Brittiläissyntyinen Christopher Nolan (s.1970) on ollut reilut 20 vuotta yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista elokuvaohjaajista (omasta mielestäni yliarvostettu). Hän tuntuu omaavan Midaksen kosketuksen kaiken muuttuen kullaksi hänen käsissään. Hän on saavuttanut Hollywoodissa harvinaislaatuisen aseman, jossa hän saa itse valita projektinsa, joita vielä rahoitetaankin isoilla summilla.
Nolan aloitti uransa Briteissä pienimuotoisella trillerillä Following (1998), tarinalla nuoresta kirjailijasta, joka kirjoitusmateriaalin toivossa on alkanut seurata satunnaisia ihmisiä kadulla (Ainoa Nolanin elokuvista, jota allekirjoittanut ei ole nähnyt). Esikoiselokuva toimi pääsylippuna Hollywoodiin, missä ensimmäisenä valmistui käänteistä tarinankerrontaa käyttävä Memento (2000) muistinsa menettäneestä miehestä, joka pyrkii selvittämään vaimonsa murhan. Monet pitävät Mementoa edelleen hän en parhaana elokuvanaan, mitä se onkin puutteistaan huolimatta. 2005 sai ensi-iltansa tunnetun Batman-trilogian ensimmäinen osa, joka viimeistään nosti Nolanin korkeimmalle jalustalle Hollywoodissa.
Oppenheimerista hän on todennut, että aihe oli jo pitkään kummitellut hänen takaraivossaan. Tänä päivänä ydinpommin uhka on jälleen ihmiskunnan yllä, joten ehkä sen alkulähteille on hyvä palata.
Fyysikko J. Robert Oppenheimer (elokuvassa Cillian Murphy) oli mielenkiintoinen ja ristiriitainen hahmo. Saksanjuutalaisten maahanmuuttajien lapsessa heräsi jo nuorella iällä kiinnostus fysiikkaa kohtaan ja hän päätyi opiskelemaan sitä Harvardin yliopistoon, mistä valmistumisen jälkeen jatkoi Iso-Britanniaan Cambridgen yliopistoon ja sieltä Saksaan. Samalla Oppenheimer oli kiinnostunut kielistä, runoudesta ja itämaisesta filosofiasta.
Oppenheimeria on kuvattu amerikkalaiseksi Prometheukseksi valjastaessaan niin suuren voiman ihmisten käyttöön. Oppenheimerin kollegoihin kuului useita alan huipputekijöitä, joista tunnetuin oli suhteellisuusteorian isä Albert Einstein. Työnsä ohella Oppenheimer tunsi vahvaa sympatiaa kommunismia kohtaan ja ajoikin työntekijöiden oikeuksia myös tieteen tekemisen saralla, vaikka ei koskaan varsinaisesti kuulunutkaan puolueeseen. Tästä hän joutui myöhemmin tilille.
” Nyt minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja.” Oppenheimer siteerasi hindulaisuuden pyhää kirjoitusta Bhagavad-Ghitaa. Toisen maailmansodan jälkeen Oppenhaimer puhui vahvasti ydinaseita vastaan, ja hänet leimattiinkin puheidensa jälkeen epäisänmaalliseksi. Sittemmin syytöksiä on kumottu.
Oppenheimer toimii yhtä aikaa useammalla aikatasoilla. Näiden eroa korostetaan käyttämällä vuoroin mustavalkokuvaa, keskittyen erityisesti kahteen kuulusteluun, joista toisessa Oppenheimerilta tiedustellaan tämän kommunistisympatioita ja uskollisuutta Yhdysvaltoja kohtaan. Toinen kuulustelu käydään Yhdysvaltojen atomienergiakomission entistä jäsentä ja Oppenheimerin verivihollista, Lewis Straussia (Robert Downey Jr.) vastaan, joka on alun perin tuonut Oppenheimerin mukaan atomipommin kehittelyyn ja on nyt pyrkimässä senaattiin. Välissä käsitellään sitten perinteisemmin Oppenheimerin nuoruutta ja alkua tiedemiehen uralla, myötämielisyyttä kommunismia kohtaan ja itse Manhattan-projektia Los Alamoksessa, missä atomipommi tehtiin.
