Muistitikut.

Muistamisen lyhyt historia eli mitä muistamme ja miten

Mitä me muistamme ja miten? Otan tähän alkuun Kaarle Kustaa Jaakkolan tekstin Tampereen klassillisen lyseon seinältä:

Fennia vos genuit. Gremio vos intima fovit.

Suomi on teidät synnyttänyt ja sylissään hoivannut.

Arboris auscultet murmura quisqe suae.

Kukin kuulkoon oman puunsa kuisketta.

Fenni vos maneatis at hoc animis retinete,

Pysykää suomalaisina ja pitäkää mielessä,

Graecia quid dederit vobis et Hesperia.

mitä Kreikka on teille antanut ja Hesperia.

 

Tämä lyseon välituntipihan puoleisella seinällä ollut (tai oleva) teksti nostaa esiin kaksi muistamisen lajia:

1. Ulkomuisti; jokaisen klassikkopojan piti tietysti oppia ulkoa kyseinen heksametrinen runo, jota voitiin myös laulaa ateenalaisten laulun sävelellä.

2. Kulttuurinen tai yhteiskunnallinen muisti, jolla ihmiset muistavat suurmiehiään, sankareita, merkittäviä tapahtumia, sotia ja yhteiskuntaansa yhdistäviä, koossapitäviä merkittäviä asioita. (Siis: …at hoc animis retinete, Graecia quid dederit vobis et Hesperia.)

Ulkomuisti oli verraton avu erityisesti suullisen perimätiedon aikakaudella. Eikä se ole menettänyt merkitystään täysin vieläkään, vaikka meillä on kirjoitus- ja lukutaidon lisäksi tietokoneiden valtava muistikapasiteetti. Ulkomuistin ohella on mainittava urheilijoiden ja taitelijoiden, erityisesti muusikoiden hyvin tuntema lihasmuisti. Pianistin hyvin harjoitetut sormet hakeutuvat ikään kuin itsestään, ilman aivoista asti tulevaa komentoa, oikeille koskettimille.

 Mutta tuo kulttuurinen muisti. Se lienee selkeimmin luettavissa Herodotoksen (n. 484–425 eaa.) persialaissotien sekä Aasian suurten kansojen historiasta niin kuin myös Plutarkhoksen (n. 50–125 jaa.) kuuluisien miesten elämänkerroista.

Kysymyksessä ovat siis asiat, tapahtumat ja henkilöt, jotka ovat vaikuttaneet yhteiskunnan yhteiseen elämään ja joita voidaan – ja pitääkin – yhdessä muistaa.

Juutalaisten kohdalla tällainen muistaminen kohdistui ennen kaikkea vapautumiseen Egyptin orjuudesta, siis pääsiäisen viettoon, sekä Moosekseen ja profeettoihin.

 Kristillisen kirkon puolella muistamisen vaatimus kulminoituu Herran Pyhään Ehtoolliseen, jonka asetussanoissa Jeesus sanoo leivästä: ”Ottakaa ja syökää… Tehkää se minun muistokseni”. Ja viinimaljasta hän sanoo: ”Ottakaa ja juokaa tästä, te kaikki… Tehkää se minun muistokseni.”

 Sitten hypätään muistamisen historiassa Plutarkhoksesta n. 300 vuotta eteenpäin Hippon piispaan, kirkkoisä Augustinus Aureliukseen (354–430). Kirjoituksessaan Confessiones, Tunnustuksia (Suom. Otto Lakka 1945–47, latinan opettajani Yrjö-Otto Lakan isä) pohtii aikaa, siis menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa ja liittää siihen muistin.

 Kas näin: ”Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus.” Aikaa ja muistia näin pohtiessaan Augustinus tekee merkittävän havainnon. Hän huomaa, hän muistaa, että on unohtanut jotain. Augustinuksen menneisyydessä – hänen muistissaan – on jotakin, jota muisti ei syystä tai toisesta ”nykyistä”. Muisti saa Augustinuksella tällä tavoin hyvin persoonallisen, henkilökohtaisen sisällön ja merkityksen. Minulla on omia asioita, joita en muista. Kuten tunnettua Sigmund Freud kehitti n. 1500 vuotta myöhemmin psykoanalyysinsä saman havainnon pohjalta. Muistissa on joitakin traumaattisia ja traumatisoivia asioita, joita aivot eivät suostu palauttamaan mieleen.

