa elokuvassa ei ole aikoihin kuvattu uskoa ja Jumalaa samalla volyymillä kuin mitä taiteilijapariskunta Saisio ja Honkasalo ovat nyt elokuvallaan kuvanneet. Ihmisen elonkaareen kuuluvat suru, kaipaus ja katumus perataan lävitse ja siinä sivussa puhutaan uskosta.

Yksinäiselle ja karulle saarelle saapuu lautalla mezzosopraano Nora (Alma Pöysti), joka on hiljattain jäänyt leskeksi kuvataitelijamiehensä tehtyä itsemurhan. Hän vaikuttaa aluksi tulleen saarelle vain yöpymään majataloon ja kysyy Natalialta mahdollisuutta yöpymiseen, mutta tämä torjuu Noran pyynnön. Kohta käy kuitenkin ilmi, että Nora on tullutkin saarella tapaamaan juuri Nataliaa, joka on henkilökohtaisesti tuntenut vainajan. Vainajan viimeinen toive on ollut, että juuri Natalia lähettäisi hänet taivasmatkalle. Natalia on kuitenkin jo hetken ollut virasta sivussa hänen ja kirkkoinstituution välisten ristiriitojen takia. Pappisoikeuksia hän ei kuitenkaan vielä menettänyt. Nora jää saarelle yhdessä Natalian pienen pojan (Luca Leino) kanssa.

Tarinankerronta kietoutuu kahden vahvan mutta rikkinäisen naisen ympärille. Nora kärsii syyllisyydestä, siitä että mies olisi tämän takia tehnyt itsemurhan, vaikka näin ei olekaan. Natalia puolestaan on työssään polttanut itsensä molemmista päistä, mikä on ilmeisesti johtanut välirikkoon työnantajan eli kirkon kanssa, ja samalla hän kamppailee henkilökohtaisen uskonsa kanssa. Natalia ei ole koskaan päästänyt irti vuosikymmenten takaisesta rakkaudesta naiseen, joka oli Noran edesmenneen aviomiehen äiti. Vainaja oli halunnut Natalian siunaamaan hänet, koska tämä oli opettanut hänelle niin paljon elämästä.

Vaikka naiset ovat keskenään erilaisia mutta heitä yhdistää sieluntuska, löytävät naiset vaikean alun jälkeen keskinäisen luottamuksen. Natalia kamppailee menneisyyden haamujen ja uskonsa kanssa, Nora ei tunnu pääsevän yli syyllisyyden tunteestaan; hän ei halua avata ja jakaa sydäntään, mutta syyllisyyden hän haluaa jakaa. Lopulta Natalia suostuu siunaamaan vainajan. Kaiken keskellä poika, omassa mielikuvitusmaailmassaan, toimii tarkkailijana ja muistumana viattomasta lapsuudesta, jollainen meillä kaikilla on ollut.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paljon tapetilla olevat sisäiset ristiriidat ovat päätyneet käsikirjoitukseen. Natalia on joutunut kahnauksiin kirkon johdon kanssa, vaikka onkin henkilökohtaisesti hyvää pataa piispan (Hannu-Pekka Björkman) kanssa. Eräs kirkkoherra on tehnyt Nataliasta kantelun, kun tämä on hautaan siunatessaan puhunut Äiti Jumalasta, ja näin piispa joutuu keskustelemaan Natalian kanssa. Natalia katsoo, ettei Jumalalla ole sukupuolta; piispa tuntuu ymmärtävän häntä. Mutta vaikka Natalia tuntuu olleen kautta työuransa kapinallinen kirkon patriarkaattia kohtaan, hän on tuntenut myös vetoa katolista kirkkoa kohtaan. Nuoruudessaan hän olisi halunnut ryhtyä nunnaksi, ja tuo ajatus kummittelee hänessä edelleen näkyinä. Piispa kysyy Natlialta myös Opus Deistä, mihin Natalia on ilmeisesti jossain vaiheessa kuulunut. Piispa pitää Nataliasta yhteisen menneisyyden takia, mutta esipaimenena hänen on toimittava valituksen edessä, vaikka onkin myös itse kyllästynyt kirkon sisäisiin riitoihin.

Ohjaaja Honkasalo on sanonut elokuvastaan, ettei halua olla sellainen ohjaaja, joka haluaa, että kaikki näkevät saman elokuvan. Hän toivoo, että jokainen löytää oman polkunsa. Tämä tietysti sopii moniin muihinkin elokuviin, mutta jotakin Saisio ja Honkasalo ovat elokuvallaan halunneet sanoa, ja se on ehkä ilmeisempää kuin unenomaisten kuvien täyttämä tarina antaa ymmärtää.

Kuvauksessa ja tarinankerronnassa on vahvasti haettu vaikutteita Ingmar Bergmanin elokuvista, joista monet hän kuvasi  Fårön saarella merimaisemissa. Bergman käsitteli monessa elokuvassa uskoa ja sen menettämistä, joista merkittävinon  ehkä Talven valoa, jossa pappi on menettänyt uskonsa niin, ettei pysty käymään edes sielunhoidollista keskustelua itsetuhoisen miehen kanssa. Samalla hän on menettänyt kyvyn rakastaa. Samat teemat ovat vahvasti läsnä Myös Orendassa, vaikka täytyy valitettavasti todeta, etteivät Honkasalo ja Saisio pääse lähellekään sitä tunnetta, mitä Bergman sai elokuvassaan aikaan. Bergmanin ohella Orendaan on vaikuttanut Terrence Malick, joka on elokuvissaan käyttänyt samankaltaista maalailevaa tyyliä kuvatessaan ihmisen ja luonnon suhdetta, ja myös klassisen musiikin käyttö on samankaltaista.

Orenda ei missään nimessä ole huono elokuva mutta ei se myöskään mikään mestariteos ole. Saisio ja Pöysti tekevät molemmat loistavat roolit, ja erityisesti Saisio pystyy kasvoillaan näyttämään vanhemman ihmisen pitkään jatkuneen henkisen tuskan. Tarina itsessään jää kuitenkin tavoittamattomiin – otetta ei kunnolla saa. Tässä ajassa runollisen maalaileva kuvaus uskosta ja henkisestä tuskasta meren äärellä voi toimia myös katsojalle terapiaistuntona.

Orendan Suomen ensi-ilta on tänään kiirastorstaina 17.4.