On hienoa, että iso studio Hollywoodissa vielä tuottaa kolmituntisen isolla rahalla tehdyn elokuvan, joka ei kerro supersankareista. Kuitenkin olen sitä mieltä, siitäkin huolimatta, että aihe on haastava, että olisi elokuva tarvinnut tiivistämistä, tai sitten kokonaisuus olisi toiminut paremmin tv-sarjana, mutta Nolan ei taida olla tv-miehiä. Toisaalta monissa arvosteluissa on hehkutettu sitä, ettei elokuvassa ole yhtäkään turhaa kohtausta. Näin ehkä onkin, mutta tarinan olisi voinut kertoa toisellakin tapaa.
Manhattan-projektista elokuva tuntuu käsittelevän kaiken oleellisen, mutta sen henkilöhahmot päähenkilöä Oppenheimeria myöten jäävät kovin etäiseksi, eikä heidän motiiveistaan ota kunnolla selvää. Elokuvan alkupuolella on kohtaus – josta Oppenheimerin jälkeläiset ovat pahoittaneet mielensä, sillä sen on todettu olevan vain spekulointia – jossa Oppenheimer saa päähänsä yrittää myrkyttää opettajansa. Vaikka tapaus olisikin totta, niin siihen ei enää sen jälkeen viitata elokuvassa mitenkään eikä se liiemmin tunnu vaikuttaneen päähenkilöön. Elokuvan yksi fokus on Lewis Straussin tuntema henkilökohtainen kauna Oppenheimeria kohtaan, kun hän yrittää saada Oppenheimerin vanhoista kommunistisympatioista tilille. Vaikka Downey Jr. vetääkin roolinsa hienosti, niin Straussin motiivit tuntuvat liian heiveröisiltä.
Nolan ei ole koskaan ollut henkilöhahmoihin keskittynyt ohjaaja, vaan häntä ovat aina kiinnostaneet tapahtumat ja tarinankerronta itsessään. Hän on parempi ohjaamaan lavasteita kuin ihmisiä. Nolan on siten enemmän insinööri kuin taiteilija. Hänen erityinen Akilleen kantapäänsä on ohuet naishahmot. Oppenheimerissakin naiset jäävät taka-alalle, vaikka Oppenheimer tunnetusti työskenteli myös aikansa tärkeimpien naisfyysikoiden kanssa. Oppenheimerissa tärkeimmät naiset ovat Oppenheimeria aina tukeva mutta alkoholismin kanssa kamppaileva Kitty Oppenheimer (Emily Blunt) ja Florence Pughin esittämä tunnettu kommunisti Jean Tatlock, jonka kanssa olleesta suhteesta Oppenheimer joutuu myöhemmin elämässään tilille. Pugh vetää lyhyehkön mutta tarinan kannalta tärkeän roolin hyvin, samoin tekee Blunt kärsivänä vaimona, mutta itse tieteen parissa ei naisia nähdä.
Mathattan-projektiin ja atomipommin tekoon lähdettiin natsi-Saksan takia, kun pelättiin natsien onnistuvan atomipommin kanssa ensin. Kilpa päättyi kuitenkin siihen, kun Saksa antautui eikä pommia tarvinnut enää natseja vastaan käyttää. Atomipommin kehittämistä päätettiin kuitenkin jatkaa, ja lopputulokset tunnetusti pudotettiin Japaniin Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkeihin. Elokuvassa ei natseja näytetä laisinkaan eikä heistä liiemmin puhutakaan. Joten motivaatio atomipommille jää oudon ohueksi. Japanilaisten kärsimien uhrien määrästä kyllä puhutaan, mutta ohueksi sekin jää. Oppenheimerin henkistä kamppailua tuhoaseen luomisen suhteen ja pelkoa maailman tuhoutumisesta sentään käsitellään, ja Cillian Murphy tekee Oscar-ehdokkuuden veroisen työn.