 Seuraavaksi hypätään ajassa vielä 70 vuotta ja paikallisesti Loimaalle.

Yhteiskunnallisesti orientoituneena nuorena pappina halusin nähdä, miten maalla elettiin, miten maata viljeltiin ja siis miten ”välineellistynyttä” maatalous silloin oli. Näissä tuumissa pyysin arkkipiispa Martti Simojoelta virkamääräystä johonkin maaseudulle, ja sellaisen sain Kanta-Loimaan kaksipappiseen seurakuntaan.

 Toki välineellistymistä oli monella tapaa nähtävissä. Mielestäni sen hetkistä tilannetta kuvasi hyvin, että juuri niihin aikoihin maanviljelijöitä ruvettiin kutsumaan ”maatalousyrittäjiksi”. Mutta tämä välineellistyminen ei ehkä sittenkään ollut se mielenkiintoisin havainto Kanta-Loimaalla.

Kaksipappisessa seurakunnassa papit nimittäin riitelivät keskenään. Riitaa jatkui ja jatkui, vaikka viranhaltijat vaihtuivat. Kummallakin papilla oli oma puolueensa. Paikalliset pankitkin asemoituivat näihin rintamalinjoihin. Tilannetta ei korjannut sekään, että 1960-luvun alussa kappalaisen virka muutettiin virallisen apulaisen viraksi. (Kappalaisen virka on vakinainen, virallisen apulaisen ei. Apulaisen voi potkaista pois, kappalaista ei.)

Arvelin silloin 1970-luvun puolessavälissä, että kysymyksessä oli jonkinlainen organisaation toimintakulttuuri. Mahdollisesti olikin. Nyt ajattelen, että Kanta-Loimaan pappien riidoissa ilmeni jotain, jota voisi kutsua paremminkin sosiaaliseksi muistamiseksi.

 Vähäinen esimerkki sosiaalisesta muistamisesta:

 Pöytyän vanhassa kirkossa oli seurakunnan ja alttarin välissä triumfikaari ja siinä triumfikrusifiksi. Vuonna 1793 rakennettuun kirkkoon krusifiksia ei enää ripustettu. Kuitenkin seurakuntalaiset vieläkin Herran Pyhälle Ehtoolliselle tullessaan niiaavat ja kumartavat sillä kohdalla, missä krusifiksi vanhassa kirkossa oli. Olosuhteet muuttuvat, mutta tavat ja asenteet säilyvät jopa vuosisatoja. Eivätkä ihmiset välttämättä tiedä, mistä tällaiset tavat ja asenteen tulevat. Niiden mukaisesti vain eletään ja toimitaan.

 Ja sitten vielä yksi loikka – vai pitäisikö sanoa ”uskonhyppy” – luterilaisuuteen.

 Amerikkalainen talous- ja yhteiskuntatieteilijä Robert H. Nelson on tutkinut suomalaista yhteiskuntaa aatehistorialliselta kannalta ja todennut sen perustuvan tukevasti luterilaiseen hangelliseen perintöön. Nelsonin keskeinen havainto on luterilaisuuden vaikutus sosiaalidemokratiaan ja että pohjoismainen sosiaalidemokratia on suorastaan maallistunut versio luterilaisuudesta. Kansamme 1900-luvun historiasta tiedämme, että luterilaisuuden maallistuneesta versiosta Martti Lutherin nimeä ei hevin löydy. Mutta jossain sosiaalisen muistin sokkeloissa se kyllä on. Ja tukevasti.

 Myös meillä Suomessa on kiinnitetty asiaan huomiota. Näin esim. nuoret tutkijat TT Niko Huttunen, VTT Anneli Portman, prof. Kaius Sinnemäki ja YTT Jouni Tilli. On kiinnitetty huomiota esimerkiksi siihen, miten Lutherin vanhurskauttamisoppi on vaikuttanut ihmiselämään Suomessa, miten se on vapauttanut ihmisiä ”sokean uskon” orjuudesta kriittiseen ajatteluun.

Miten Lutherin vanhurskauttamisoppi toimii?