Heikkouksistaan huolimatta Nolan on aikamme merkittävämpiä elokuvantekijöitä, ja hänen onkin sanottu olevansa yksi viimeisistä todellisista Hollywoodin suurista tekijöistä Quentin Tarantinon ja Stiven Spielbergin rinnalla. Nolan kuvaa elokuvansa edelleen filmille ja pyrkii viimeiseen saakka olemaan käyttämättä digitaalisia erikoistehosteita – Oppenheimerinkin atomipommikoe tehtiin käytännössä. Pakkohan tällaista on edes jossain määrin arvostaa.
Muutama sana Barbenheimer-ilmiöstä. Kesällä 2023 elokuvamaailma on yhä toipumassa koronapandemiasta, eivätkä elokuvateatterit edelleenkään vetäneet sisäänsä samoja määriä katsojia kuin enennen pandemiaa, vaikka itse korona alkaa kaiken muun kauheuden keskellä olemaan jo kokonaan unohdettu. Samoin elokuvien levittäjät ja teatterit ovat ehkä ihan aiheestakin pelänneet, ovatko katsojat hylänneet teatterit kokonaan. Pelko oli käydä toteen alkukesästä, kun varmoiksi korteiksi uskotut viides Indiana Jones ja etenkin The Flash epäonnistuivat ruhtinaallisesti elokuvakierroksellaan. Tämä todisti ainakin sen, ettei mikään ole varmaa eikä vanhoilla hiteillä välttämättä pysty rahastamaan loputtomasti.
Heinäkuuksi oli poikkeuksellisesti varattu maailmanlaajuinen ensi-iltapäivä kahdelle suurelle tuotannolle Oppenheimerille ja Barbielle, jotka kummatkin ovat tunnetuilta tekijöiltä, mutta joista kumpikaan ei ole osa mitään aiempaa elokuvallista franchise-ketjua. Barbie tosin on tunnettu lelu, ja sen omistama yhtiö Mattelilla on aikomusta jatkaa lelujensa pohjalta tehtyjen elokuvien tuottamista. Tästä huolimatta Barbie oli uusi tuulahdus Hollywoodista olemalla sekä äärimmäisen kaupallinen että yhteiskuntakriittinen erityisesti tiukkojen sukupuoliroolien suhteen. Kerrassaan omituinen yhdistelmä siis, ainakin näinä aikoina. Oppenheimer puolestaan kertoo atomipommin isäksi nimetystä miehestä, joka keksinnöllään siirsi maailman atomiaikaan ja samalla loi pelon maailman tuhoutumisesta. Varsin epäkaupallinen aihe siis, mutta Nolanin käsissä tunnetuilla näyttelijöillä – ja ehkä myös Barbien avustuksella – Oppenheimerista on myös tullut kaupallinen menestys.
Sama ensi-iltapäivä ristittiin Barbenheimeriksi, ilmiöksi, jossa ihmisiä kehotettiin erityisesti sosiaalisessa mediassa menemään katsomaan samana päivänä kummatkin elokuvat. Tähän kannustivat myös monet julkkikset ja myös kummankin elokuvan tekijät. Ja taitavaa ja menestyksekästä markkinointiahan tämä sitten olikin. Todellisuudessa nämä kaksi elokuvaa eivät voisi tarinoidensa ja toteutuksiensa puolesta erota enempää toisistaan. Barbie ja Oppenheimer ovat kuin kolikon kaksi puolta, toinen kertoo miten kamalaan jamaan ihmiskunta voi todellisuuden saattaa keksinnöillään, Barbie puolestaan vie meidät todellisuudelta pakoon maailmaan, missä ollaan iloisia ja tasa-arvoisia.