 1. Kaikki ihmiset ovat syntisiä koko elämänsä, syntymästä kuolemaan asti.

2. Kaikki ihmiset pelastuvat vain Jumalan armosta.

3. Tämä Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa kuuluu kaikille ihmisille. Kärjistäen voidaan sanoa, että jos Jumala päättää armahtaa Hitlerin ja Stalinin, kenelläkään ei voi olla siihen nokan koputtamista.

4. Jumala on jo luomisessa antanut ihmiselle järjen ja tajun hyvästä ja pahasta: Hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä. Pelkästään tämän järjen nojalla kaikki Hitlerin ja Stalinin hirmuteot on tuomittava ja torjuttava.

5. Koska Jumalan armo koskee kaikkia, kaikista on myös ihmisten ja yhteiskuntien pidettävä huolta.

Luettelen muutamia esimerkkejä siitä, miten Suomessa on tätä vanhurskauttamisoppia pantu täytäntöön.

Katekismuksessaan Luther opetti kysymään: ”Mitä se on?” (Saarnat, uutiset yms.) Sen tähden disinformaation levittäminen Suomessa kohtaa huomattavia vaikeuksia.

– Luther edellytti, että lapsia opetetaan lukemaan. 1600-luvulta lähtien Suomen kansanopetus on ollut kansainvälisesti katsoen huippuluokkaa.

– Kansakuntana Suomi on pieni maa, mutta lehdistön levikkien ja julkaistun kirjallisuuden perusteella arvioiden Suomi on suurvalta.

– Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu Lutherin vaatimukselle, että kaikista on pidettävä huolta, kerjäläisistäkin. Asia levisi jo Lutherin aikana Kööpenhaminaan ja Tallinnaan. Ruotsin valtakunnassa Anders Lizelius loi Pöytyällä 1700-luvulla käytännön, jonka mukaan vaivaisille kerättiin varoja yhteiskunnan toimesta. Samoin Lizelius loi viljan varmuusvarastoinnin eli lainaviljajyvästön. Kumpikin järjestelmä tuli voimaan koko Ruotsin valtakunnassa. (Lizelius tuli Pöytyälle 1739 ja oli kirkkoherra 1741–1761.)

– ”Ketään ei jätetä” on eräs hyvinvointiyhteiskunnalle luonteenomainen piirre. Talvisodassa Neuvostoliiton sotilaat ihmettelivät, miksi suomalaisia kaatuneita ei näkynyt missään. Ei näkynyt, kun niitä ei jätetty. Aseveljeä ei jätetty elävänä, ei haavoittuneena eikä edes kaatuneena. Sankarihaudat kirkkojen vierellä ovat nekin eräs käytännön seuraus Lutherin vanhurskauttamisopista.

 Näillä keinoin Suomea on rakennettu hyvinvointiyhteiskunnaksi ilman, että aina olisi tiedostettu, mistä eväät ovat peräisin. Suomea on siis rakennettu luterilaisittain. Vähintäänkin vuosisadan ajan se on tapahtunut sosiaalisen muistin varassa.

 Kun muistisairauden tähden yksityisen ihmisen muisti katoaa, niin näyttää siltä, että siinä katoaa myöskin hänen ominaislaatunsa, persoonallisuutensa. Onkohan sosiaalisen muistin merkitys samantapainen. Kulttuurin tutkijat ja aatehistorioitsijat kyllä arvelevat, että luterilaisuuden vaikutus Suomessa kestää vielä ainakin 250–300 vuotta, vaikka mitään sen hyväksi ei tehtäisikään.

 Toivottavasti kestää. Mutta ehkä kuitenkin olisi syytä vielä kuunnella oman kuusen kuiskintaa siitä, millaiseen syliin Suomi on meidät synnyttänyt ja miten siinä hellästi hoivaillut. Sitähän Kaarle Kustaa Jaakkolan latinankieliset säkeet klassillisen lyseon pihan puoleisella seinällä tähdentävät.

Artikkelikuva: Mikko Ketola


Risto Miettinen.

About

Risto Miettinen on 80-vuotias emeritusrovasti, joka on tehnyt elämäntyönsä Pöytyällä.


'Muistamisen lyhyt historia eli mitä muistamme ja miten' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Be the first to comment this post!

Would you like to share your thoughts?

Your email address will not be published.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.